Joskus harvoin mieleen tulee ensinnä otsikko. Oikeastaan niin on käynyt vain kerran, ja sekin unessa. Heräsin aamulla otsikko mielessäni ja tiesin nähneeni unta siitä, mitä teksti sisälsi. Muistinkin sen vielä heti herättyäni, mutta myöhemmin tajusin sen haihtuneen jonnekin kauas. Vain otsake jäi ja jouduin miettimään, mistä se tupsahti ja mitä ihmettä sen alle halusinkaan kirjoittaa.
Olen sanaillut viimeisten kuukausien mittaan melko paljon tekstiä päivittäin facebookissa, kun aloitin itselleni räätälöimäni tuhannen päivän kiitollisuushaasteen. Siinä kirjaan ylös joka päivä jonkin mietteen siitä, mikä nyt milloinkin on päivän aikana herättänyt kiitollisuuden tunteen. Noita päivityksiä tehdessä on saanut pienimuotoisesti harjoitella kirjallista ilmaisuaan joka päivä. Se on ollut hauskaa, vaikka joinakin päivinä olen vain tuntenut itseni aivan tyhjäksi, eikä kiitollisuusaihe ole välttämättä ollut lainkaan selvä. Juuri sen tähden halusinkin alunperin kyseiseen haasteeseen ryhtyä, jotta joutuisin päivittäin asian kanssa vastakkain.
Vielä joitakin kuukausia sitten olin jostakin syystä kahlaillut väärään suuntaan ja istahtanut tähystämään ympärilleni kiittämättömyyden kiveltä, jos mielikuva sallitaan. Ei ole hyvä paikka sellainen istua, sen huomasin. Minua inhotti, että olin pahantuulinen ilman syytä. Tiesin, että jossakin ihan lähellä kohisi kaikennielevä vesiputous, katkeruuden kurimus, ja tiesin, että jotakin on tapahduttava, etten valitsisi sitä tietä, niin kova sen imu tuntui olevan. Tällä hetkellä, tässä päivässä, olen helpottunut siitä, että huomasin vaaran merkit ja tein jotakin välttääkseni muuttumasta ihmiseksi, joka ei osaa kiittää siitä, mikä on hyvin ja mitä on saanut, koska haikailee niin kovasti sellaisen perään, mikä on toteutumatta. Pahin vikani on aina ollut kärsimättömyys, mistä syystä elämä varmaan minua onkin kouluttanut viiden lapsen voimin. Se on rakkaudellisinta mahdollista opetusta, mutta opetusta kuitenkin.
Olen opetellut mitä on asettaa toisten tarpeet omien edelle. Jotenkin en kuitenkaan oppinut asiasta kuin yhden puolen. Unohdin opetella tasapainon, vastuun jakamisen ja lepäämisen taitoja. Tein kyllä parhaani, jotta sain toteuttaa intohimojani kodin piirissä, puutarhassa, ompelutöissä. Tein paljon sellaista vuosien mittaan, mitä saattoi tehdä ajanrippusilla. Mitä saattoi keskeyttää ja jatkaa kun tilaisuus sen salli.
Suuressa perheessä elämisessä yksi vaikeimmista asioista on mielestäni juuri tuo mahdottomuus syventyä, heittäytyä, antautua johonkin, mitä ei kukaan keskeyttäisi. Kauan lohdutin itseäni sanomalla, että kyllähän muutaman vuoden kestää odotella, kaikki muuttuu kun lapset kasvavat ja saan jälleen aikaa aikuisten asioille, elämä palautuu taas sellaiseksi kuin se oli. Tietenkään niin ei käynyt, koska elämä ei koskaan kulje taaksepäin menneisiin päiviin. Lisäksi lapsia tuli lopulta niin monta, että välitilasta tuli normaalitila, "lyhyet pikkulapsivuodet" muuttuivat pitkiksi ajanjaksoiksi, jotka lopulta muuttivat minut pysyvästi toiseksi ihmiseksi. Äidiksi kenties.
Äitiyden tutkiminen vuosien mittaan on ollut avartavaa. Olen tullut sellaiseen johtopäätelmään, että äitiys ei ole jotakin, mikä ihmisessä on kun hän on saanut lapsia. Äitiys on pikemminkin näytelmä, jota esitän lapsilleni, koska he ovat vielä suojattomia näkemään elämään ja maailmaan ilman jonkinlaista turvaa. Äitinä olen näytellyt vahvuutta, olen uskotellut tietämystä. Olen hävennyt kärsimättömyyttä ymmärtämättä, ettei mikään inhimillinen tunne poistu meistä äitiyden myötä, vaikka niin äitimyytti haluaakin uskotella. Äitiys ei tee ihmisestä jalompaa, vaikkakin herkemmän. Se ei nähdäkseni myöskään tee minusta ymmärtäväistä, lempeää tai mitään muutakaan, mitä en aiemmin ollut. Jos olen jalostunut, johtuu se äitiyden mukanaan tuomista väistämättömyyksistä, kieltäymyksen kestämisestä, joka johtaa kärsivällisyyden kasvuun jos hyvin käy. Yhtä hyvin se voi johtaa myös katkeroitumiseen.
