Onko miekka samurain sielu? Olen ajatellut täältä nykypäivästä käsin, että kyse voisi olla ennemminkin siitä, miten miekkaa käyttää tai on käyttämättä. Toisin sanoen samurain sielu tulisi esiin siinä, miten hän käyttää miekkaansa. Miten sielu sitten tulee esiin? Teoissamme, siinä miten käytämme sanojamme, kynäämme? Hiljaa oleminenkin on tekemistä. Tai pyrkimys tehdä kauniita esineitä, kauniita asioita.
Ares oli kreikkalaisen mytologian mukaan sodan ja taistelemisen jumala.Taistelukentillä olleet heerokset olivat voitokkaita ollessaan Ares-jumalan, eli taistelukiihkon vallassa.
Alunperin siis hyveellinen (arete) ihminen oli soturi taistelussa täyttäessään tehtäväänsä ja saavuttaen lopulta päämäärän ja tarkoituksensa. Homeroksen runoelmissa heeroksilla oli omat hyveensä (arete) hyvinä taistelijoina ja Penelopella omansa. Odysseuksen vaimon hyveen sanotaan olleen yhteistyötaito.
Myös esineillä tai eläimillä on aretensa. Erinomainen talo on hyvin rakennettu tai tarkoituksenomainen täyttäen tavoitellun päämääränsä. Heideggerille asuminen teki asunnosta asunnon ja "asuttaenrakentaa" voisi olla sana kuvaamaan talon hyveellisyyttä sen areten tullessa toteen vasta kun siinä asutaan. Kuten terävä hyvä kirves on hyvä vasta halkoessaan puuta. Kellarissa varaston hyllyllä se vain odottaisi, kuten taideteokset, joista Heidegger puhui perunoina säkeissä museon seinille ripustettuina ja uneen unohdettuina.
Minkälaista näkemistä, kokemista ne odottavat kypsyäkseen syötäviksi kuten keitetyt perunat?
"Rakkauden aurinko kypsyttää sielujemme hedelmät kuten taivaallinen aurinko kypsyttää maaemon hedelmät." (Köyhäin aarteet, Maurice Maeterlinck.)
Mitä on rakastaa taitoaan vaalien ja huolehtien? Millaista on kohdata esineet tai taideteokset ilman tahtoa omistaa ja määritellä niitä? Mitä olisi unohtaa taidon hallitseminen ja antaa sen hallita itseään? Voiko miekkaa tai kynää harjoittaa ilman jatkuvaa tietoisuutta teon tarkoituksesta tai saavutettavasta päämäärästä?
Mitä on hallita taitoaan tai kyetä ylläpitää esineitä ja asioita antaen niille todellisen elämän, joka niissä jo valmiina odottaa? Ymmärrämmekö taidon tai esineen katoavan unohdukseen ilman ihmistä, joka ne näkisi tai niitä harjoittaisi?
Tänään oli oikea maratonpäivä dojolla, jossa päivittäin harjoitetaan monenlaisia taitoja. Aikidoa oli aamussa aikuisten ryhmän kanssa. Paikalla oli kaksi vierailijaa Japanista. Näytökseen harjoitteleminen ja vierailijoiden kanssa aikidon maailmaan kurkistaminen oli treenien aiheena.
Päivä dojolla jatkui kenjutsun merkeissä. Seuraavat tunnit tehtiin yli kuusisataa vuotta vanhoja miekanliikkeitä. Siinä koetti 1900-luvun Jani seurueineen jättää syrjään modernin länsimaisen olemuksensa. Tuskin kukaan meistä kuitenkaan kuvitteli olevansa samurai tai muinainen japanilainen. Liikesarjojen luonteeseen ja muotoon unohtuessaan oma ajallinen persoona voi kyllä välähdyksittäin kadota.
Tunnin tauon aikana hörppäsin kahvia ja söin karjalanpaistia. Uusin voimin saatoin jatkaa junioreiden natsapäivän treenejä vetämään.
Odottamattoman suuri joukko lapsia ja nuoria oli paikalla valmiina harjoittelemaan innolla. Onneksi paikalla olivat myös muutamat luotettavat aikuiset auttaen treeneissä. Lasten kyky keskittyä ilahdutti taasen. Melkein puolitoista tuntia yhteen menoon sujui kuin siivillä. Itse natsakokeet sujuivat oivallisesti kaikilta. Pitkä kolmen tunnin rupeama päättyi näytökseen, jossa lapset esiintyivät ensin ja heidän jälkeensä dojon aikuisharjoittelijat.
Päivän kruunasi dojon syyskokous, joka saatiin vihdoin pidettyä. Ensi vuoden toimintasuunnitelma tuli laadituksi ja päivän ensimmäiset 12 tuntia tulivat päätökseensä. Pari tuntia keskustelua ja iltasatuna Grimmin satukirjasta Nauris.
Tänään olen ollut kiitollinen aikidosta ja kenjutsusta, tarkoittaen samalla kaikkia, jotka niitä kanssani harjoittavat!
-Jani
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti