keskiviikko 29. tammikuuta 2020

Erään haaveen anatomia

Jos minä jossakin olen hyvä, niin ideoiden saamisessa. Välillä ajatukset ja unelmat tulvivat päälle sellaisella voimalla, että itsekin huomaan oman rajallisuuteni niiden suhteen. Yksi elämä ei ehkä riitä kaikkeen. Toisaalta voisi riittääkin, jos tarttuisin toimeen tomerasti ja laittaisin asioita tapahtumaan. Välillä olenkin aivan varma, että nyt toteutan tämän ja tuon haaveen. Liian usein kuitenkin viikon kuluttua aivomyrskystä huomaan puhdin kadonneen ja realismin astuneen tilalle. Tuo typerä realismi, ilon pilaaja! Kutsumaton vieras, joka istahtaa ideannurkalle painavan peffansa kanssa ja pakottaa minut katsomaan itseensä.



Olen tullut yllä kuvaamastani syystä hiukan varovaiseksi unelmieni tuulettelun suhteen. Ei ole mukavaa kun haaveitten höyhenet pöllyävät iloisesti ympäriinsä ja sitten mitään ei tapahdukaan. Päädyn luutimaan liikoja höytyviä tieltäni, jotta pääsen taas elämään sitä tavallista arkea. Höyhenet päätyvät kuitenkin visusti talteen ja jollain kumman keinolla ne näyttävät lisääntyvän itsekseen, sillä yleensä ei kulu aikaakaan, kun idea on jossain pimennossa omin päin täydentynyt - täydellistynyt - eli tullut yhä täydellisemmän ihanaksi ja pyrkii jälleen valoon ja vapauteen.


Tälläkin hetkellä minulla on taskussani pienisuuri unelma, joka kurkistelee virnuillen minua harva se päivä. Ajatus on oikeastaan hyvin yksinkertainen, ei mitenkään kallis tai vaikeasti toteutettava, mutta vaatii silti rohkeutta, alttiutta ja uskoa itseen ja toisiin. Asioita, jotka eivät ole ehkä käsissäni, ja siksi ryhtyminen tuntuu niin vaikealta.



Haluaisin ryhtyä palstaemoksi. Ja mikä sellainen sitten on? Se on henkilö, joka yhdistää maan ja ihmisen, eli tässä tapauksessa etsii pienelle viljelypalstapuutarhalle viljelijöitä. Meillä on maapala, muutama kymmenen aaria, joka on useita vuosia jo ollut käyttämätön ja kesannolla. Olemme Janin kanssa ideoineet siihen milloin mitäkin. Viimeksi pari vuotta sitten harkitsin alueelle puulajipuistoa. Kuitenkin kaikkein eniten haluaisin tuon pikku pellon käännettäväksi ja tikutettavaksi aarin paloiksi ja sitten löytää ihmisiä, jotka tahtoisivat huolehtia maapalasta; kitkeä, kylvää, viljellä mitä nyt tahtovatkaan. Jos työsarka tuntuisi liian vaivalloiselta rikkakasvien suhteen, maapalan voisi vaikka kattaa ja täyttää lavoilla. Näinhän toimimme viime kesänä, kun 4H-kerhon lapset perustivat tuon pellon reunaan palstan lavoineen. Puuhailimme koko kesän lasten kanssa pikku palstallamme ja meillä oli hurjan mukavaa. Juuri noina kuukausina ajatus palstatarhasta taisi saada alkunsa. Nyt ajatus pyörii päässäni siihen tahtiin, että sitä on vaikeaa enää työntää syrjään.



Minusta olisi mahtavaa, jos palstoille löytyisi viljelyintoisia ihmisiä, erilaisia. Olisi hauskaa, jos joukossa olisi lapsiperheitä, sillä tiedän miten upeaa lasten kanssa on puuhata kasvun ihmeen äärellä. Palstalla löytyy pikkuväelle loputtomasti tekemistä. Olisi myös kivaa, jos meidän lapset saisivat kesäseuraa ja ihan uusia kavereita. Tykkäisin aloittelijoista, sillä minusta on hauskaa auttaa ja neuvoa, se on minulla varmaan verissä. Mutta vielä sitäkin enemmän toivoisin palstalle iäkkäitäkin ihmisiä, jotka ehkä ovat aiemmin viljelleet enemmänkin, mutta joilla ei esimerkiksi olisi siihen nyt mahdollisuutta. Ihmisiä, joilta voisin oppia uutta. Tai kuulla tarinoita vanhoista menetelmistä. Puutarhaihmiset ovat kaikki erilaisia, mutta pohjaltaan heitä yhdistää tietty elämän ja kasvun kunnioitus ja rakastaminen. Huomaan haaveilevani tästä pienestä yhteisöstä ja näen mielikuvissani, kuinka hauskaa meillä olisi. Tämä on se unelman kaunis kesäpäiväpuoli. Aurinkoinen, sopivan kesäsateinen, lasten naurun ja perhosparvien päiväuni. Pieni boheemi yhteisö, jossa jokainen auttaisi toistaan kastelukannujen kanssa, iloitsisi toistensa onnistumisista ja keksisi mitä villeimpiä viljelyideoita perhosbaareista uusien kasvien kokeiluihin.



Kunnes liki masennun. Kukaan ei tulisi. Tai tulisi ehkä pellon reunalle ja nyrpistäisi nenäänsä nähdessään työmäärän. Saisin ehkä kesän edetessä kuulla lähinnä sadattelua pujosta ja juolavehnästä. Sadetta ei saataisi, lasten juoksentelu ärsyttäisi niitä muutamaa, jotka tahtoisivat nauttia hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä. En saisikaan kuulla tarinoita ja ihmettelyä viljelyyn liittyen, vaan kiukuttelua olosuhteista. Ehkä toivoisin piankin, että en olisi milloinkaan avannut puutarhan ovia vieraille. Nämä ovat pelkoja, jotka hiipivät inhottavasti taakseni ja tunnen niiden liimautuvan kiinni minuun ja puhelevan pienellä, mutta kiusallisella realismin äänellä tulevista vaikeuksista.



