Oli niin tai näin, niin toistaiseksi meillä on osittain purettuja seiniä, paljon pölisevää maapohjaa siirrettäväksi toiseen paikkaan, kaikenlaisia tavaroita, joille pitäisi keksiä parempi säilytyspaikka sekä hyvä nippu suunnitelmia siitä, mitä tästä oikeastaan tulee. Ja mihin kohtaan kamina voisi tulla. Ja tuleeko väliseinä lasista - minä haluaisin johonkin koivunrunkoja, joita näin pinterestin kuvissa. Ehdottomasti koivunrunkoja, vierivieressä. Miten kivalta näyttäisivät makrametyöt kuvattuna suomalaisia koivunrunkoja vasten. Tai lapset! Heidätkin pitää kuvata samoin.
Tällä kohdalla Jani hymähtää, etten sisustaisi ihan vielä, kun pitäisi kärrätä tätä maata pois ja sitten nikkaroida se valumuotti. Niinpä tietysti. Minulle kaikki lähtee siitä, että näen kaiken jo valmiina, makrameet ja koivunrungot, kasvihuoneen kuumuudessa hehkuvat tomaatintaimet ja valtavat ruukkuihin istutetut sitruunapuut, joiden katveessa lapset löhöilevät värittämässä värityskirjojaan, kun ulkona sade ropisee. Voin haistaa pehmeän savuntuoksun, joka nousee hauskasta lettugrillistä heti rakennuksen viereen rakennetun terassin reunalla...
Jani innostuu enemmän itse tekemisestä. Kun vain tarvittavat työkalut löytyvät. Vuorottelemme kuopusta kantorinkassa selästä toiseen. Painoa on jo yli kymmenen kiloa ja lisäksi pieni ihminen heiluu ja tavoittelee jatkuvasti hattuani, heittää sen nauraen pois päästäni. Keskityn omaan osuuteni, kantamaan tavaraa pois tieltä. Haravoin apuna irtomaata, kyykistelen valumuotin äärellä vatupassin kanssa. Välillä lapset pyörähtävät auttamassa. Muutama sahaa, pujottelee köyttä vanhaan kanaverkkoon, viihtyy. Tyttö tuo meille sekoittamansa mehut jäillä.
Näillä samoilla lattioilla on ollut aiemmin kanoja. Myös lampaita ja vuohia. Haaveet ja halut ovat vuosien saatossa vaihtuneet, karsinoita rakennettu puusta, sisään kannettu milloin pehkuja, milloin heiniä, kerppuja, kauraa, lämpölamppuja. Selvimmin muistan ihanat pienet villavat karitsat joita pitelimme yhtenä keväänä kauan sitten. Kädet muistavat niin hyvin, miltä villa tuntui. Voin muistaa tuoksunkin ja hennot määkivät äänet. Rakennus elää. Haaveet elävät ja vievät meitä mukanaan. Tänään tahdomme tähän kasvihuoneen. Ja muutakin. Aloitamme siis kärräämällä ulos vanhojen unelmien pölyiset rippeet. Jatkamme vahvistamalla sitä, mikä oli jo romahtamassa kasaan. Vielä aion katsoa näistä ikkunoista etelään ja länteen, olla kuumissani keskellä kasvipaljoutta ja tahtoa juuri sitä mitä haluan.
-Saana
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti