Ollin päivästä syksyyn

Eilen oli Ollin päivä. Me olimme päättäneet olla tekemättä mitään. Vanha juhlapyhä ja poikamme 5-vuotispäivä oli hyvä syy pitää lepopäivä. Lapsemme viettivät päivää hoplopissa melkein kuusi tuntia leikkien. Me työskentelimme instatilin perustamisen kanssa. Siis oikeasti Saana yritti luoda suinpäin-tiliä pari tuntia ystävämme avulla kun olin ostoksilla. Kun tulin takaisin hoplopiin perustin tilin vahingossa muutamassa minuutissa puhelinnumeroni avulla. Kumma juttu. Meistä minä en todellakaan ole se joka taitaa nämä tietokone- tai kännykkähommat. Käytän mieluummin lekaa tai lapiota, miekkakin käy - sellainen japanilainen. Tänään heittelimmekin yhdessä rautapiikkejä eli shurikenejä dojolla. Kyllä töitäkin on tehty kuten kuvista näkyy.

Tänään olisi ollut oikea päivä raivaustöihin tai kitkentään. Kuun voimat ovat tänään sille otolliset. Lisäksi oli pohjoistuulen tehostava vaikutus.
Olinkin aikeissa jatkaa niittoa vanhan kanalan takana kun jostain oikusta tartuinkin sorkkarautaan ja aloin kiskoa lautoja lisää irti. Sehän olikin hyvä. Pojat tulivat hakemaan lautoja kohta rakentaakseen linnoitusta. Vilho pääsi käyttämään uutta sahaansa ja vasaraansa. Olavi auttoi ja linnoitusta alkoi syntyä hiekkalaatikon ympärille.

Saana muisteli karitsoja ja siitä juontui mieleen eräs kevät kun yksi nuorista lampaista tai kutuista huuteli inhimillisen kauhuissaan kun synnyttäminen ei ottanut sujuakseen. Yleensä poikiminen sujui aivan omatoimisesti. Tällä kertaa apu oli tarpeen. Yritin auttaa kuttua, mutta oli eittämättä selvää etten kourineni olisi oikea avunantaja, vaikka olinkin ollut auttamassa vasikoita maailmaan joitakin kertoja. Hain siis Saanan hätiin. Soukin käsin ja sormin oikeaan aikaan nilkoista vetäen syntyi pieni eloisa kili. Silloin taisi kyllä silmäkulma kostua kun kilin ensiäännähdyksen kuuli. Saana oli kuin luotu kätilöksi. Rauhalliset ja varmat otteet tekivät vaikutuksen. Silloin meillä ei ollut vielä omia lapsia. Se tapahtui tuossa kuvan etualalla olevassa kohdassa puretun seinän sisäpuolella.
Kohta istuimmekin juuri siinä kohdin ottamassa kuvaa meistä blogiin. En oikein osannut olla yhteisselfiekuvassa mutta onneksi Saana otti sitten allaolevan suutelukuvan.

-Jani

Haaveissa kasvihuone, vai oliko se makrameateljee tai sittenkin lettukahvila?

Oli niin tai näin, niin toistaiseksi meillä on osittain purettuja seiniä, paljon pölisevää maapohjaa siirrettäväksi toiseen paikkaan, kaikenlaisia tavaroita, joille pitäisi keksiä parempi säilytyspaikka sekä hyvä nippu suunnitelmia siitä, mitä tästä oikeastaan tulee. Ja mihin kohtaan kamina voisi tulla. Ja tuleeko väliseinä lasista - minä haluaisin johonkin koivunrunkoja, joita näin pinterestin kuvissa. Ehdottomasti koivunrunkoja, vierivieressä. Miten kivalta näyttäisivät makrametyöt kuvattuna suomalaisia koivunrunkoja vasten. Tai lapset! Heidätkin pitää kuvata samoin.

Tällä kohdalla Jani hymähtää, etten sisustaisi ihan vielä, kun pitäisi kärrätä tätä maata pois ja sitten nikkaroida se valumuotti. Niinpä tietysti. Minulle kaikki lähtee siitä, että näen kaiken jo valmiina, makrameet ja koivunrungot, kasvihuoneen kuumuudessa hehkuvat tomaatintaimet ja valtavat ruukkuihin istutetut sitruunapuut, joiden katveessa lapset löhöilevät värittämässä värityskirjojaan, kun ulkona sade ropisee. Voin haistaa pehmeän savuntuoksun, joka nousee hauskasta lettugrillistä heti rakennuksen viereen rakennetun terassin reunalla...