Ihmettelen välillä miksi olen niin epäileväinen ja miksi on niin vaikeaa pitää yllä niitä luottavaisia ajatuksia ja antaa itsensä iloita, yrittää ja onnistua. Onhan meitä samanhenkisiä, villinhurjia ihmisiä maailma puolillaan. Haluan antaa omastani, mitä minulla on ylenmäärin. Haluan ympärilleni iloa!



Mikään ei tietenkään rakennu hetkessä. Ehkä ensimmäisenä vuonna väkeä riittäisi muutamalle palstalle. Joku ei ehkä tulisi enää toisena kesänä, mutta hänen sijalleen tulisi neljä muuta. Sillä tämä on vaan niin ihana, upea, hieno harrastus, joka ei ole kaikille halukkaille mahdollinen tälläkään hetkellä. Jos siihen vielä pystyisi yhdistämään yhteisön voiman, jaetun ilon, yhdessä tekemisen meiningin, niin olisin ihastuksissani. Ehkä siksi kirjoitin tämän haaveen nyt tähän esille. Sanoin sen ääneen muillekin kuin Janille ja muutamalle läheiselle ihmiselle, joiden tiedän uskovan minuun. Ajattelin kokeilla, tarttuuko tuuli purjeeseen, kun kirjan kannet avataan, kun ikkunat  heitetään levälleen, kun innostuksen alkuhuuto päästetään ilmoille.


Minä tiedän kyllä, minkälaisen elämän haluan, miltä se näyttää ja tuntuu. Mutta osaanko sen myös rakentaa, pala palalta - kärsivällisesti mutta silti tuulispäisesti ja suinpäin? Mistä löytäisin käsiini sellaisen magneetin, jolla vetäisin luokseni kaikki ne ihmiset, jotka kuuluvat tähän, minun elämäni osasiksi? En halua pientä ja vaatimatonta, en puolikasta, niinkuin Kristiina Halkola laulaa väkevästi. Haluan kokonaisen maan ja taivaan!

Ei, minä en tarvitse puolikasta
Anna minulle kokonainen maa ja taivas
Meret ja joet ja vuorten harjanteet
Minun, en suostu jakamaan
Ei, minua et puolikkaalla helli elämä,
Kaikki kokonaan, minä jaksan
En minä halua onnen puolikasta
Enkä myöskään murheen puolikasta tahdo


(Säkeistö laulusta "Ei puolikasta", Kaj Chydenius ja Kristiina Halkola)

-Saana

sunnuntai 26. tammikuuta 2020

Synttäriseikkailu

Viikko sitten oli syntymäpäiväni ja täyttyi taas yksi vuodenkierto. 45 vuotta auringon ympäri. Oikeastihan me puhumme aina auringon noususta ja niinhän se on. Jossain vaiheessa yrittää rationaalinen aitotieto vääristää kokemuksemme ja tapamme hahmottaa suuria asioita. Kauhistuttavinta on, kun olemisemme perustaa puretaan objektivaation järjen valossa. Kaikki tekstini tuntuvat käsittelevän tätä samaa probleema, vaikka olisin pyrkimässä kirjoittamaan tapahtumarikkaan synttäripäivän vaiheista.
Persona, pysähtynyt kuva, objektivoitu minä, subjektin kuolema, maskiin naamioitu oleminen. Olemisen mahtia, tätä ajallisen ihmisen elämää ei voi todella mikään oikeasti kätkeä ja peittää, vaikka oma mielemme käy päivittäin tuohon työhön. Joka päivä on aika syntyä uudelleen ja jokapäiväistä syntymäpäivää vietämme taas tänäänkin.



Viikko sitten sunnuntaina lähdimme Saanan ja pienten kanssa aikaisin reissuun. Seitsemältä olimme jo autossa mukana peuranlihat ja juoksulenkkarit. Määränpäänä oli Pajulahti ja parayleisurheilun sm-hallikisat. Lahdessa tapasimme ensin peurankaatajan, jolle toimitimme riiputetun ja paloitellun peuran lihat. Ennen tapaamista oli meillä vähän säätöä, kun automme alkoi kärytä saapuessamme Helsinki-Lahti moottoritielle. Käryn syy ei selvinnyt, vaikka pysähdyimme pari kertaa avaten konepellin ja ihmetellen hajua. Kyllä sen sitten seuraavalla viikolla saimme kuulla Mäntsälän autohuollosta. Tuolloin jatkoimme vaan eteenpäin, jotta ehtisin kisoihin. 60:n metrin juoksu alkoi 12.30. Peuranlihan jättämisen jälkeen kiiruhdimme kisapaikalle, jonne saavuimmekin jo 12.20. Hallilla oli rennon oloinen tunnelma, vaikkakin sisälläni oli pieni jännitys, sanoisinkin virittyneisyys. Ilmoittautumispaikalla oli ystävällinen Lahden Ahkeran toimitsija, joka saattoi minut oikeaan paikkaan vaihtamaan lähtöni 200:n metrin matkalle.
Siinä sitten pohdin jaksanko juosta koko matkan. Lähtöön oli onneksi vielä tunti. Hain Saanan ja lapset autosta mukaan hallille.



Tunti tuntui tosi pitkältä ja olinkin hyvissä ajoin lähtöpaikalla. Melko pitkään verryttelin siellä yksin toimitsijoiden kanssa. Ajattelin miten  juosta jos joudun juoksemaan yksin, tietysti täysillä, mutta 200 metriä on aika pitkä matka. No tulihan paikalle kolme muutakin juoksijaa. Yksi oli näkövammaisten sarjasta me muut olimme  elinsiirrettyjen ryhmästä. Jälkeenpäin sain tietää, että yksi oli nuorempaa ikäluokkaa. Omassa sarjassani oli siis vain kaksi osallistujaa.
Juoksu oli huima kokemus. Viimeisen 50 metrin kohdalla olin selvästi kolmantena rinnan toisen juoksijan kanssa ja voimat jo aivan loppu. Yksin olisin jo heivannut vauhtia kun toinen kilpakumppani oli jo melkein maalissa, mutta kun toinen kaveri pyrki ohi pinnistin täysillä loppuun asti ja kaveri jäikin ihmeekseni taakse.
Vaikka osallistujia olikin lopulta vain kaksi ja sain hopeamitalin oli se silti komeaa- sm-hopeaa!
Kuulantyöntöön olikin sitten ilmoittautunut yli kymmenen osallistujaa. Olin ilmoittautunut siihenkin, kun kiekkonheittoa ei hallikisoissa järjestetty.



