Tie takaisin

Jani lukee parhaillaan Vilholle iltasaduksi Grimmin koottuja satuja. Meillä on hyllyssä kolme kirjaa sisältävä Grimmin kootut sadut ja tarkoituksena on lukea ne kaikki. Olen aikanaan värikoodannut sadut punaisella ja sinisellä sen mukaan, voiko niitä lukea töissä päiväkodissa lapsille, vai ovatko aivan liian hurjia. Sininen ei ollut liian hurja, mutta punainen oli. Kotonahan emme tällaisista värikoodeista ole välittäneet. Mikään kansansatu ei ole mielestäni lapsille liian hurja, sillä ne ovat tärkeitä rakennuspalikoita moraalin ja oikeudentajun asettumisessa lapseen. Minun mielestäni siis. Yllättävän moni silti ajattelee tänä päivänä saduista toisin, että lapset jollakin tavoin saisivat niistä traumoja. Ei Vilho ainakaan nähdäkseni. Hän imee satuja sisäänsä innokkaasti, nauttii oikein. Mitä hurjempi, sen parempi.

Yksi näistä saduista on vanha tuttu Hannu ja Kerttu. Siinä toteutuvat monituiset kansansatujen perusoletukset; toisiaan tukevat sisarukset, paha äitipuoli, koettelemukset, jotka usein toistuvat kolmasti. Hirvittävä pahis, tässä noita piparkakkutalossaan, jonka voittamiseen tarvitaan nokkeluutta ja rohkeutta, mutta ennenmuuta oikeamielisyyttä ja moraalista vahvuutta. Näin aikuisen näkökulmasta saduista voi nauttia sellaisenaan, tai sitten analysoida niitä itsekseen. Tai seurata niiden lainalaisuuksia, rakennetta, ajankuvaa. Joka tapauksessa ne ovat antoisia. "Jokainen satu on kuin taikapeili, joka heijastaa jotakin sisäisestä maailmastamme", kirjoittaa maailmankuulu lapsipsykologi ja psykoanalyytikko Bruno Bettelheim. Hänen teoksessaan "Satujen lumous" analysoidaan mielenkiintoisesti myös Hannun ja Kertun tarinaa. Itseäni kiinnostaa tällä hetkellä sadussa sen herättämät ajatukset takaisin palaamisesta. Sadussa lapset pyrkivät palaamaan kotiin, jossa on kaikki ollut hyvin, mutta jossa nyttemmin elävät vanhemmat, jotka haluavat päästä lapsistaan eroon. Paluuta takaisin ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole, ennenkuin paljon myöhemmin, kun lapset ovat voittaneet omikseen "noidan aarteet".

Vastuksien kautta voitetut elämänkokemukset, uudet taidot ja uudenlainen ymmärrys, eli noidan aarteet. Jossain määrin ajattelen voittaneeni niitä omikseni kuluneiden vuosien myötä. Mikä minua sen sijaan aivan viime aikoina on alkanut mietityttämään on tie takaisin. Sillä olen alkanut käsittää, ettei sellaista ole.

Huomaan, että useimmiten pyrimme kääntymään kohti mennyttä onnea, jo taakse jätettyä lapsuutta tai muuta ideaalia, joka on syystä tai toisesta ohitettu. Ajattelemme, että vaikeuksien kautta voittoon kulkeminen tarkoittaa, että myrskyn jälkeen on taas paluun mahdollisuus tyyneen (koti)satamaan. Ensimmäisen lapsen syntymän aiheuttama muutos, elämäntahdin kiihtyminen, oman ajan ja rauhan menettäminen näyttäytyy jonkin aikaa armeliaasti väliaikaisena totuttelun tilana, joka muuttuu jälleen vanhaksi tutuksi omaksi elämäksi, kunhan saa aikaa asettua. Tämähän on harhaa, sillä mikään ei koskaan voi palata ennalleen, eikä minkään pidäkään palata. Kaikki on pysyvästi toisin. Ei ehkä huonommin eikä paremmin, vaan toisin. Mukaudumme vähitellen, opimme uusiin rooleihimme, sanoisi joku.

