Kasvitarina

Olen kirjoittanut tähän blogiin melkein enemmän ajatuksiani kuolemasta kuin elämästä. Se on minusta hämmästyttävää. En ollut huomannut, että olin kallistunut niin voimakkaasti pimeälle puolelle, niin sanoakseni. Olisin luonnehtinut itseäni valoisaksi, innostuneeksi ja huolettomaksi ihmiseksi, jos sitä olisi kysytty muutamia vuosia sitten. Olen sitä edelleenkin arkisessa elämässäni; ihmisten parissa, lasteni seurassa ja suhtautumisessani vastoinkäymisiin. Joistain syystä blogiin ajatusten kirjoittaminen nostaa sanaisesta arkustani esiin kummallisia, mustiin puettuja surunukkeja. Melkein läpikuultavia, kohta poisheitettäviä haavekuvia. Tuntuu siltä, kuin kirjoittajan pöytälaatikko olisi se paikka, johon jokapäiväisen elämän tienvarsilta kerätyt raskaat ajatukset ja huolet varastoituvat. Ne pulpahtavat pinnalle kun sormet asettuvat näppäimistölle. Kuin ammeen pohjalle painettu kumiankka ponnahtaa veden pinnalle kun siitä irroittaa otteensa. Sitä ei suorastaan saa pysymään pohjalla piilossa edes väkisin painamalla.

Hugo Simberg: Kuoleman puutarha (1896)

Päädyin näihin mietelmiini hieman kiertotietä. Ajattelin kirjoittavani viherkasviharrastuksestani. Tai ylipäätään kasvien kasvattamisesta, olivat ne sitten puutarhassa tai ikkunalaudalla. Janin ollessa muutaman viikon ajan sairaalassa, taisin saada eniten lohtua juuri kasvieni hoivaamisesta. On tavattoman tyydyttävää huolehtia eläväisestä elämästä, siitä liekistä, joka alati liehuaa. Mitä enemmän ympärilläni versoaa, sen rauhallisemmalta oloni tuntuu. On tyynnyttävää, kun tietää suunnilleen, mitä elämänvoiman vaalimiseen tarvitaan. Kasvien lisäämisessä piilee suuri tyydytys; siemenien saattamisessa kasvuun, itäminen, versoaminen. Toisaalta puutarhan vuodenkierto opettaa meitä vuodesta toiseen suhtautumaan kuolemaan. Kuihtumiseen, pysähtymiseen sen äärelle, että kaikella on aikansa. On aika kylvää ja hoivata, sitten korjata satoa ja säilyttää. Lopulta on kuihtumisen aika, aika vaipua lepoon tai päästää siemenet lentämään tuulen mukana. On aika jäätyä niille sijoilleen ja tuijottaa odottaen siihen kaukaiseen pisteeseen, joka lopulta on kevät.

Minusta tuntuu, että opimme ajan mittaan suhtautumaan oman elämämme alkuun, keskivaiheisiin ja päättymiseen juuri tällaisten luonnon antamien oppituntien avulla. Minulle tutuinta on aina ollut kylvämisen ja alkuunsaattamisen ilo. Kun on sadonkorjuun tai talveen valmistautumisen aika, olen joutunut terästämään mielenkiintoni, jotten heittäisi sikseen. Kun olemme saaneet korjatuksi sadon asianmukaisesti ja järkevästi, olen taputtanut itseäni olalle tyytyväisenä; saitpas aikaiseksi!

Sen sijaan keväisen kylvövimman vallassa ei olalletaputusta ja tsemppausta tarvita nimeksikään. Silloin on vaikeaa saada itsensä repäistyksi pois innostuksen vallasta ja saada edes jonkinlainen tolkku ja raja sille, kuinka paljon kasveja kannattaa kasvattaa, jotta niistä voi vielä huolehtiakin. Vielä muutama kevät sitten pinnistelin neuroosin kanssa, jota itse kutsuin tyhjän kylvöpussin pakkomielteeksi. En voinut nimittäin milloinkaan jättää siemenpussin pohjalle yhtään siementä odottamaan seuraavia kesiä, vaikka niiden säilyvyys olisi antanut siihen mahdollisuuden. Minua vain suretti niiden siementen puolesta, jotka jäivät pussiin mököttämään näkemättä milloinkaan multaa, vettä ja auringonvaloa. Tuntui pahalta, etten antanut niille elämisen mahdollisuutta, vaikka olin tuonut ne kaupasta kotiin saakka.