Kuulantyönnön aikaan lapset leikkivät moukarinheiton harjoitteluhäkissä ja aika kului heillä siellä hyvin. Lopulta kuulapaikalla pääsimme myös tositoimeen. Työnsimme kaikki kuusi kertaa ja päädyin kolmanneksi. Jäin 16cm hopeasijasta. Iloitsin pronssista.
Lapset riemastuivat mitaleista ja pronssi näytti Vilhosta aivan kullalta.



Kotiin lähtiessä antoi auto varoituksen, johon en osannut ollenkaan suhtautua vakavuudella. Ohjaus oli aivan jäykkä. Ajaminen oli kuin vanhalla Valmetin 500:lla ajaisi. Sellainen meillä on ollut.
Akkuvalo syttyi, muitakin hälytysvaloja kojelaudassa ja jonkin ajan kuluttua lähti vaihde pois päältä eikä mennyt enää paikalleen. Siinä sitten vieriteltiin moottoritietä eteenpäin kunnes vauhti hyytyi ja siihen jäätiin.



Tiepalvelun hinausautoa odottelimme siinä moottoritiellä pimeydessä kun akku hyytyi melko pian. Onneksi kännykässä oli virtaa ja kaikki järjestyi aika mukavasti. Lasten kanssa odottelu autossa oli mukavaa. Lapset pääsivät hinausauton hyttiin ja siitäpä varsinkin Anna innostui, Vilhoa auton korkeus kyllä jännitti. Hytissä oli hieno punainen tunnelmavalaistus.





 Saimme kyydin Mäntsälän juna-asemalle.



Vain viisi minuuttia ja istuimme junassa. Sepä oli Annan ja Vilhon mielestä hauska seikkailu. Isä sai synttäriseikkailun!
Helsinkiin kun saavuimme tiesimme että vain bussilla enää pääsemme Turun suuntaan. Ja otimmekin rivakat jalat alle. Touko sylissäni. Saanalla Vilho ja Anna hallussa kiirehdimme rivakasti Kamppiin ja etsimme oikean bussin, johon juuri ja juuri ehdimme. Kun istuimme takapenkille, jonne Vilho meidät johdatti, lähtikin bussi jo liikkeelle.



Totesimme sitten että olemme aikataulun mukaan Turussa klo 00.15.
Päädyimme ainoaan vaihtoehtoon eli taksiin. Soitin oman paikkakunnan taksiyrittäjälle pari kertaa mutta en saanut vastausta. Hetken kuluttua kuitenkin hän soitti takaisin ja homma oli kunnossa. Tila-auto odottaisi meitä Turussa linja-autoasemalla. Mikä helpotus kun pääsimme taksin kyytiin ja tuntui kuin olisimme jo melkein kotona.

Se oli kyllä unohtumaton synttäripäivä.

-Jani

lauantai 18. tammikuuta 2020

Tehdä oikein

Toisinaan tulen miettineeksi, että tämän asian tekisin toisin, jos meillä ei olisi lapsia. Esimerkiksi television katselun kohdalla on näin. Olen ajatellut, että lukisin mieluummin, mutta en uskalla luopua televisiosta, koska lapsille se olisi liian kova paikka. Kuitenkin tiedän, että he katselevat liikaa telkkaria ja näkevät paljon sellaistakin, mitä en edes tiedä. Tämä vie aikaa vaikka miltä tärkeältä; lukemiselta, peleiltä, yhteisiltä leikeiltä ja ulkoilulta. Miksi en vain uskaltaisi olla tässä kohdassa vahva ja päättää?


Toinen samantapainen pulma ovat lelut ja roina. Haluaisin mielelläni vähentää kodin tavarapaljouden minimiin, mutta aina jänistän. Millä he sitten leikkivät?Jälleen palataan kirjoihin, peleihin, ulkoiluun ja askarteluun.Näiden parissahan se aika kuluisi ihan varmasti. Silti huomaan siivoilevani joka päivä kaikkialle leviävää lelusekamelskaa. Tavaroita, joilla ei edes todella leikitä.



Jälleen mietin lapsia kun valmistan ruokaa. Laitanko joukkoon sipulia, sieniä, papuja, kasviksia? Vastalauseiden myrsky on vastassa jos laitan.Tiedän silti, että minun pitäisi ja tahtoisin. Silti usein voittaa halu nähdä heidän syövän kunnolla ja ottavan lisää. Miksi ihmeessä niin moni asia, joka olisi lasten kasvulle hyödyllistä, tuntuu rangaistukselta? Oma mukavuudenhaluniko se on, joka vie voiton paremmasta ymmärryksestä?



Toisinaan lapsia koskevia päätöksiä tehdessä mietin myös sitä, missä menee erilaisuuden raja. Milloin ollaan niin paljon valtavirran ulkopuolella, että lapset kärsivät siitä? Meillä eletään aikalailla keskiarvosta poikkeavaa elämää ja hyvä niin tietenkin. Meitä ympäröi puolijulkinen pieni yhteisö, dojomaailma, jonka suojissa lapset ovat varttuneet. Pienemmät lapset eivät kai edes tiedä, ettei kaikissa kodeissa ole navetanvinttidojoa tai vaikkapa omaa kirjastoa. Tai ettei ole tavallista, että lapsia on näin monta. Miten erityisen lapsuuden voin lapsilleni haluta antaa - ja mihin suuntaan elämänpolulla se heitä johdattaa?