Itse en mielelläni puhu rooleista, sillä en pidä vihjauksesta, että näyttelisimme omaa elämäämme. En haluaisi ajatella käyttäväni maskia, naamiota, personaa tai muutakaan suojaa, vaan että olisin jatkuvasti tosiminäni, ilman tarvetta muuntua tilanteeseen sopivaksi. Kuitenkin yhä useammin huomaan kamppailevani julkisen ja yksityisen välisen ristiriidan aiheuttamassa hankauksessa. Välillä elämisen julkiolo saa olon tuntumaan kuin hiomapaperilla hangatuksi. Toisaalta taas yksityisyyden tunne sulkee välillä ihmisen yksinäisyyden komeroon, josta joutuu ponnistelemaan yhä uudelleen ulos omin avuin. Näiden ääripäiden välinen tasapaino on vaikea löytää. Mitä taas tällä hetkellä on mahdotonta löytää on tietä takaisin.

Se, että elämän rakkain ihminen ottaa askelia ohuella kuolemantrapetsilla, on jättänyt jälkensä meihin molempiin ja lisäksi lapsiin myös. Sairastaminen ja pelko maalaa arjen uusilla väreillä. Ei mustilla ja harmailla, ei missään nimessä - vaan intensiivisillä, vahvoilla verentuskaisilla väreillä. Ne muuttavat meitä kaikkia pysyvästi. Mitä ehkä sairastunut itse ei huomaa kävellessään keskittyneesti ja putoamista varoen kuilun yli on se, että hänen puolisonsa ja perheensä kulkee aivan tiiviisti hänen kannoillaan, henkeään pidätellen. Sen, minkä yksi perheenjäsen kohtaa, kohtaavaat väistämättä kaikki muutkin omalla tavallaan. Itse olen tullut tuttavaksi kuoleman kanssa ensimmäistä kertaa vasta näiden viime vuosien myötä. Olen katsellut, miten se vaivihkaa on työntänyt luisevan sormensa niin moneen hetkeen elämässämme ja kokemuksissamme. Kuitenkin luonteelleni uskollisena olen jatkuvasti ratsastanut uskon ja toivon selässä, päättäväisenä torjunut pahimmat pelot ja ajatellut, että meille ei käy huonosti vaan hyvin. Että kohta olemme perillä syvimmän mustansurun pohjalla ja sieltä otamme vauhtia kotimatkalle kohti takaisinsaapumisen hetkeä. Sitä hetkeä, kun kaikki on taas lopullisesti hyvin. Sitä aamua, jolloin herään helpotuksen tunteeseen, että olen herännyt pahasta unesta. Vasta äskettäin olen huomannut, että paluu takaisin on mahdoton.

Viattomuuden ja kuolemattomuuden tilaan ei voi palata. Siihen, kun olimme suruttomat ja pitelimme käsissämme kaikkea aikaa maailmassa. Siihen, kun en surrut itseäni haudan pohjalla. Siihen, kun en surrut lapsiani siellä. Siihen, kun näin meissä vain nuoruutta ja ikuisuutta, niinkuin lapset näkevät. Ennen en laskenut vuosiani. En taaksepäin, enkä varsinkaan eteenpäin. En laskenut yhteisiä vuosia mieheni kanssa enkä lasteni kanssa. Kuoleman luusormi on painanut hiljaa mutta varmasti otsaani sormenjälkensä, enkä oikein vielä tiedä mitä kaikkea se tarkoittaa. Tarkoittaako se, etten koskaan enää ole täydellisen onnellinen? Tarkoittaako se, että pidän kiinni rystyset valkoisina siihen viimeiseen kirpoamisen hetkeen asti? Tarkoittaako se, että olen virittynyt taisteluun nyt ja ikuisesti? Uskallanko enää koskaan antaa periksi ja antaa olla? Miksi edes kaipaan tietä takaisin?