 Jani innostuu enemmän itse tekemisestä. Kun vain tarvittavat työkalut löytyvät. Vuorottelemme kuopusta kantorinkassa selästä toiseen. Painoa on jo yli kymmenen kiloa ja lisäksi pieni ihminen heiluu ja tavoittelee jatkuvasti hattuani, heittää sen nauraen pois päästäni. Keskityn omaan osuuteni, kantamaan tavaraa pois tieltä. Haravoin apuna irtomaata, kyykistelen valumuotin äärellä vatupassin kanssa. Välillä lapset pyörähtävät auttamassa. Muutama sahaa, pujottelee köyttä vanhaan kanaverkkoon, viihtyy. Tyttö tuo meille sekoittamansa mehut jäillä.

Näillä samoilla lattioilla on ollut aiemmin kanoja. Myös lampaita ja vuohia. Haaveet ja halut ovat vuosien saatossa vaihtuneet, karsinoita rakennettu puusta, sisään kannettu milloin pehkuja, milloin heiniä, kerppuja, kauraa, lämpölamppuja. Selvimmin muistan ihanat pienet villavat karitsat  joita pitelimme yhtenä keväänä kauan sitten. Kädet muistavat niin hyvin, miltä villa tuntui. Voin muistaa tuoksunkin ja hennot määkivät äänet. Rakennus elää. Haaveet elävät ja vievät meitä mukanaan. Tänään tahdomme tähän kasvihuoneen. Ja muutakin. Aloitamme siis kärräämällä ulos vanhojen unelmien pölyiset rippeet. Jatkamme vahvistamalla sitä, mikä oli jo romahtamassa kasaan. Vielä aion katsoa näistä ikkunoista etelään ja länteen, olla kuumissani keskellä kasvipaljoutta ja tahtoa juuri sitä mitä haluan.
-Saana

Toinen alkupiste uudessa blogissa

Yhtäkkiä eilen aamupäivällä päätimme aloittaa pikku helteessä työt vanhassa kanalassa. Oikeastaan kaikki alkoi kuten melkein kaikki hommat meillä. Armottomalla etsinnällä. Tällä kertaa etsin liippaa jolla olisin saanut viikatteen terän tikutettua teräväksi. Voi olla että olisin leikannut sormeeni viillon  innoissani sillä edellisestä niittokerrasta, siis oikeasta kunnon niittämistyöstä onkin jo ainakin pari vuotta. Joitain pikkupyyhkäisyjä on kyllä tänä vuonnakin jo tehty, marjapensaiden ja lavojen viereltä muistaakseni.
Mutta siihen hiomakiveen, sitä ei siis juoksentelusta huolimatta löytynyt. Moottorisahan teroitukseen käyttämäni viila sensijaan osui silmiini jo ensi askelilla ja sillähän viikate tuli lopulta auttavasti teroitettua.
Jotta tämä suinpäin ryntäily saisi lihaa luidensa ympärille oli vuorossa sorkkaraudan etsiminen. Se oli omalla paikallaan😳. Siitä huolimatta matkalla sen luo oli jo Saanalle kertomani suunnitelma vaihtunut toiseen ja purkuhomman jatkamisesta olin luopunut sillä erää. Oli aika aloittaa sokkelin vahvistustyöt sillä tiesin missä lapio oli!
Kottikärrytkin löytyivät melko helposti.

Mitä tulee oikolukemiseen blogiteksteissä saatan kyllä pyytää Saanaa tarkastamaan kirjoitukseni ja kuvani ennen julkaisua, mutta Saanan tekstejä ajattelin kommentoida vasta julkaisun jälkeen. Kommentoimatta tuskin osaan olla.😎
-Jani

Uuden, yhteisen blogin alkupiste on tässä

Eilen päädyimme yhdessä ideaan blogista, jota kirjoittaisimme vuorotellen, yhteisesti. Tänään ryhdyimme (suinpäin) ajatuksesta tekoihin ja pistimme blogin pystyyn. 😁Aikailu ei totisesti ole kuulunut meidän kummankaan hyveisiin, siitä blogimme nimikin juontaa juurensa. Kuvassa minä, allekirjoittanut, tutustun bloggerin blogipohjiin. Kirjoitin myös kuvauksen blogin sisällöstä. Luettuaan sen Jani sai kyyneleen silmäänsä, mutta ei niin pahasti kuitenkaan, ettei olisi huomannut huomauttaa liian imelistä ilmauksista. 😀Ne tuli poistettua. Olemme toistemme parhaat oikolukijat ja pahimmat kirjallisuuskriitikot. Saa nähdä, kuinka paljon tekstiä saamme yhdessä aikaan - ja kuinka sensuroitua tai sensuroimatonta.
-Saana