Nämä kysymykset nousivat taas tänään pintaan vaihdettuani ajatuksia tuttavan kanssa koulukiusaamisesta, jota aina vaan esiintyy meidänkin lastemme koulussa. Koulumaailmahan vyöryy joka päivä kotiini ja korviini kolmen lapsen voimin. Saan kuulla hyvät ja huonot tapahtumat tuoreeltaan tai viimeistään illalla. Olen saanut lapset, jotka ovat kuin kuvat meistä vanhemmista; avoimia ja alati halukkaita puimaan ihmisten välisiä suhteita ja kummallisuuksia. Välillä vain olen uupunut siihen, ettei mikään tunnu muuttuvan juurikaan, ja joudun näkemään, miten kiusaamiselle ja häijyydelle herkimmän lapsen oikeudentaju ja sietokyky ovat koetuksella. Tuntuu, että voin auttaa häntä lopulta kovin vähän. Hän oppii jatkuvasti ihmisistä, ja kuten välillä tuntuu, yhtä usein pahaa kuin hyvää.



Silloin ei auta kuin koettaa valaa uskoa ja ottaa vaikkapa kirjat avuksi. Iltasaduksi olemme nyt lukeneet Louisa M. Alcottin "Kahdeksan serkusta" -kirjaa. Koululaiset eivät saa siitä kyllikseen, kirjan korkealentoinen moraalisuus ja hyväksi kasvamisen teemat vetoavat heihin kovasti.

"On välttämätöntä tehdä oikein, ei ole välttämätöntä olla onnellinen. "

Siinäpä kiteytettynä koko kirjan henki. Näissä merkeissä käymme keskusteluja liki päivittäin ja huomaan, että meiltä vanhemmilta vaaditaan paljon. Pitää löytää oikeat sanat, pitää nähdä milloin ollaan vakavien asioiden äärellä. Sillä joku heidät jokatapauksessa kasvattaa, jos en minä, niin sitten lasten kouluyhteisö, jossa vallitsevat viidakon lait. Viime aikoina olen ujuttanut näkemyksiäni koulumaailman välituntioppeja vastaan muunmuassa seuraavin argumentein:

- Me ei olla täällä voittamassa vaan auttamassa muita.



- Me ei olla maailmassa kerätäksemme rahaa ja omaisuutta ja ympäröidäksemme itsemme niillä.



-Me ei olla täällä myöskään nauraaksemme muiden tyhmyydelle, vaan näkemässä oma viallisuus siinä kuin toistenkin. Itseä ei ikinä kannata yrittää nostaa toisten kustannuksella.




Meillä on viisi lasta. On totinen tosi, että heidän kasvattamisensa on muutakin kuin oma asiani, ilo itselleni. Heillä on suuri vaikutus jo nyt yhteisössä ja sen suuremmaksi tuo vaikutus käy, mitä isommiksi he varttuvat. Minulta pitäisi löytyä uskallus toimia sen edistämiseksi, mihin uskon. Suuret linjat ovat aina olleet helpompia; vaatia paljon siltä, kuinka toisia kohdellaan. Olla suoraselkäinen, rohkea ja virittynyt sille, että näkee, jos muita kohdellaan väärin. Pienet jutut, arkiset asiat, sipulinpalat kastikkeessa ovat minun kompastuskiviäni.



Kun jotakuta omista lapsistani on toisinaan kiusattu, olen ollut valmis hyppäämään pystyyn. Tämä ei silti totisesti riitä. Lasten takia on pystyttävä tekemään sama loikka yhä uudelleen, vaikka joka päivä, muidenkin vuoksi. Sitä vaatii se ahdistus, joka hiipii lapsiini, kun he joutuvat todistamaan jonkun huonoa kohtelua. Sitä vaatii myös lapsen mieli, joka on vielä pieni ja heikko ja altis kääntymään huonolle tielle, koska luulee siellä olevan turvallisempaa kulkea, ettei joutuisi kohteeksi itse. Oma rakkauteni lapsiini ei saisi tehdä minua sokeaksi huomaamaan myöskään sitä, milloin nämä ovat toimineet väärin. Voin ymmärtää heitä, mutta silti tehtäväni on nyppiä ne rikkaruohot kun siihen on vielä tilaisuus. Miten paljon vaikeampaa se tulee olemaan myöhemmin. Tiedänhän sen itsestäni. Jos on antanut huonojen ominaisuuksiensa rehottaa villinä, on ihan hirveän vaikeaa nähdä ne ja tunnistaa vioiksi. (Ei niin, että puolustelen itseäni toteamalla, että tällainenhan olen aina ollut!) Lapset kyllä näkevät vikani. Mutta jos he näkevät minun myös ponnistelevan niistä päästäkseni, voivat he ehkä olla luottavaisempia omankin kasvunsa suhteen.



Arjessa harvoin tulee ajateltua jättisuuria ajatuksia, paitsi milloin tapahtuu suuria asioita. Haluan silti asettaa lasten suhteen tavoitteeni niin ylös kuin ylipäätään on mahdollista. Tiedän, että sinne ei päästä milloinkaan, mutta jos tavoite on yhtään matalammalla, ei ole mieltä kulkea tulevaisuutta kohti. Lasten kuolematon sielu on meidän käsissämme. Kaikissa ihmisissä esiin tuleva yhtenevä sielu ilmenee heistä jokaisessa, enkä halua piirtää heidän polkuaan helpommaksi tai vuoritietään matalammaksi kuin ihmisille mahdollista on. On välttämätöntä ehtiä käymään ne keskustelut, jotka on käytävä, on ehdittävä lukemaan ne kirjat, joita tarvitaan. Yksin emme voi mitään rakentaa. Me emme tarvitse kasvatusta vain joskus ja sunnuntaina. Parempi haukata joka päivä palanen kuin ahmia kulhollinen kun on nääntymäisillään nälkään.



Tähän loppuun laitan Anna-Mari Kaskisen runon, joka tuli mieleeni tätä tekstiä kirjoittaessani. Siinä kiteytyy meitä kaikkia yhdistävä vanhemmuus kuten myös vaatimus pitää huolta, riippumatta siitä onko kyseessä oma vai toisen lapsi.