Ehkä siksi, etten ole vielä avannut tältä noidalta voittamaani aarrearkkua. Se painaa helmassani, mutten ymmärrä miten saisin sen auki. Voi miten haluaisin jakaa sen sisällön puolisoni ja lasteni kanssa ja tuntea keventyväni. Löytää avaimen, josta kääntämällä kolikot pyörähtävät ympäri ja näen niiden toiselle puolelle. Tiedän, että jokaisen kipeän kolikon takaa paljastuu lopulta kivun kääntöpuoli. Mutta hemmetti, mistä se avain löytyy?
-Saana

Onko siitä vaiettava, mistä ei voi puhua?

Saanan vaarin mökillä syksyllä 1993. Puita harjoiteltiin pilkkomaan jo tuolloin. 

Mitä on antautua jonkin valtaan? Kun antaumuksella tarttuu johonkin toimeen ja on valmis luopumaan kaikesta muusta. Kun unohtaa itsensä. 

Ilman syvällisempääkin pohdiskelua muistan kokeneeni jonkin ottaneen minut valtaansa, kuten kirveen. Sen kahvaan tarttumisen jälkeen puita pilkkoessa itsen unohtaminen on useinkin käynyt kuin vahingossa. Ei sen kummempaa. On käynyt niin, etten ole aikonut alkaa puiden hakkuuseen. Olen vain ohimennessä tarttunut kirveeseen ja kaikki muu on unohtunut. Tai olen lähtenyt hakemaan puita sisälle ja sitten tarttunut toimeen. Olen unohtanut sisällä puita odottavat, olohuoneen takan tai keittiön lieden ja tovin kuluttua perääni huudetaan. Mihin oikein jäin, onko kaikki kunnossa?

Samalla lailla osallistumme ihmisten välisiin suhteisiin. Annamme henkemme viipyä tietynlaisessa olemisen tavassa. Unohdamme itsemme aidosti ja olemme olemassa. Kuin kreikkalaisessa näytelmässä koko olemuksemme syvyydellä antaudumme  eetoksemme valtaan. Yleensä vaellamme päivästä toiseen erilaisten eetosten vallassa. Nuo olemisen tavat vaihtuvat kuin itsestään sattuman tai kuvitellun tahdon ohjaamana. Olemme oman olemisemme vallassa.  Kunnes tapahtuu jotain, joka rikkoo sen olemisen unohduksen ajan pinnan.  On pakko herätä näkemään missä on ja minkä olemisen tavan vallassa on ollut.

Joskus harvoin kulkumme tapa saattaa muuttua. Oman itsen voittaminen ei ole helppoa. Tahdomme pitää itsellämme sen kuvitellun ja tavoitellun kuvan, jonka olemme itsestämme piirtäneet. Tuo naamio,piirtämämme kuva, personamme kuten sitä Kreikassa kutsuttiin, vaihtui näyttämöllä kun tultiin käännekohtaan (peripeteia). 

Tämänkaltaisesta asiasta saattoi yksi elokuvanäyttelijöiden sankareistani, Jim Carrey, puhua joitain vuosia sitten.

Varsinkin tässä!

Saana oli kerännyt kasan vanhoja elokuvia katsottavaksi ja tänään aamulla heräsinkin Impromptu - Rakkauden sävel -leffan ääniin. Katsoimmekin sen yhdessä Ainon ja Toukon kanssa vaikka unisena vielä kahdeksan aikaan hetkeä aiemmin olin sanonut nukkuvani pidempään. En malttanut jäädä sänkyyn. Aamupalana meillä oli tortillachipsejä ja aikidoleiriltä jääneen piimäkakun rippeet kahvin kera. Aino ja Saana liikuttuivat taas samaan aikaan kun näytti etteivät rakastavaiset saa toisiaan. Minä puolestani silloin kun George Sand makaa Chopinin pianon alla ja kuuntelee korvia ja ihoakin hyväileviä säveliä. Miltä ne mahtoivatkaan kuulostaa pianon alla? 

Tuohon Saanan hyllystämme keräämään pieneen leffojen kokoelmaan olisin lisännyt ehdottomasti elokuvan "Mask", jossa ensimmäisen kerran taisimme nähdä myös ihastuttavan Cameron Diazin. Sitä ei vain taida hyllyssämme olla.
Kuten ei meillä myöskään ole Ingmar Bergmanin elokuvaa Naisen naamio - Persona, jota valitettavasti emme ole kumpikaan edes nähneet. Peter von Baghin (Elokuvan historia, vuodelta 1975) analyysi Personasta on niin vakuuttava ja ajatuksia herättävä jo itsessään, että pitänee rynnätä googlaamaan mistäkö tuon elokuvan voisi hankkia.

Ingmar Bergman On Persona 1966 (A Poem In Images)

Ylläolevat asiat ovat niitä, joita olen pyörittänyt mielessäni nuoruudesta lähtien. Yhä uudelleen palaan tähän samaan. Tiedän uskovani, etten ymmärrä sanojeni merkitystä täydessä loistossaan. Että yhä kannan niitä mukanani käyttäen niitä aina niille kuuluvassa paikassa -ja myös niille kuulumattomissa.  
Dostojevski kirjoitti sanojen olevan dialogissa itsensä kanssa. Pysäytetyt kuvat toistavat kerran ollutta elävää hetkeä. Elävät kuvat antavat meille tapoja olla olemassa. Lukemattomat luettavissa olevat kokemukset mahdollistavat meille uusia kokemisen tapoja. Vanhojen tarinoiden maailmojen uudelleen eläminen; onko mitään ihmeellisempää? Ne pysyvät aina samana toistumatta kuitenkaan milloinkaan samana. 

Kehon kuva, oma kuva, minä itse ruumiillisena kokemuksena on alati muutoksen alla. Muutos on yleensä hidasta ja siihen havahtuu usein vasta kun näkee itsensä toisen ihmisen silmin. Outoa on kokea se, ettemme jaa ainoastaan olemisen, ymmärtämisen ja yhdessäolemisen tapoja vaan myös ruumiillisen olemisen tavan. Enkä tarkoita nyt ymmärretyn kokemisen tapaa. Ajattelen konkreettisempaa.
 Se, että joku kuolee ruumiillisesti  (kuolematta kokonaan) jättäen yhden elimen toisen kannettavaksi sisällään - mitä se on? On vaikea käsittää kantavansa osaa toisen kehosta, elimellistä osaa. Outoa on, että osa omasta ruumiista on jo kuollut. Se on konkreettisesti poltettu Meilahden krematoriossa.

Vuosi sitten makasin kirurgisen taidonnäytteen jälkeen uudelleensyntyneenä. Kokemusta on vaikea edes muistaa. Omat kokemukset ovat ainutkertaisia (niinkuin ne tietysti aina ovat) mutta  ennaltajäsentymättömiä. Kokemattomuuden planeetan konkreettisella pinnalla  koettuna elämä on todella aidon käsittämätöntä. Siitä ei saa otetta. Kaikkea kokemaansa ei voi määritellä joksikin. Kokemusta ei voi pysäyttää ymmärrettäväksi kuvaksi, joka olisi jaettavissa samana kenelle tahansa. Parempi kai sanoa, etten minä osaa määritellä, pysäyttää ja jakaa. En osaa tyytyä Wittgensteinin kohtaloon toteamalla: mistä ei voi puhua siitä on vaiettava. 
Wovon man nicht sprechen kann, darüber muß man schweigen.
Siksi en aio lopettaa kirjoittamista.