Sama pulma toistui maahan kylvettyjen taimirivien kohdalla, kun olisi ollut harventamisen hetki. Tuntui tuskalliselta repäistä kaunis alku maasta ja heittää se menemään vain sen vuoksi, että toisille jäisi tilaa elää. En tiedä onko muita tarhureita, jotka pyytävät mielessään anteeksi harventamiltaan porkkanantaimilta. Tai pohtivat, kuka antoi minulle oikeuden toimia valitsijana siinä, mikä porkkana saa kasvaa. Tai edes päättää, onko heiveröisemmän porkkanan elämä vähemmän kallisarvoinen kuin rotevan kaverinsa. Kenties tässä on huumorin kukka nyt nupullaan tästä kirjoittaessani, mutta pohdinta ja pulma olivat todelliset vielä muutama kesä taaksepäin. Sittemmin olemme paneutuneet hyötyviljelyyn astetta intensiivisemmin ja olen löytänyt sen ilon, minkä hyvin onnistunut sato tuottaa. Kun lapsensa voi ainakin toisinaan ruokkia oman maan antimilla ja omien harteidensa työn tuloksilla, voi tuntea saavuttaneensa yhteyden johonkin sellaiseen, mitä niin monet sukupolvet ja kansat ympäri maailman ovat kokeneet niin kauan kuin ihminen on maata tallannut. Maasta me elämme. Emme puhelimista, autoista tai edes kirjoista. Vaan mullasta ja kaikesta siitä, mitä sen kuhina kätkee sisäänsä.

Kun ymmärtää, millaisia tunteita ja intohimoja kasvun alkuunsaattaminen on minussa aina herättänyt, ei varmaan ihmettele sen kauempaa, miksi meillä on lapsia niinkin monta kuin viisi.

Luin kerran kirjan, jossa kerrottiin lestadiolaisten perhe-elämästä. Kirja oli nimeltään "Usko, toivo ja raskaus"(Aila Ruoho, Vuokko Ilola). Kirja tarttui käteeni kirjastossa ja luin sen, koska minua kiinnostivat kovasti suurperheellisten tuntemukset ja ajatukset lasten saamisesta ja kasvattamisesta. Ja vieläpä niinkin radikaalissa tilanteessa kuin täydellisen ehkäisykiellon alaisina. Ihmettelin miltä mahtaisi tuntua raskauksien ja synnytyksien läpikäyminen vailla vaihtoehtoa. Ajatus oli kauhistuttava, mutta mielenkiintoinen ja siksipä muistaakseni ahmaisin kirjan haastatteluineen muutamassa päivässä.

Olen muistellut kirjaa ja sen herättämiä voimakkaita tunteita monta kertaa, mutta yhä uudelleen palaan käsitteeseen odotuspenkistä. Kirjassa kuvattiin uskonlahkoon kuuluvien opillista näkemystä niinsanotusta taivaallisesta odotuspenkistä, jolla jokaiseen perheeseen kuuluvat vauvat ikäänkuin odottavat vuoroaan syntyä - eikä heidän syntymäänsä näinollen saa estää. Muuten kyseiset vauvat jäävät ikuisiksi ajoiksi itkemään odotuspenkilleen hylättyinä ja vailla huolenpitoa. Tämä ajatus kaikessa rajuudessaan liikutti minussa jotain ja opin sen kautta jollakin tasolla ymmärtämään ihmisiä pakottavien valintojensa äärellä. Kuulin korvissani tuon itkun; vauvojen, joita ei haluttu ottaa vastaan. Vähän kuin minun kylvöpussieni uumenissa mököttävät siemenet, mutta paljon järkyttävämpänä vain. Saatoin ymmärtää, miten ihminen, joka oli oppinut uskomaan tällaiseen penkkiin ja omaan osuuteensa lasten maailmaan pääsemisessä, oli täysin moraalisesti pakotettu ottamaan vastaan, mitä hänen osakseen oli laadittu.