Joka kerran on äidiksi syntynyt,
hän äiti on kaikkien lasten,
ja kaikkia maailman lapsia
hän on painanut rintaansa vasten,

ja maailman lasten itkua
hän on korvissaan alkanut kuulla,
sillä maailman lapset puhuvat
hänen omien lastensa suulla.
(Anna-Mari Kaskinen)


-Saana

perjantai 17. tammikuuta 2020

Lasivuori

Tahdotko tulla nähdyksi jonakin? Tahto kertoa, kertoa totuus itsestä. Mikä on ihmisen itse? Onko se sellainen, joka joksikin ymmärrettynä tai kuvattuna on jo valhetta?

"Valhetta, valhetta valhetta on kaikki laulut maan. Itsekin laulan vaikka en usko sanaakaan." Säkeet ovat Aale Maria Tynnin runosta "Lasinen vuori".




Kiitollisena youtuben tuomasta runosta, jonka se tahtoi soittaa Jujun "Vuoren" jälkeen. Mikä onni onkaan kuulla tämä näin laulettuna, sävellettynä. 

Herakleitokselta on jäänyt fragmentti panta rhei, kaikki virtaa. Emme voi astua koskaan samaan virtaan, sillä ei astuja, eikä virta pysy samana. Näin voimme tietää Platonin kertomana Herakleitoksen ajatuksista. Vain se pysyy mikä on kirjoitettu, se toistaa samaa totuutta iäti, sanoi myöskin Platon. Ei pysty se kysyttäessä vastaamaan toisin kuin edellisellä kerralla. Samat sanat soivat yhä uudelleen.

Vaikka kuulisi mitä haluaisi, soisivat sanat samoina. Vaikka tulkitsisimme millä kyvyllä tahansa, soivat samat sanat yhä vain.

Taustalla soi yhä uudelleen Samuli Edelmannin ja Yonan  Lasinen vuori.
Kannattaa avata tuo linkki kuunneltavaksi!

Luin lasisesta vuoresta eräässä Grimmin saduista. Tyttö leikkasi oman sormensa poikki avaimeksi jolla hän sai lasivuoren portin avattua alkuperäisen kananluuavaimen kadotettuaan. 




Luin Vilholle myös eräänä iltana Kuninkaasta, joka asetti ehdoksi sulhaselle tyttären saamiseksi ylittää lasinen vuori liukastumatta. Tytär rakasti sulhastaan ja lähti tämän kanssa käsi kädessä ylittämään vuorta. Vuoren rinteellä liukastui tytär ja lasivuori aukeni ja hän putosi maan sisään. Lasivuori katoaa ja tytär jää maan uumeniin palvelemaan vanhaa ukkoa tämän taloutta hoitaen, muuten ukko olisi hänet tappanut.
Vanhana muorina,  vuosikausien ajan palveltuaan ukkoa, onnistui tytär pakenemaan maan uumenista ja palaamaan isänsä luo. Sieltä löytää hän paitsi isänsä, myös vanhenneen sulhasensa. Kuningas antoi tappaa vanhan ukko Rinkrankin. Ja kuninkaantytär sai vielä vanhan sulhonsa miehekseen, ja elivät oikein tyytyväisinä ja onnellisina ja iloisina.

Mikä se Lasinen vuori sitten voisi olla? En osaa kyllä yhtään sanoa, onko se sama vuori näissä eri tarinoissa lainkaan? Mikä on se vuori, josta niin usein olen kuullut puhuttavan, kun kuljetaan taidon polkua kohti vuoren huippua? Kun sanotaan, että teitä huipulle on monia ja näkymä sieltä sama kaikille?
Ei taida sitä vuorta olla olemassakaan. Tuo ajan vuori - hikipisaroista tiivistyneenä - kuitenkin sisällämme kohoten korkeuksiinsa?




Luin myös japanilaisia tanka-runoja. Niiden eksaktius ja kyky tuoda lukijalle koettavaksi sama, siis aidon sama, on tarkkuudeltaan kuin matemaattisen yhtälön tuloksen ymmärrys. 
Runon pysähtynyt kuva on nähtävissä aina uudelleen samana. Ajalliseksi ikuistettuna, toistettavaksi yhä uudelleen. 


Jacob Grimm ajatteli kansansaduissa, tarinoissa ja sanonnoissa säilyneen kadonnutta mytologiaa.
Mircea Eliade kirjoitti ikuisen paluun myytti - kirjassaan pyhän ajan olevan aina läsnä mahdollisuutena, joka aina juhlien aikaan toistaa alkuperäistä myyttiä. 
Kielen kykynä on nimeten antaa sen tulla esille olemassaolevaksi, koetuksi, jonkinlaiseksi koettuna, ymmärrettynä.
Ikuistava runo on kuin myytti, jonka eloonsaattava kokeminen antaa meille yhteisen, aina samana koettavan olemisen. Miten vaikeaa onkaan oppia lukemaan runo tuoden sen ainutlaatuinen näkymä silmien eteen. Mitä olisikaan kyetä antaa itsensä muotoutua runon olemisen tapaan? Kohota juuri sen lasisen vuoren huipulle?



Seuraavista runoista ensimmäinen tuntuu jäävän arvoitukseksi kokonaisuudessaan. Toinen vaikuttaa liian ymmärrettävältä, siinä on oltava jotain enemmän.



NARAHIRA

Ellei kirsikka 
koskaan puhjennut kukkaan, 
ihmisen mieli 
myös kevään korkeimmillaan 
olisi tyven, vapaa. 

(Tuomas Anhava 2000)


FUJIWARA NO HIROTSUGU

Kirsikankukkia

Nämä kukkani
sisältävät jokainen
lemmensanoja
tuhansia sinulle.
Älä niitä halveksi.

(Marta Keravuori 1951)


OE NO CHISATO

Kevät

Ellei laaksoista
soisi laulu kerttusen,
kenpä tietäisi
kevään taaskin ehtineen
talven kylmään, pakkaseen.