-Jani

Miekka ja laulu

Viisi kuukautta sitten tein ensimmäisen kerran solmun makrameetyöhön. Se oli amppeli, niinkuin olen kertonut. Ryhdyin tutustumaan uudenlaiseen käsityötekniikkaan, koska minulla oli käytännön tarve saada kasvini ripustettua. En ollut alussa lainkaan kiinnostunut seinävaatteista, lyhdynpäällisistä, mandaloista, pienistä pesistä, pöytäliinoista tai oviverhoista. Ensimmäiset kuukaudet solmin amppeleita innosta puhkuen, kunnes solmeilu vei täysin mennessään. Nyttemmin kaikenlaiset kepit ja rinkulat kiihottavat uteliaisuuttani ja mielikuvitustani. Asia, tekniikka, on niinsanotusti ottanut valtaansa.

Tästä Jani usein on puhunut ajatellessaan, että tavarat ikäänkuin käyttävät ihmistä eikä ihminen tavaroita. Jos minulla on kirves, se vaatii päästä halkomaan puita ja niin myös päädyn käyttämään esinettä sen tarkoitukseen. Samalla ylläpidän puiden pilkkomisen taitoa ja taidetta. Siksi on hyvä varoa, millaisia esineitä omistaa. Millaiselle tekemiselle tahtoo antautua ja antaa oman itsensä ja aikansa. Miten voimallisesti tämän huomaakaan omistaessaan älypuhelimen tänä aikana! Se vaatii tulla käytetyksi, yhä aikaavievemmin ja totaalisemmin.

Solmeilu on tuonut ihmeellisellä tavalla onnellisuutta elämääni. Se on ikäänkuin loikannut minuun ja olen täydestä sydämestäni ottanut sen vastaan. Oli helppo aistia, että siinä oli jotakin omaa, jotakin sellaista, joka täydensi minua ja jossa saatoin tulla hyväksi.

Aina uuden asian aloittaminen ei käy näin kivuttomasti ja itsestäänselvästi. Olen viime viikkoina huomannut silmiäavaavan selvästi, kuinka olen monien vuosien ajan pysytellyt omalla mukavuusalueellani pyrkien viihtymään arjessani ja välttänyt pelottavia, vaikeita asioita. Olen annostellut voimavarojani mitaten ne tarkasti, jotten väsyisi lapsiperhearkeen, puolison tukemiseen vaikeuksissa ja muuhun sellaiseen, jota en ole välttämättä voinut valita.

Moni varmaankin muistaa kohtauksen Disneyn Viidakkokirja-elokuvasta, jossa Mowgli-poika lepäilee onnellisena karhuystävänsä vatsalla ja lipuu lempeästi virtaa pitkin huomaamatta apinoita, jotka hetken kuluttua kiskaisevat hänet yläilmoihin heiteltäväksi ja kieputeltavaksi. Jossain vaiheessa oma elämäni lähti samankaltaiseen myllerrykseen, kun kaikenlaista suurta tapahtui yhtäaikaa. Tuli leikkauksia, kohtauksia, rakkaiden kuolemaa, syntymää, työhönpaluuta, villeyttä, väsymystä, lisää lapsia, lisää läksyjä, liian vähän omaa aikaa, tuskastumista yksinäisyyteen. Hiukan ennen tämän blogin aloittamista tuli myös melko suuri pysähdyksen hetki, jolloin seisahduin arvioimaan mitä minulla on ja mitä minulta puuttuu. Mikä tekee onnelliseksi ja mikä ei. Tämän seurauksena olemme tehneet suuriakin uudelleenjärjestelyitä arjessa, jotta olen saanut lisää tilaa olla enemmän oman itseni kaltainen. Se, että on suurimman osan ajasta pelkästään äiti, alkaa vähitellen muistuttaa kummallista, hapetonta olotilaa, kuin olisi pakastepussiin joutunut mansikka ja joku olisi hitaasti imemässä ilmaa pois pussista. Siinä alkaa jotenkin litistyä eri muotoiseksi, eikä saa asettauduttua mukavasti siihen itse rakentamaansa arkeen.

