Kirjoitit siitä, miten olemiseni valo hiljalleen hämärtyi ja olin kadottamassa kykyni olla olemassa ja hereillä. Havahduin muistamaan vuoden takaisia tunnelmia. Miten vähitellen oli tapahtunut muutos, jota en kyennyt itse havaitsemaan. Luulin olevani yhä hereillä ja olemassa. Todellisuudessa tajuntani oli hämärtynyt vähitellen. Kun maksa alkaa menettää kykyään toimia, sen sisällä virtaavat nesteet eivät enää omanneet uomia. Uomia, jotka kuihtuivat lopulta ääriltään kokonaan.
Primaari sklerosoiva kolangiitti oli sairauteni nimi. Se johti ammoniakin kerääntymiseen aivoihin, josta seurasi enkefalopatia. Unen ja unohduksen kutsu, tuo huumaavan väsymyksen helpotus oli yhä voimaakkaampi. Vääjäämätön kulku kohti lopullista unta oli edessäni.
Sitä ei voi ymmärtää itse. Kuljin yhä eteenpäin samalla tahdolla, voimalla ja ymmärryksellä kuin ennenkin. Tai niin ainakin luulin. Sinun muistamanasi tuo aika oli minun hiljaista matkaani kohti tuonelan virtaa.
Miten tänään? Olenko herännyt unestani, olenko havahtunut hereille unistani? Nuo öiset unet joita joskus saan herättyäni muistella. Ne kertovat niin ihmeellisiä asioita. Joskus paljon oudompia kuin Grimmin saduista lyhyt mutta niin täydellisen satumainen satu "Satu Nurinkurilasta".
Mutta se kuolleena elämisen kysymys. Oliko se Kierkegaardin pilaa ja hauska ajatusleikki vai kuolemanvakava totuus? Ymmärrys olemisen unohduksen virrassa pyristelevästä vielä syntymättömästä sielustani? Tätäkin kysymystä olen pohtinut ja kääntänyt vuosikymmenet.
Entä herääminen ensimmäisestä unesta, johon synnyimme syntyessämme äitimme kohdusta. Hetkellä jolloin unohdimme kaiken totuuden, jonka ennen syntymäämme omistimme. Platonilta kuulimme käsityksen oppimisesta muistamisena. Olenko vielä herännyt siitä unesta?
Pystynkö enää muistamaan sitä olemisen tapaa,joka minulla oli ennen matkaani unohduksen virrassa? Onko paluuta takaisin? Onko olemassa tietä takaisin kerran elettyyn? Olen yhä sama, ymmärrykseni rajat yhtä ahtaalla kuin ennenkin. Kokemisen tavat ovat muuttuneet. Mitä olen saanut pitää? Mitä olen menettänyt?
Kreikkalaiselle viisaalle esitettiin arvoitus: Minkä olet saanut kiinni, heität pois ja mitä et ole saanut kiinni olet joutunut pitämään? Mikä se on?
Vuosi sitten havahduin vähän kuin pappani oman kaihileikkauksensa jälkeen. Kun minut oli siirretty teho-osastolta vuodeosastolle, heti ensimmäinen aamu ja herääminen olivat kuin olisin herännyt usvaisesta olemisen ja näkemisen tavasta. Kaikki oli niin valheellisen selkeää.
Jo edesmenneen pappani kertomus huvittaa yhä uudelleen kun sitä muistelen. Hänelle oli hitaasti edennyt kaihi vuosien aikana. Kun vihdoin kaihileikkaus oli ohi ja ensimmäisenä aamuna kotona
hän otti silmiä suojaavat kupit vessan peilin edessä silmistään, oli hän pelästynyt kasvojaan. Kuka on tuo vanha ukko peilissä!?
Miten näemme itsemme? Hauskuutin itseäni ajattelemalla oikeasti nuortuneeni, sillä uskoin saaneeni siirrossa nuoremman maksan kuin omani ja siten olleeni todella aidosti nuortunut. Siltä se ainakin tuntui. Tuolloin olin autuaan tietämätön tulevista koettelemusten öistä ja kaikesta siitä, mitä hyljinnänestolääkkeet toisivat mukanaan.
Miten odotankaan, että voisin unohtaa itseni tarttuessani miekkaan, kynään tai kirjaan. Onneksi voimme nauttia olemassa (ja hereillä) olemisesta kun antaudumme tarinoiden vietäväksi.
-Jani
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti