Onko siitä vaiettava, mistä ei voi puhua?

Saanan vaarin mökillä syksyllä 1993. Puita harjoiteltiin pilkkomaan jo tuolloin. 

Mitä on antautua jonkin valtaan? Kun antaumuksella tarttuu johonkin toimeen ja on valmis luopumaan kaikesta muusta. Kun unohtaa itsensä. 

Ilman syvällisempääkin pohdiskelua muistan kokeneeni jonkin ottaneen minut valtaansa, kuten kirveen. Sen kahvaan tarttumisen jälkeen puita pilkkoessa itsen unohtaminen on useinkin käynyt kuin vahingossa. Ei sen kummempaa. On käynyt niin, etten ole aikonut alkaa puiden hakkuuseen. Olen vain ohimennessä tarttunut kirveeseen ja kaikki muu on unohtunut. Tai olen lähtenyt hakemaan puita sisälle ja sitten tarttunut toimeen. Olen unohtanut sisällä puita odottavat, olohuoneen takan tai keittiön lieden ja tovin kuluttua perääni huudetaan. Mihin oikein jäin, onko kaikki kunnossa?

Samalla lailla osallistumme ihmisten välisiin suhteisiin. Annamme henkemme viipyä tietynlaisessa olemisen tavassa. Unohdamme itsemme aidosti ja olemme olemassa. Kuin kreikkalaisessa näytelmässä koko olemuksemme syvyydellä antaudumme  eetoksemme valtaan. Yleensä vaellamme päivästä toiseen erilaisten eetosten vallassa. Nuo olemisen tavat vaihtuvat kuin itsestään sattuman tai kuvitellun tahdon ohjaamana. Olemme oman olemisemme vallassa.  Kunnes tapahtuu jotain, joka rikkoo sen olemisen unohduksen ajan pinnan.  On pakko herätä näkemään missä on ja minkä olemisen tavan vallassa on ollut.

Joskus harvoin kulkumme tapa saattaa muuttua. Oman itsen voittaminen ei ole helppoa. Tahdomme pitää itsellämme sen kuvitellun ja tavoitellun kuvan, jonka olemme itsestämme piirtäneet. Tuo naamio,piirtämämme kuva, personamme kuten sitä Kreikassa kutsuttiin, vaihtui näyttämöllä kun tultiin käännekohtaan (peripeteia). 

Tämänkaltaisesta asiasta saattoi yksi elokuvanäyttelijöiden sankareistani, Jim Carrey, puhua joitain vuosia sitten.

Varsinkin tässä!

Saana oli kerännyt kasan vanhoja elokuvia katsottavaksi ja tänään aamulla heräsinkin Impromptu - Rakkauden sävel -leffan ääniin. Katsoimmekin sen yhdessä Ainon ja Toukon kanssa vaikka unisena vielä kahdeksan aikaan hetkeä aiemmin olin sanonut nukkuvani pidempään. En malttanut jäädä sänkyyn. Aamupalana meillä oli tortillachipsejä ja aikidoleiriltä jääneen piimäkakun rippeet kahvin kera. Aino ja Saana liikuttuivat taas samaan aikaan kun näytti etteivät rakastavaiset saa toisiaan. Minä puolestani silloin kun George Sand makaa Chopinin pianon alla ja kuuntelee korvia ja ihoakin hyväileviä säveliä. Miltä ne mahtoivatkaan kuulostaa pianon alla? 

Tuohon Saanan hyllystämme keräämään pieneen leffojen kokoelmaan olisin lisännyt ehdottomasti elokuvan "Mask", jossa ensimmäisen kerran taisimme nähdä myös ihastuttavan Cameron Diazin. Sitä ei vain taida hyllyssämme olla.
Kuten ei meillä myöskään ole Ingmar Bergmanin elokuvaa Naisen naamio - Persona, jota valitettavasti emme ole kumpikaan edes nähneet. Peter von Baghin (Elokuvan historia, vuodelta 1975) analyysi Personasta on niin vakuuttava ja ajatuksia herättävä jo itsessään, että pitänee rynnätä googlaamaan mistäkö tuon elokuvan voisi hankkia.

Ingmar Bergman On Persona 1966 (A Poem In Images)

Ylläolevat asiat ovat niitä, joita olen pyörittänyt mielessäni nuoruudesta lähtien. Yhä uudelleen palaan tähän samaan. Tiedän uskovani, etten ymmärrä sanojeni merkitystä täydessä loistossaan. Että yhä kannan niitä mukanani käyttäen niitä aina niille kuuluvassa paikassa -ja myös niille kuulumattomissa.  
Dostojevski kirjoitti sanojen olevan dialogissa itsensä kanssa. Pysäytetyt kuvat toistavat kerran ollutta elävää hetkeä. Elävät kuvat antavat meille tapoja olla olemassa. Lukemattomat luettavissa olevat kokemukset mahdollistavat meille uusia kokemisen tapoja. Vanhojen tarinoiden maailmojen uudelleen eläminen; onko mitään ihmeellisempää? Ne pysyvät aina samana toistumatta kuitenkaan milloinkaan samana. 

Kehon kuva, oma kuva, minä itse ruumiillisena kokemuksena on alati muutoksen alla. Muutos on yleensä hidasta ja siihen havahtuu usein vasta kun näkee itsensä toisen ihmisen silmin. Outoa on kokea se, ettemme jaa ainoastaan olemisen, ymmärtämisen ja yhdessäolemisen tapoja vaan myös ruumiillisen olemisen tavan. Enkä tarkoita nyt ymmärretyn kokemisen tapaa. Ajattelen konkreettisempaa.
 Se, että joku kuolee ruumiillisesti  (kuolematta kokonaan) jättäen yhden elimen toisen kannettavaksi sisällään - mitä se on? On vaikea käsittää kantavansa osaa toisen kehosta, elimellistä osaa. Outoa on, että osa omasta ruumiista on jo kuollut. Se on konkreettisesti poltettu Meilahden krematoriossa.

Vuosi sitten makasin kirurgisen taidonnäytteen jälkeen uudelleensyntyneenä. Kokemusta on vaikea edes muistaa. Omat kokemukset ovat ainutkertaisia (niinkuin ne tietysti aina ovat) mutta  ennaltajäsentymättömiä. Kokemattomuuden planeetan konkreettisella pinnalla  koettuna elämä on todella aidon käsittämätöntä. Siitä ei saa otetta. Kaikkea kokemaansa ei voi määritellä joksikin. Kokemusta ei voi pysäyttää ymmärrettäväksi kuvaksi, joka olisi jaettavissa samana kenelle tahansa. Parempi kai sanoa, etten minä osaa määritellä, pysäyttää ja jakaa. En osaa tyytyä Wittgensteinin kohtaloon toteamalla: mistä ei voi puhua siitä on vaiettava. 
Wovon man nicht sprechen kann, darüber muß man schweigen.
Siksi en aio lopettaa kirjoittamista.

-Jani