Minusta on hyväksi antaa kaikenlaisten ajatusten ja asioiden astua hetkeksi sisäänsä ja antaa niiden vaikuttaa omalla tavallaan ajatteluunsa jonkinaikaa. Moni olisi ehkä kääntänyt selkänsä kirjalle jo sen aihepiirin synnyttämien ennakkoluulojen vuoksi. Moni myös luettuaan tällaisia ajatuskudelmia kääntyisi pois vastenmielisyyden vallassa. Minusta on mielenkiintoisempaa heittäytyä ja antaa vaikutelmien muokata itseäni. Huomaan, että sillätavoin voin myöhemmin yhdistellä omia ymmärtämisen tapojani uusiin tapohin nähdä - ja miettiä mikä niissä on samaa. Yllättävän moni täysin vieraalta tuntuva ajatus on kuitenkin läheistä sukua omille ennakkoluuloille tai pohdinnoille. Koska sen, minkä yksi ihminen voi ymmärtää ja kokea todeksi, voi tavoittaa meistä kuka tahansa. Muutenhan ei mikään filosofia olisi mahdollinen, eikä ihminen voisi nousta omia lähtökohtiaan uhmaten tutkimaan vierasta maisemaa edessään. Myöskään myötätuntoon perustuva suvaitsevaisuus ei olisi mahdollista.

Meidän lapsiemme syntymä ei ole odotuspenkki-ideologian tulosta. Mutta jälkeenpäin ajateltuna huomaan, että nuo syntymät ovat kuitenkin vastauksia monenlaisiin meitä kohti heitettyihin haasteisiin. Koskaan emme ole järkeillet, laskelmoineet tai liiemmin pohtineet. Perhe on muotoutunut ja kasvanut meidän mukanamme sellaiseksi kuin se nyt on. Lopulta minusta tuntuu, että lapsen saaminen ja syntymä on aina huuto kohti ihmisen kuolevaisuutta. Kuin tiukka lyönti pesäpallomailalla kohti syötettyä palloa. Tästä lähtee! Ja kauas lähteekin! Paljon kauemmas kuin minne asti me saamme kulkea!

-Saana

Karkotussaarella

                                     

   
Vähän yli viikko sitten tuli lähtö Tyksin kautta tänne turvalliselle ja autuaalle saarelle. Paikkaan, jossa tehdään viikottain taikoja. Oikeastaan päivittäin, tunnista tuntiin, aivan alati.

Miten olinkaan taas juurtunut kotiin, rakkauteen ja elämään. Siitä huolimatta tämä yllättävä kiskaisu pois omasta elämänpiiristä tälle epävarmuuden maaperälle tuntui aluksi luonnolliselta.

Aino sanoi että isi on joutunut karkotussaarelle niinkuin selviytyjissä Janne. Meillä on kaksi ohjelmaa, joita olemme seuranneet tänäkin syksynä. Vain elämää ja Selviytyjät Suomi. Omasta elämän virrasta poisheitettynä oleminen ei ole kyllä avannut mitään valaistuneita silmiä. Ensimmäiset päivät uppouduin yhä syvemmälle petiin. Outoa  vetoa luovat nämä sairaalan olosuhteet.

Yhteys kotiin on ollut niin suora, ettei poissaoloaan edes täysin tajua. Jaetut kuvat, videon pätkät ja saadut viestit  ovat luoneet illuusion kuin yhä jatkaisin elämääni kotona. Syönyt lettuja, hakannut halkoja, ihaillut syksyistä luontoa. Kiirehtinyt treeneihin, mitäs tänään tehdään?

Jotain tapahtui, minulla alettiin epäillä hyljintää.  Sain 500mg kortisonia suoneen ja vuorokausi kuluikin sitten melkein valvoen. Luulen pysyneeni hereillä. Yhteys kotiin pysyi. Niin myös yhteys somemaailmaan. Mielenkiintoisia juttuja, muistoja menneisyydestä. Oman olemisen pohdintaa. (Tai tuskin ollenkaan kunhan kirjoitin noin. Kun kuuluu tehdä niin.) Joskus vain lauseet seuraavat toisiaan omaa tarinaansa. Mikä kaikki totta onkaan?

Kun vastaat, kun vastaat kuulen sanoneeni jotain. Kun vastaat olen hereillä. Havahdun sisäisen puheen unohduksesta, mut kuullaan! Sä välität, sä kuuntelet!

Välillä lähden ulos täältä. Konkreettisesti kävellen tai mieleni siivin lentäen. Sisäänpäin kääntyen.

Ystäväni jakoi Robert Youngin muistokirjoituksen Guardianin sivuilta. En tuntenut tuota kuuluisaa kulttuuri- ja tiedevaikuttajaa ollenkaan. Silmiini kirjoituksessa osui Darwin's Metaphorissa (1985),ollut ajatus, jossa Young esittää Darwinin johtaneen kuuluisan teoriansa suurilta osin viktoriaanisista yhteiskunnallisista käsityksistä.

Kun olin nuori, filosofianopettajani esitti Darwinin ottaneen mallinsa viktoriaanisen ajan englantilaisesta kirjallisuudesta. Mielenkiintoista. Muistan olleeni vaikuttunut tuolloin, vaikka asia tuli ehkä jollain luennolla esille vain sivulauseessa tai vihjaillen ja varovasti esittäen. Tämä ei ollut hänen tavanomainen opetustapansa. Hän osasi olla vakuuttava ja yhä lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeen muistelen hänen opetuksiaan. Myöhemmin olen tutkinut niitä suuntia, joihin hän osoitti tuolloin. Hänen vaikutuksensa on yhä tässäkin hetkessä ja nykyisessä elämässäni.

Ei päättynyt tämä retki vielä tänäänkään. Pientähän tämä on, mutta taisteluihinkin väsyy. Varsinkin kun ei voi tehdä mitään, olla vaan ja odottaa, niinkuin elämä virtaisi toisaalla omissa uomissaan. Minä täällä ulkopuolella kuin ruukku hetken hyllylle nostettuna. Tahdon pöydälle, jotta minusta juotaisiin. Jotta voisin pudota lattialle tai vaikka särkyä, mutten olla jouten sivuun asetettuna.

Aika usein olen ihmetellyt ja luullut ymmärtäväni Sokratesta tuomionsa äärellä. Elämä on tarjolla Ateenan ulkopuolella, mutta karkotettuna. Mieluummin myrkkymalja ja kuolema kuin elämä toisaalla. Kaikki oli jo valmiina. Tuomitsijatkin odottivat Sokrateen pakoa. Pakoa johonkin, missä Sokratesta ei ole. Niin kuvittelin ja mietin yhä.

Ei tahdo syntyä Sokrates uudelleen ei. Uudelleen syntyä toisaalla, onko se meidän kohtalomme? Olla vapaa aiemmasta olemisen tavasta. Onko se ihmisen vapaus? Uskommeko niin vai haluammeko niin? Sehän on kuolema ja uuden ihmisen synty? Ei tahdo olla olemassa Sokrates II.


Kehitys ja muutosuskovainen maskin murtaja. Mikä olisi Sokrateen uusi muoto?

Tänne karkotettuna tahdon vain takaisin kotiseudulle. Mistä minulle niin suuri Heidegger puhui puhuessaan kotiseudusta? Tahdon jäädä sinne olemisen alkulähteille. Saada pysytellä kotoisassa peltomaisemassa. Siellä kotona Pyheellä, meren pohjalla mistä vedet ovat vetäytyneet.

Tahdon takaisin omaan Kuusamooni. Meidän yksi kestosuoasikkimme Olavin kanssa on Danny ja Seitsemän kertaa seitsemän. Uudempi juttu lasten kanssa sitten taas on Oku Luukkaisen 7300 päivää. Loiri ja Leinon runot laulettuna, Rautavaaran Kulkuri ja joutsen, laulujen mennyt maailma elää sydämissämme. Retroperjantait raiaten palaamme rakkauden ja nuoruuden kotiseudulle.
Täällä olen kuin vanki. Lähden Kuusamoon.

Muistan, rannikkomme ovat vaarassa. Sekä ihmisyyden maaperä, että olemisen pohja ovat jäämässä yhä kohoavan veden alle. Paluu peltoteille, joilla vedet eivät lainehdi on yhä täällä. Miksen pyristelisi voimakkaammin etten hukkuisi tähän olemisen unohdukseen kun vielä voin? Kun vielä voimme?

Lääketiede ja elämä. Yritän muistaa Husserlia ja eurooppalaisen tieteen kriisiä.
Miten kiittää tiedettä siitä elämästä, jonka tämä mahdollisti ja kätki. Elän ja yhä kykenisin olemaan, jos  vain heräisin kanssasi taas aamulla kotona. Tai nukahtaisimme yhdessä kuunnellen hiiren hipsutusta nurkissa.

-Jani

Jouluvihkon filosofia

On tullut se hetki vuodesta, jolloin alan yleensä aina suunnitella Joulua niinsanottuun jouluvihkooni. Vihko on aina hiukan erilainen, tälläkertaa se on sininen pieni kansio, johon leikkelin valkoiset välilehdet. Vilho halusi liimata kansion kannet molemmin puolin täyteen tarroja; hylkeen ja nalleja. Ei niin jouluista, mutta hymy nousee aina huulille sitä katsellessa.

Jouluvihkon tarkoitus on pelkistetyimmillään hekumoida joulun tulon ihanuudella. Ei niinkään järjestellä ajatuksia ja suunnitelmia, vaikka sitäkin tietysti samalla tulee tehtyä. Vihko sisältää myös kalenteriosuuden, eli viikot, jotka itse myös väsäilen. Viikot on nimetty niiden mukanaan tuomien tapahtumien mukaan. On esimerkiksi "kammotuskekkeriviikko", "isänpäiväviikko", "Ainon synttäriviikko" ja "pikkujouluviikko". Päivät täyttyvät lopulta ääriään myöten suunnitelmilla siitä, milloin tehdään piparkakkuja ja milloin solmitaan kransseja. Tavallaan elän nuo hetket jo etukäteen iloineen, tuoksuineen ja tunnelmineen, kun asettelen ne paikoilleen suunnitelmavihkoon.

Jonkun mielestä tämä on varmasti hullunkurista, liian organisoitua ja ehkä tylsääkin. Voisihan piparit leipoa juuri silloin kun sattuu mieleen juolahtamaan ja ensimmäiset tortutkin tehdä silloin kun luumuhillot ensimmäisen kerran pilkistävät silmään kaupan hyllynpäädystä. Sanotaanhan niinkin, että lapselle hauskinta on saada hauskuutensa juuri silloin kun hän sitä toivoo. Uskon vakaasti myös tähän, mutten silti ole harkinnut luopuvani omasta pienestä jouluvihkoleikistäni. Sillä todellisuudessa en noudata vihon suunnitelmia kovinkaan  tarkkaan. Jos lapset pyytävät piparkakkujen tekoa ja aineet löytyvät, niin silloin todennäköisesti ryhdytään puuhaan. Tai jos joulukortinaskarteluhetki rauhoittaisi mielestäni kierroksilla kirmaavan jälkikasvun, niin siitä vaan sitten. En käy tarkistamassa vihosta ja totea: "Ei, joulukortteja tehdään vasta ensi viikon torstaista lähtien."

Miksi sitten pitää ollenkaan moista systeemiä yllä?! Ehkä juuri sen hauskuuden ja mielikuvittelun tähden. Ja siksi, että varmasti muistaisin, mitä kaikkea aion. Ja siksi, että meillä on niin paljon lapsia ja tekemistä, että joku roti sitä on ihan pakosti oltava! Ja myös siksi, että kuvittelen täten, että olen valmistautunut ja hallitsen edes pikkuisen arkea ja varsinkin juhlaa - vaikka sitten mikä tulisi.

Sillä aina tulee jotakin. Niinkuin nyt tämänvuotinen syysloma jälleen osoitti. Olimme lasten kanssa suunnitelleet monta hauskaa tekemistä, joista ehdimme toteuttaa kaksi, ennenkuin sairastelu alkoi. Tällä hetkellä useampi perheenjäsen on poissa pelistä jo totuttuunkin syksyiseen tyyliin. Ehdimme suunnitella ja ehdimme iloita. Mutta vaikka saimmekin luopua osasta toiveitamme, on silti arvo myös siinä, että todella aioimme ja halusimme. Välillä elämä menee juuri niin. On iloittava edes siitä, että aikomukset ovat hyviä ja yritämme parhaamme. Lapsetkin tietävät sen ja ovat jo oppineet luottamaan siihen, että kunhan taas kaikki ovat tolpillaan, niin kivat jutut vielä tehdään kuin tehdäänkin. Menemme uimaan ja menemme leffaan. Vaikkei tänään, niin ensi viikonloppuna. Eikä kukaan edes ajattele kyseenalaistavansa solidaarisuutta sisaruksia kohtaan; että lähdettäisi vain muutaman lapsen voimin ja jätettäisi muut paitsi hauskuudesta. Ei. Jos mennään, niin sitten koko perheen voimin, kun on sen aika.

Luulen, että tässä piilee myös suinpäin syöksymisen perustava syy ja pohja. Olemme tottuneet Janin kanssa aika useasti sopeutumaan muutoksiin, joita elämä tuo. Luopumaan suunnitelmista, siirtämään iloja ja huveja. Tähän on monia syitä, eräänä sairastelu, mutta toisena yhtä tärkeänä omalla kohdallani useat raskaudet. Olen ehkä huomaamattanikin alkanut toimia pikateholla monien asioiden suhteen: jos idea iskee, on se paras toteuttaa tänään - tai sitä ei tapahdu.

Toteutimme viimeksi viikko takaperin olohuoneen muutoksen tatamihuoneeksi juuri tällä tyylillä. Perjantaina sain idean, soitin Janille kouluun - ja lauantaiaamuna homma oli jo tehty. Saimme huoneemme! Ja miten paljon se on jo tuottanut hauskuutta meidän lisäksi myös lapsille, jotka ovat jumppailleet tatamilla useaan kertaan. Jos olisimme jääneet moneksi päiväksi mittaamaan, harkitsemaan, keskustelemaan keskenämme ja puunailemaan, niin meillä olisi nyt kasa flunssaisia ja vatsatautisia lapsia siinä olohuoneen sohvalla, samassa paikassa kuin aina ennenkin, eikä mitään hauskaa treenihuonetta, saatikka tatamiviidakkoa tai viidakkotatamia, kuten itse kutsun kasvien ja mattojen yhdistelmää.

On aika hyvä tunne, kun uskaltaa tehdä asioita omalla tavallaan ja omassa rytmissä. Aina ei niin ole ollut, vaan on pitänyt miettiä muiden mielipiteitä ja pahoittaa niistä mielensä. Tatameita keskellä taloa! Suomessa siis, ei Japanissa! Että sohva sinne ja telkkari tuonne! Eihän kukaan niin halua tehdä. Edelleenkin mielen taustalla juttelee sekalainen kuoro eläviä ja kuolleita, jotka tahtovat mielipiteensä minun kuullakseni (ainakin luulen niin). Mutta sittenkin uskon, että kuolleetkin ilahtuisivat niistä kuperkeikoista, ensiaskeleista, miekanvedoista, jumppaliikkeistä ja ihan vain kahvihetkistä, joita ainakin tämän viikon aikana todistettiin siinä meidän entisessä olohuoneessa.

-Saana

Olenko jo herännyt unestani?

Kirjoitit siitä, miten olemiseni valo hiljalleen hämärtyi ja olin kadottamassa kykyni olla olemassa ja hereillä. Havahduin muistamaan vuoden takaisia tunnelmia. Miten vähitellen oli tapahtunut muutos, jota en kyennyt itse havaitsemaan. Luulin olevani yhä hereillä ja olemassa. Todellisuudessa tajuntani oli hämärtynyt vähitellen. Kun maksa alkaa menettää kykyään toimia, sen sisällä virtaavat nesteet eivät enää omanneet uomia. Uomia, jotka kuihtuivat lopulta ääriltään kokonaan.