(Marta Keravuori 1951)



Tänään oli aurinkoinen  päivä Naantalissa vaikkei taivaalta säteet pilvien takaa kirkkaudellaan häikäisseet. Aamulla kohtasin innokkaat koululaiset jäähallilla valmiina aloittamaan päivänsä lätkäpelien merkeissä.  Vilho oli maamon kanssa käynyt päivällä ruokkimassa lintuja satamassa. Sain liikkua erilaisten ihmisten kanssa useaan otteeseen. Työn ohella hetki saunassa ystävällisen ihmisen kanssa ja kertomuksia näyttelemisestä, erityisesti eräästä monologista. Liikunnan ohjauksen jälkeen illalla lisää iloa ja merkityksellistä  liikettä ystävien kanssa.



Kello on jo muutamaa minuuttia vailla puolenyön. Voisin aloittaa miekkatreenit uudelleen. Odotan jo lauantain aikidoa ja kenjutsua. Viikonloppuna pidetään parayleisurheilun sm-kisat. Sunnuntaina olen aikeissa juosta 60m elinsiirrettyjen sarjassa ja työntää myös kuulaa. Silloin on myös synttärit ja sepäs on hauskaa kun saa vanheta! Lopuksi toisen laulun linkki. Keko Salatalta löytyy muutakin hyvää mutta tämä on nyt vaan tavallisen hyvä ja sopiva syntymäpäiväänkin. Niin, linkin biisi on Vanha.

-Jani







tiistai 14. tammikuuta 2020

Ihmisen kuva

Sain muutama päivä sitten ottaa valokuvia tuttavasta, joka tarvitsi uusia kuvia itsestään erääseen julkaisuun. Ilahduin tietysti pyynnöstä ja siitä, että minua pyydettiin kuvaajaksi. Olen aika useinkin saanut ottaa kuvia ihmisistä ympärilläni, siis muistakin kuin omasta perheestä. Juhlat antavat hyvän tilaisuuden kuvaamiseen. Silloin ihmiset harvemmin kieltäytyvät esimerkiksi yhteisistä ryhmäkuvista. Harvoin kuitenkaan pääsen ottamaan kenestäkään muotokuvia kesken arjen, ilman erityistilanteen tuomaa "oikeutusta". Minusta ihmisten kuvaaminen on kaikkein hauskinta ja palkitsevinta. Kuitenkin vain harvoin tulee tilaisuutta valokuvata  sellaista henkilöä, joka tahtoisi käyttää kuvaamiseen aikaa ja paljastaa itsestään sellaista, mikä ei silmälle näy tavallisessa olemisessa. Jäin kuvien ottamisen jälkeen miettimään valokuvaamista ylipäätään sekä sitä, mikä tekee minulle ihmisten kuvaamisesta niin erityistä.



Kerran olen päässyt tuohon ihanaan tilanteeseen, jossa ystäväni antoi minun ottaa kuvia vauvamasustaan. Itsestään ja masustaan, sanoisin. Tai itsestään, ollessaan raskaana. Tuo on aikaa, jonka tahtoo ikuistaa, jos mahdollista. Olimme molemmat hurjan innoissamme, meillä oli valtavasti ideoita ja toteutimme ne myös. Lähdimme luonnon helmaan, viljapellon reunalle, metsän siimekseen. Kuvat onnistuivat hyvin meidän molempien mielestä ja muisto yhteisestä päivästä säilyi muistoissani todella pitkään. Olin päässyt ideoimaan ja olemaan luova - ja jakamaan kokemuksen minulle rakkaan ja läheisen ystävän kanssa. Kokemus ei ole toistunut, harmillista kyllä. Harva ihminen antaa toisen tulla lähelleen niin intiimisti, kuin tällaisen päivän viettäminen vaatii. Ehkä tarvitaan jokin "tekosyy", kuten raskausvatsa, jotta uskalletaan ylittää kynnys pyytää päästä kuvattavaksi tai pyytää saada kuvata. Ikäänkuin meidän elämämme mikä tahansa hetki tai päivä ei olisi niin arvokas, että siitä voisi haluta pysyvän muiston.



Minusta ihminen näyttää niin mielenkiintoiselta erilaisissa valaistuksissa ja asennoissa. Katse on tärkeä, tai sen suunta. Sekä kuvattavan, että kuvaajan. Se, mihin katse osuu, mitä katsotaan. Useimmiten kuvat ovat melko ilmeisiä ja sovinnaisia, kuvattava on keskellä ja katsoo kameraan, kasvoillaan ilmeitä, joiden tietää onnistuvan kuvissa. Moni toteaa herkästi, ettei osaa olla kuvissa, tai ettei onnistu kuvissa. Siksi olisikin tärkeää voida käyttää kuvaamiseen aikaa, jotta kaikki tuollainen  unohtuisi; se miten pitäisi olla ja miltä näyttää. Kestää oman aikansa, että voi vapautua ja luottaa siihen, että kamera vangitsee luonnollisia hetkiä ja ilmeitä. Vielä tärkeämpää on luottaa siihen, että kuvaajan katse on hyväksyvä ja että hän näkee kauneutta kuvattavassaan. Kauneutta, jota aina on, kosolti.



Kauneus ei kuitenkaan ole ainut asia, jota kuvilla haetaan. Minusta olisi tärkeää, että kuvattava itse olisi kosketuksissa näkemykseen omasta itsestään niin, että tuon sisäisen kokemuksen voisi tuoda esiin valokuvan keinoin. Valokuvan avulla on mahdollisuus tutkia sisintään, käsitystä itsestään ja siitä, kuka oikeastaan on. Kuvalla voi luoda kertomuksen, tarinan. Aseteltu, lavastettu ja puvustettukin kuva voi olla aivan yhtä aito ja autenttinen, kuin kiitävässä hetkessä ikuistettu näpsäisy, jota varten ei ole ehditty ottaa asentoa ja ilmettä. Molemmilla tavoilla voi näyttää todellisuutta, sillä minusta ihmisestä itsestään jää kuvaan aina jotakin aitoa ja väärentämätöntä, jota voi ehkä koettaa peittää tai korostaa, mutta aina on yllätys, mitä kuvasta voi löytää kun sen sisään katsoo tarkasti. Todellisuuden ohella voi koettaa saada esiin toiveita siitä, millainen on tai haluaisi olla. Tai minkälaisena haluaisi itsensä nähdä. Ja ovatko nämä asiat yhteneväiset vai ehkä jopa tyystin erilaiset; se, minkälainen haluaisit olla ja minkälainen olet.