Mutta siitä uuden aloittamisen vaikeudestahan minun piti oikeastaan kertoa. Päätin muutamia viikkoja sitten aloittaa harjoittelemaan Janin jo vuosia treenaamaa japanilaisen miekan käyttöä. Olen seurannut itseäni tavallaan kuin lintuperspektiivistä tätä asiaa tehdessäni. Tai olen asettunut henkiselle sohvalleni ja ottanut popparikulhon esille. Alku oli mahdollisimman pelottava, sillä koryu-kouluun liittyminen tapahtui vanhanajan tyyliin verivalalla - ja ison kansainvälisen leirin yhteydessä, jossa minun piti saamani ensimmäiset opetukset. Niin tapahtuikin. Kuvailin Janille noiden neljän päivän aikana tunnelmiani useampaankin kertaan. Minusta tuntui kuin olisin ollut uimassa hyvin syvässä vedessä, jossa pinnistelin, jotta saisin leukani pysymään veden pinnalla. Tunne oli hyvä, suorastaan ihana. Minä, joka pelkäsin esitelmien pitoa ja kaikkea esillä olemista koulussa jokaisella solullani, sain oikein piehtaroida siinä kauheudessa, millaista on, kun ei osaa todellakaan yhtään mitään. Miltä tuntuu, kun jokainen ympärilläsi näkee kuinka kaukana olet kartalta ja hyväntahtoisesti myös toteaa sen sinulle. Se oli vapauttavaa.

Kun miekka on muutamassa viikossa muuttunut tutummaksi käteen ja keho on alkanut yhdistää liikkeeseen sen, mitä silmät näkevät, on myös mieli jännittävällä tavalla terästäytynyt. Ihmistähän kehoitetaan näin nelissäkymmenissä ja miksei jo aiemminkin, ryhtymään uusiin asioihin aivojen vireinä pysymisen tähden. Huomaan mielestäni jo muutaman viikon jälkeen olevani virittynyt tavalla, joka on oikein virkistävää. Samalla olen yrittänyt haastaa Jania samaan. Minusta hänenkin olisi hyvä aloittaa jotain sellaista uutta, joka olisi mahdollisimman kaukana vanhasta osaamisesta, jotain täysin mahdottomalta tuntuvaa. Nähtäväksi jää, tarttuuko hän haasteeseen.

Miekka ei totuuden nimissä ole ollut ainut uusi alku tässä viimeisten viikkojen aikana. Toinen uutuus on paikallinen kirkkokuoro, johon vihdoin liityin hinguttuani takaisin kuorolaulun hivelevään syleilyyn vuosien ajan. Lauloin seitsemän vuotta musiikkiluokkien kuorossa ja työväenyhdistyksen kuorossa kolmisen vuotta. Nyt kirkkomusiikki tuntui ajatuksena omimmalta. Muutaman kuorokäynnin jälkeen huomaan olleeni oikeassa ja iloitsen siitä. Kuoro on pieni, mutta puhdasääninen. Laulut ovat ehkä raskassoutuisempia kuin olisin toivonut, mutta toisaalta kuorolaisten keski-ikä on noin kuusikymmentä vuotta, joten mukaudun ilomielin tähänkin. Ehkä turhan hersyvä amerikkalaistyylinen gospel-laulanta ei niin istuisikaan pieneen kirkkoomme. Voin laulella reippaampia veisuja kotona.