Primaari sklerosoiva kolangiitti oli sairauteni nimi. Se johti ammoniakin kerääntymiseen aivoihin, josta seurasi enkefalopatia. Unen  ja unohduksen kutsu, tuo huumaavan väsymyksen helpotus oli yhä voimaakkaampi. Vääjäämätön kulku kohti lopullista unta oli edessäni.

Sitä ei voi ymmärtää itse. Kuljin yhä eteenpäin samalla tahdolla, voimalla ja ymmärryksellä kuin ennenkin. Tai niin ainakin luulin. Sinun muistamanasi tuo aika oli minun hiljaista matkaani kohti tuonelan virtaa.

Miten tänään? Olenko herännyt unestani, olenko havahtunut hereille unistani? Nuo öiset unet joita joskus saan herättyäni muistella. Ne kertovat niin ihmeellisiä asioita. Joskus paljon oudompia kuin Grimmin saduista lyhyt mutta niin täydellisen satumainen satu "Satu Nurinkurilasta".

Mutta se kuolleena elämisen kysymys. Oliko se Kierkegaardin pilaa ja hauska ajatusleikki vai kuolemanvakava totuus? Ymmärrys olemisen unohduksen virrassa pyristelevästä vielä syntymättömästä sielustani? Tätäkin kysymystä olen pohtinut ja kääntänyt vuosikymmenet.

Entä herääminen ensimmäisestä unesta, johon synnyimme syntyessämme äitimme kohdusta. Hetkellä jolloin unohdimme kaiken totuuden, jonka ennen syntymäämme omistimme. Platonilta kuulimme käsityksen oppimisesta muistamisena. Olenko vielä herännyt siitä unesta?

Pystynkö enää muistamaan sitä olemisen tapaa,joka minulla oli ennen matkaani  unohduksen virrassa? Onko paluuta takaisin? Onko olemassa tietä takaisin kerran elettyyn? Olen yhä sama, ymmärrykseni rajat yhtä ahtaalla kuin ennenkin. Kokemisen tavat ovat  muuttuneet. Mitä olen saanut pitää? Mitä olen menettänyt?

Kreikkalaiselle viisaalle esitettiin arvoitus: Minkä olet saanut kiinni, heität pois ja mitä et ole saanut kiinni olet joutunut pitämään? Mikä se on?

Vuosi sitten havahduin vähän kuin pappani oman kaihileikkauksensa jälkeen. Kun minut oli siirretty teho-osastolta vuodeosastolle, heti ensimmäinen aamu ja herääminen  olivat kuin olisin herännyt usvaisesta olemisen ja näkemisen tavasta. Kaikki oli niin valheellisen selkeää.

Jo edesmenneen pappani kertomus huvittaa yhä uudelleen kun sitä muistelen. Hänelle oli hitaasti edennyt kaihi vuosien aikana. Kun vihdoin kaihileikkaus oli ohi ja ensimmäisenä  aamuna kotona
hän otti silmiä suojaavat kupit vessan peilin edessä silmistään, oli hän pelästynyt kasvojaan. Kuka on tuo vanha ukko peilissä!?

Miten näemme itsemme? Hauskuutin itseäni ajattelemalla oikeasti nuortuneeni, sillä uskoin saaneeni siirrossa nuoremman maksan kuin omani ja siten olleeni todella aidosti nuortunut. Siltä se ainakin tuntui. Tuolloin olin autuaan tietämätön tulevista koettelemusten öistä ja kaikesta siitä, mitä hyljinnänestolääkkeet toisivat mukanaan.

Miten odotankaan, että voisin unohtaa itseni tarttuessani miekkaan, kynään tai kirjaan. Onneksi voimme nauttia olemassa (ja hereillä) olemisesta kun antaudumme tarinoiden vietäväksi.

-Jani