On suuri luottamuksen osoitus antaa katsoa itseään niin tarkasti, kuin valokuvan ottaminen vaatii. Minusta tuntuu, että ihmisen voi jopa oppia tuntemaan (ainakin hivenen) vangitsemalla hänet kuvaan. Varsinkin, kun kuvia on paljon ja niistä valitaan lopulta parhaita otoksia ja kenties jälkikäsitellään kuvia rajaamalla ja parantelemalla vaikka valotusta, oppii katsomaan kuvattavan asentoja ja ilmeitä sellaisin silmin, jotka yrittävät hakea totuutta ja aitoutta. Missä kuvassa hän on eniten itsensä? Minkälaiset ilmeet ja asennot (asenteet) ovat hänelle ominaisia? Millaisessa tilanteessa herkkyys pääsee esiin? Miten hänet saa hymyilemään aidosti, nauramaan? Uskaltaako hän antautua, vai peittääkö itsensä? Ihminen usein pelkää paljastuvansa. Kuin kävisi ilmi, että hän ei ole jotakin, mitä pitäisi, kuin hän ei olisi totta sellaisena kuin on. Meillä on puhelimiemme kameroissa automaattiset ohjelmat, jotka "kaunistavat" meidät, siloittavat ihon. Muotokuva-asetuksessa tällainen saattaa olla vakiona. Aina tulee kauniita (nuorennäköisiä) kuvia. Hiukan pelottavaa, vaikkakin monesta varmasti miellyttävää.


Minusta valokuvaus on myös leikkimistä. Lapsien kanssa tällainen leikkiminen on erityisen antoisaa ja hauskaa, sillä he ymmärtävät niin mainiosti, mitä ollaan tekemässä ja heittäytyvät mukaan täysin rinnoin. He eivät sensuroi itseään jo ennen kuin kuvia on edes otettu. Heillä on myös loputtomasti ideoita, mitä seuraavaksi voitaisiin tehdä. Eikä sellainen ajatus, mikä aikuisesta olisi liian kummallinen tai vaivalloinen, ole heistä mitään. Voimme ottaa joulukorttikuvia paljain jaloin pellon kurassa, jos sellaisia kuvia keksin haluta (Suomen talvi). Kuvia ottaessa heillä tuli kylmä, oli kiljumista, oli hassuttelua, oli hauskaa. Kuvia katsoesessa nauru raikui. Ja samalla saatiin uusia ideoita, mitä olisi voitu tehdä vielä hauskemmin ja äskeinen vilu ja hampaiden kalina unohtui. Takaisin pellolle teki mieli. Lapset eivät mieti, mitä heistä näkyy. He eivät katso vielä itseään kuin objektia ja kiellä itseltään "huonoja" ilmeitä. Heillä ei ole arvioivaa katsetta.



Jotkin alkuperäiskansat, kuten esimerkiksi maasait,  suhtautuvat valokuvaamiseen hyvin kielteisesti. Heillä on uskomus, että valokuva vie sielun - tai palan siitä. Olen tätäkin miettinyt viime päivinä. Miten tällaiseen ajatukseen tai tuntemukseen voisi päätyä? Ehkä se liittyy hetkeen juuttumiseen, siihen, miten valokuva pysäyttää ihmisen ikuisiksi ajoiksi tiettyyn hetkeen, kuin vangiksi. Antamalla kuvata itsesi annat todellakin itsesi toiselle omaksi, katseltavaksi milloin hyvänsä. Ehkä tähän liittyy myös pelko, jota monet ihmiset tuntevat kuviensa internetiin lataamista kohtaan. Kuin joku voisi vahingoittaa meitä kuvan välityksellä. Ajatus siitä, että joku ottaa kuvasi ja käyttää sitä omiin tarkoituksiinsa, on ikävä, vaikkemme milloinkaan saisi siitä tietää. Miten kuitenkaan voisimme tosissaan vahingoittua? Taidamme jollakin tasolla uskoa samaan kuin maasait - valokuvan ottaminen voi viedä sielun, tai ainakin paljastaa sen. Siksi olemme kuvissa niin varovaisesti ja sovinnaisesti. Vältämme olemasta liian aitoja, poseeraamme ja näyttelemme itseämme. Eikä ihme! Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Voimmeko edes kuvailla itseämme peräti tuhannella sanalla? Ja niin paljon annamme itsestämme toisille vain yhden hyvin otetun (nähdyn) kuvan välityksellä.



-Saana

lauantai 11. tammikuuta 2020

Oraakkelin ovella

"Gnothii seauton - tunne itsesi" luki Delfoin temppelin sisäänkäynnin yläpuolla. Platonin dialogissa "Kharmides" voidaan lukea, että älkää nyt erehtykö pitämään tuota Apollon tervehdystä ihmiselle, joka on astumassa temppeliin, jonkinlaisena yleiselämänohjeena niinkuin pidetään muita tekstejä temppelin seinällä kuten kohtuus kaikessa. Todellakin tunne itsesi ja astu pyhäkköön. Pythäkkönä oma olemisesi, kun ihmisyyden temppeliin olet astunut.

Temppeliin, jossa saat kuulla kohtalosi Pythialta. Vuosisatojen ajan Pythias antoi ennustuksiaan. Parhaiten muistan Kuningas Paksujalan, joka jaloissaan kantoi kohtaloaan. Hän eli ennustuksensa mukaan.



Tunne itsesi, ole olemassa ihminen. synny tuntemaan kohtalosi. Elä kohdaten kohtalosi, on oraakkelin ovella oleva ohje sitä kysyvälle. 



