Oma Kulta ja Verinokka

Tänään niitä on kaksi, tipuja siis. On kulunut 22 päivää siitä, kun munat asetettiin hautomakoneeseen. Vailla suurempia pohdintoja kone kiinnitettiin seinään, vesitila täytettiin vedellä, munat paikoilleen ja se siitä. Sitten vain odottamaan. Tai ei sentään - kyllä niitä munia päivittäin katseltiin ja kuten olimme kuulleet, ne myös käännettiin päivittäin. Eilen sitten huomasimme kahdessa munassa halkeaman ja toisessa pienen reiän. Mikä riemu siitä syntyikään. Lapset juoksivat ja huusivat yhteen ääneen, emmekä me vanhemmatkaan tahtoneet pysyä tyyninä ja tokaista ohimennen: -"Kas ne ovat jo kuoriutumassa!" -jatkaen päivän puuhia. Eilen siis jo ensimmäinen kuoriutui ja tätä päivää leimasi huoli jo aamusta lähtien. Tuleeko sieltä toista tipua, jaksaako se rikkoa kuorensa?. Onko siitä eläjäksi? Tulihan sieltä lopulta ja huojennus oli suuri. Nyt kaksikko Oma Kulta ja Verinokka ovat saavissa lämpölampun alla piipittämässä vaikka on jo yö.
Hautomakoneessa on vielä 13 kuoriutumatonta munaa, mitenköhän on saavatkohan tiput kavereita huomenna?

Niinkin pieni päivittäinen teko kuin munien kääntäminen ja vesimäärän tarkastaminen johti lopulta pienokaisten syntymään. Lämmönhän takasi kone. Jotta ne kasvaisivat kanoiksi ja alkaisivat itse munia, pitää päivittäisiä tekoja  tehdä yhä. Muuten se kuolee se kesykananpoika tai rakkaus.

Rakkaudesta puhuminen yksioikoisesti taitaa olla kyllä mahdotonta ja yksinkertaisin sanoin tavoittamattomissa.

Kävimme kesäkuun lopulla isompien lasten kanssa Saana-tunturilla. Sen huipulle pääsy ei ollut vaivatonta ja helppoa. Mukana oli pelkoa ja epävarmuutta sekä toivoa ja intoa. Nyt olen sitten kuulemma valloittanut kaksi Saanaa. Aivan, tosiaan tunturin valloitus on kyllä aika kuvaavaa, se riemu kestää vain hetken ja sitä voi muistella. Varmasti muistamme lasten kanssa matkan Saanan huipulle ja kylmät lihapullat peltipurkista. Onneksi voimme kotona keittää perunoita ja tehdä jauhelihakastikkeen kuten tänään teimme, lisukkeena paistetut punajuurilohkot. Miten tuo arkinen ruoka olikaan tänään koko perheestä niin riemullisen rakkautta ruokkivaa? Siltä minusta ainakin tuntui, vaikkei siitä niin puhuttukaan. Oli kyllä erimielisyyksiä ja kovaäänistä kinaakin mutta ruoka ja syöminen vaiensi meidät kaikki edes hetkeksi  ja taisi syntyä tahaton hartaudenkaltainen hetki.

23. hääpäivä on jo takana, mutta yhä sitä hieman ajattelen. Huolimatta vuosien määrästä en voi sanoa tietäväni miten olemme huomenna yhdessä. Ensi vuonnakin tahtoisin matkata lasten kanssa Kilpisjärvelle ja ottaa oma Saana mukaan. Voisimme kantaa Toukon yhdessä kantorinkassa ylös tunturin  huipulle.
-Jani