Minulla on kuorossa istuessani suuri kiusaus sulkea silmät ja hengittää musiikkia sisälleni, kun muut äänet harjoittelevat omia stemmojaan ja itse olen hetken vaiti. En ole kehdannut vielä tehdä niin, mutta kunhan tulen tutuksi muille kuorolaisille, luulen uskaltavani. Muut tuntevat toisensa vuosien ajalta ja ovat hioutuneet niin laulamisen kuin puhumisenkin suhteen kiinteäksi ryhmäksi. Sellaiseen kestää aikansa päästä mukaan. Huomaan, etten saa paljoa puhutuksi, mutta laulan kyllä sydämen halusta ja hymyilen sitäkin enemmän. Välillä luon silmäni Jeesukseen, joka riippuu ristillä päidemme yläpuolella. Tiedän puuveistoksen pitkän historian useamman sadan vuoden takaa, enkä voi olla värisemättä hieman, kun mietin, minkälaisia säveliä se on saanut aikansa mittaan kuulla ympärillään laulettavan - ja minkälaisin sydämin.

Kun aloittaa kahta uutta alkua yhtä aikaa, saa tehdä mielessään vertailua siitä, mikä asioissa tuntuu samalta ja mikä eriltä, mikä hyvältä ja mikä ehkä ahdistavalta. Juuri nyt mikään ei tunnu ahdistavalta vaan pelkästään hyvältä.

Toinen alku on niin uusi ja puhdas - et oikein edes tajua, missä reitti kulkee, oletko tiellä vai eksynyt. Ihmiset ympärillä ovat kuin tien kaistaviivat, jotka pitävät sinut turvallisesti oikeassa suunnassa. Vielä en ole ojassa ainakaan. Mikään ihmisissä ei tunnu tutulta. Keitä he ovat? Millaista merkkikieltä he puhuvat? Mitä on olla aloittelija? Mikä on tämä vieras kulttuuri, jossa et voi hyödyntää mitään aiempaa tietoasi?

Toinen alku ei ole alku ollenkaan, vaan kuin tuhannesti kuljettu kotitie. Hetki hetkeltä kotoisampi. Muistat tuon puun ja pensaan, aurinko paistaa yllesi juuri näin juuri täällä. On ihanan lämmin. Ei haittaa, vaikket tunne heistä ketään. Tavallaan tunnet heidät jo entuudestaan, koska tunnet sen, mikä teidät tuo yhteen, tähän huoneeseen, tämän vestoksen alle. Se värähtelee ihmisten välillä ja luo yhteisen kielen.

Mikä kiinnostaa minua tällä hetkellä on se, tulenko joskus kokemaan tuttuuden tunnetta suhteessani miekkaan? Ja pystynkö oppimaan toisaalta uutta laulaessani, löytämään aloittelijan asenteen tehdessäni jotain, mitä olen aina tehnyt?
-Saana

Vauhdikkaat viikot

 Vuosi sitten 3.9.2018

                                                   

Vuosi sitten olin autuaan tietämätön parin päivän päästä tulevasta soitosta. Miekkakoulun aikaan tuli sitten se soitto. Aamuyöllä muistaakseni neljältä pitäisi olla taksi noutamassa kotipihalta kohti Meilahtea ja valmistautumista mahdollista maksansiirtoa varten. Vedin ne treenit loppuun ja junioriaikidotreenit perään. Taisin olla hiukan määrittelemättömien tunteiden vallassa. Kävinköhän kertomassa sisällä Saanalle siinä välissä, ehkäpä. Valmistautuminen tulevaan oli kohdallani ollut jo pitkällä ja aiempi suuri leikkaus ehkä vähensi pahinta epävarmuutta tulevasta. Olin siis jo valmistautunut mahdolliseen viimeiseen matkaan järjen tasolla jos niin voi sanoa. Jälkikäteen ajatellen asiat taisivat vain edetä omalla painollaan ja seurailin vain siinä sivussa. Lukemani muutamat blogitekstit maksasiirron saaneiden kokemuksista toivat, myönnän kyllä,  lisäjännitystä.
Parin päivän päästä on siis siirron vuosipäivä.