Saanan huippulöytö kuluneelta viikolta on Jujun biisi Vuori. Vastaan saa tulla mitä vaan, alkaa tuo kappale. Siinä videolla ihminen  vaeltaa laulaen kohti Saanan lakea . Täysosuma omalla kohtalon polulla, kun vaelletaan kohti Saanaa, kivutaan sen rinnettä ja huipullekin päästään. Mitkä näkymät sieltä avautuvatkaan!  Viime kesänä olimme isojen lasten kanssa kipuamassa samaa rinnettä kesäisenä yönä. Huikea kokemus, jota voin suositella koko sydämestäni kelle vaan.




Toisen kanssa katsoo ympäröivää maailmaa kuin yhteistä romaania lukien. - Muistelen Virginia Woolfin esseetä romaanista talona, jonka ikkunasta avautuu juuri sille talolle kuuluva näkymä. Sehän on kaikille sama. Avatkaamme silmät, nuo sielun peilit, joiksi Platonin oppilaiden tekstiksi todetussa "Alkibiades"-dialogissa voimme kuulla niitä nimitettävän. Ja vielä yhä 2400:n vuoden jälkeen voimme tänäänkin puhua silmistä sielun peilinä!



Sokrates Platonin puolustuspuheessa "Apologiassa" kertoo meille Pythian ilmoittaneen hänen olevan viisain kaikista maan päällä. Mitä se hänen  päättelyssään tarkoittaakaan?  Ihmisen osa on olla niin viisas, että tietää, ettei tiedä. Ja hän jää sokeaksi itsestään, joka luulee tietävänsä, vaikkei todella tiedäkään. Se on meidän osamme.



Tässä yhteydessä en voi olla kertomatta erästä aina ilahduttavaa sanontaa, jonka kuulin työskennellessäni puutarhalla tilan vanhalta emännältä. Sanonta oli hänen silloin jo edesmenneen miehensä usein käyttämä: Hän puhuu sillä varmuudella, jonka totaalinen tietämättömyys antaa.

Kuulen niin minullekin sanottavan, vaikka istunkin tässä yksikseni. Daimonionko siellä puhuu? Voin silti hymyillä, kun saan kirjoittaa taas. Meille kaikille on itsensä kehittäminen enemmän kuin tarpeellista, sanoo Sokrates "Alkibiades"-dialogissa. Hän sanoo myös, että se, joka rakastaa ihmistä itseään, rakastaa hänen sieluaan. Sieluksi sanoo hän ihmisen itseä, jonka tunteminen on sen tunnustamista, ettei voi tuntea itseään jonkinlaisena.  Toistetaan samaa tositietoa ihmisen kyvystä tietää ettei hän tiedä.

Näin vain taas päädyin siihen luolaan, jota olen niin pitkään kaivanut. Tähän hämärään jostain syystä tahdon vain palata. Näitä omia varjokuvia heijastaa tälle ruudulle. Pelottava on ajatus siitä auringosta, joka häikäisee loistollaan sen, minkä Apollon salamien aidossa kirkkaudessa epäilen valaistuvan olemattomiin. Odotan yhä sanojen itsensä loistoa pääni pimennoissa.

-Jani


Juju - Vuori

Vastaan saa tulla mitä vaan Mitä ottaa sitä saa Sitä vaan, että mitä saat Sitä jaat Ja sä pystyt kyl mihin vaan Vaik joku väittää ettet saa Älä kanna huolta, voit siirtää vuorta En oo kiertäny maailmaa mut oon kyllä Suomea Kierrän viel lisää, en oo kuolemas huomenna Ei oo kiirettä opin sen jo nuorena Kokemukset kilpenä paksuna kuorena Mul on tulevaisuus valtava Ei tarvii juosta pää kolmantena jalkana Mut rikkaruohot ne pitää vielä kitkeä Kokenu sen verran ettei enää paljoo itketä (Ei enää paljoo itketä) (Ei enää paljoo itketä) (Ei enää paljoo itketä) Alan pikku hiljaa heräämään Vetelee viivoja, palasii keräämään Tekemään muutoksii itseen ja elämään Ja tässä sitä eletään Tää on elämäni parasta aikaa Ei mikään pysty koskaan varastaa taikaa Mikä hallus on mulla, se sama taika on sulla Vastaan saa tulla mitä vaan Mitä ottaa sitä saa Sitä vaan, että mitä saat Sitä jaat Ja sä pystyt kyl mihin vaan Vaik joku väittää ettet saa Älä kanna huolta, voit siirtää vuorta Ja sä pystyt kyl mihin vaan (pystyt mihin vaan, mihin vaan) Voit siirtää vuorta (siirtää vuorta, siirtää vuorta) Vaik joku väittää ettet saa (väittää ettet saa, väittää ettet saa) Voit siirtää vuorta (siirtää vuorta) Vastaan saa tulla mitä vaan Mitä ottaa sitä saa Sitä vaan, että mitä saat Sitä jaat Ja sä pystyt kyl mihin vaan Vaik joku väittää ettet saa Älä kanna huolta, voit siirtää vuorta Ja sä pystyt kyl mihin vaan Vaik joku väittää ettet saa Älä kanna huolta, voit siirtää vuorta Ja sä pystyt kyl mihin vaan Voit siirtää vuorta (siirtää vuorta, siirtää vuorta)

Sille joka luki näin pitkään vielä vähän lisää:
Ralph Waldo Emersonin runosta Gnothii seauton I/XII
IIf thou canst bear
Strong meat of simple truth
If thou durst my words compare
With what thou thinkest in my soul’s free youth,
Then take this fact unto thy soul,-----
God dwells in thee.
It is no metaphor nor parable,
It is unknown to thousands, and to thee;
Yet there is God.



Kirjoitelma vasemmalta katsoen

Tyhmintä, mitä olen kuullut hetkeen, oli tv:ssä Anna Perhon kommentointi Sanna Marinin yrityksen verosuunnittelusta. Perho käytti nimenomais...