Vuosi sitten Meilahdessa.

Pari viikkoa on kulunut kuin siivillä. Välillä suinpäin rynnäten, välillä hitaammin suinpäin kulkien kohti uusia sekä vanhoja kokemuksia. Vanhatkin tekemiset jotka ovat niin tuttuja ovat tuntuneet uudenlaisilta, saaneet uutta merkitystä. Parasta on ollut kokea vanhat tutut jutut uudelleen sinun kanssa Saana. Oltiin muuten ekaa kertaa Olavin synnyttyä neljä päivää poissa kotoa yhdessä ilman isoja lapsia, vain Touko mukana. Sitä ennen oltiin sitten rynnätty kohti lappia autolla kaikki seitsemän ajatuksena tehdä karhunkierros. Sääennuste muutti suunnitelmat ja suuntasimme seitsemisen kansallispuistoon johon saavuimme keskellä yötä. Yöt ovat jo pimeitä, emmekä oikein nähneet mihin saavuimme. Olimme päättäneet nukkua autossa ja sehän oli mielenkiintoista. Kaikki saivat nukkua jotenkin ja me Vilhon kanssa herättiin ensimmäisenä uuteen päivään jättäen teidät muut nukkumaan. Kuljimme pitkin tietä ja yli kilometrin kuljettuamme löysimme katetun tulentekopaikan kirkassoljosen rannalta. Oli sytyketuohet ja pilkotut puut sekä tikutkin valmiina. Saimme tulet lämmittämään ja laitoin viestiä teille, eikä mennyt kauan kun ajoitte läheiselle parkkipaikalle johon muuten saavuttiin samana iltana yön puolella uudelleen ja yövyimme taas autossa. Sitä emme kyllä tienneet vielä silloin. Eikä tiedetty myöskään että käydään heittämässä 13kilometrin kierros Helvetinkolua kun käytiin koluamassa.

Kirkas-Soljonen aamun valossa.

Kaurapuuron ja lihapullien sekä pikakahvien jälkeen kiersimme Kirkassoljosen. Aino rohkeana pulahti Kirkassoljosen raikkauteen uimaan ja Olavi perässä.

Aino pulahtaa.

Seikkailurikas päivä, jonka aikana keksimme siis uuden kohteen  ja kapusimme sinne ylösalas harjuja ja palasimme lähtöpaikalle, oli  vielä edessä.

Helvetinkolu.

Viime viikolla alkoi sitten odotettu aikidokausi. Olin odottanut sitä jo melko pitkään, vaikka iloitsinkin joka viikko siitä, että tänä vuonna oli oikeasti kesälomaa opettamisesta.
Junioritreenit, aikuisten treenit, uudet Taivassalon treenit liikuntaneuvojan koulun fyysisen viikon lisäksi tuntuivat kyllä joka ilta jaloissa, kun edellisen viikon nelipäiväinen leiri Jyväskylässä oli vielä palautumatta. Perjantai-ilta tuntui aidosti todellakin odotetulta, vaikka lauantaina olivatkin vielä aamutreenit x 2.

Aikiken dojo, Jyväskylä.

 Se kun sai istua sohvalle koko perheen kanssa ja seurata Vain elämää -kauden ekoja lauluja tuli kyynel silmiin jo pelkästä levon hetkestä, saati sitten liikutusta herättävistä versioista. Erityisesti kosketti kyllä kun Antti Tuisku kertoi liikuntaneuvojaksi opiskelusta ja toimimisesta pt:nä Espanjassa. Biisitkin oli niin tuttuja kun niitä on meillä kuunneltu melkoisen paljon!

Vierumäessä.

 Useita suinpäin aloitettuja  juttuja on yhä kesken ikäänkuin tahattomalla tauolla. Tahdon palata niihin ja kertoa niistä, tahdon kirjoittaa suinpäin  uudelleen taas pian suunnittelematta.

-Jani