Lapsien saaminen on varmastikin opettanut asioita hetkessä elämisen tärkeydestä ja rakkaudesta, mutta paljon täydellisemmin olen oppinut asioita menettämisen pelosta, ajan loppumisesta kesken, ihmisen säälittävästä pienuudesta ajan virrassa. Oikeastaan vasta lapset toivat mukanaan pelon. He toivat myös surun siitä, miten asioilla on aikansa ja miten kaikki päättyy. Sen kaiken vastapainona huikea elämän luomisen hurmos, se varmuus, että lopulta elämä aina voittaa ja jatkaa kulkuaan meidän lävitsemme saaden aikakauden toisensa jälkeen käymään samat taistelut ja oivaltamaan samat oivallukset. Kaikki, mitä voimme ymmärtää, on todella ymmärretty jo aiemminkin. Ja toisaalta, kaikki, mikä on joskus keksitty, voi syttyä eloon juuri minussa, samoin kuin kenessä hyvänsä ihmisessä missä tahansa ajassa.
Muistan, miten tuoreena äitinä odottelin äitiyden tulevan minuun. Toisen ja kolmannenkin lapsen jälkeen ihmettelin, miksei minusta vain ala tuntua äidiltä, sellaiselta, kuin olin kuvitellut äitinä olemisen tuntuvan. Äiti, jolla on vastaukset kysymyksiin. Äiti, joka lievittää pelon ja löytää oikeat sanat. Äiti, jonka puhallus todellakin parantaa haavan ja vie pois kaiken kivun. Sellainen äiti, kuin omani oli kun olin lapsi. Muistan, miten valtava oivalluksen hetki oli tajuta, että äitiys on savuverho, jonka kätköissä lapset varttuvat turvallisessa haaveellisuudessa, vain välillä aavistaen maailman, kuolevaisuuden, todellisuuden. Muistan, kun oivalsin, että oma äitini näyttelee samaa näytelmää, että hänkään ei ole "oikea äiti". Muistan, kun mietin, onko kenenkään isoäitikään lopulta oikea, vai näyttelemmekö myös isoäitiyttä samoin. Samalla aloin nähdä, että omille lapsilleni minä todellakin olen juuri sellainen äiti, kuin omanikin minulle oli, heillä on vahva usko minuun, he ovat turvassa, heille minulla on aina vastauksia, joskin myös kysymyksiä, koska minusta on hauskaa keskustella. Puhallukseni parantaa oikeasti. Äidin ja isän puhallus mustelmaan on juuri tuo vanhemmuuden illuusio, jonka saamme lapsillemme antaa niin monessa eri muodossa.
Parhaillaan kyselen itseltäni vaikkapa sitä, miten paljon annan oman muutoshaluni ottaa valtaa sovinnaiselta äitiydeltä. Onko tärkeämpää olla esimerkkinä ihmisestä, jonka kaltaiseksi kannattaa tulla? Vai antaa aikansa ja voimansa lasten hyväksi ja auttaa heitä löytämään omat vahvuutensa? Voiko tehdä molemmat? Olenko enemmän ihminen, joka on kiinnostunut omasta kasvustaan vai enemmän äiti, joka on huolissaan lastensa kehittymisestä? Ja jälleen; pystynkö toteuttamaan molemmat tavoitteet, kun lapsia ei ole vain yksi tai kaksi vaan viisi?
Tällä hetkellä olen taipuvainen ajattelemaan, että parhainta mitä voin tehdä, on opettaa heidät oppimaan itse. Koettaa tehdä heidät riippumattomiksi minun avustani niin, että heidän onnensa lepää heidän omissa käsissään - vähitellen. Samalla voin koettaa saada heidät (ja samalla itseni) uskomaan, että meillä on velvollisuus tehdä itsemme onnellisiksi ja jotta niin voisi käydä, on tunnettava itsensä. Olemme myös vastuussa omista tunteistamme, sekä siitä, että varmasti ilmaisemme itseämme selvästi ja ymmärrettävästi, jotta muutkin voivat ymmärtää, mitä tarkoitamme ja tarvitsemme. Jälleen tulemme samaan; jotta näin voisi tehdä, on tunnettava itsensä.
Oikeastaan tämä on mahdollinen avain löytää se ydin, joka meissä kussakin vallitsee ja nostaa sen sisältämä tieto ohi kaikesta siitä toissijaisesta, jonka annamme turhaan ohjata valintojamme. Haluan tuntea itseni kyllin perinpohjaisesti, jotta voin antaa itseni uskaltaa ottaa käskyjä vastaan vain siltä ytimeltäni, joka luonnollisesti osaa valita oikean tien, pimeässäkin. Tiedän, että se ydin on rakentunut vahvaksi vuosien myötä ja minun on aika ottaa se käyttöön. Ehkä näyttelin äitiyttä huomaamatta, että sitä äitiä, jota lapsi minussa etsi, ei olekaan. Samoin voisi kai olettaa että olen myös näytellyt ihmisyyttä täysin tajuamatta, että sellaista ihmistä, jota lapsi minussa yritti tavoitella, ei ole. Ei pidä kulkea kohti maalaamaansa kuvaa, pitää kulkea kohti itseään.
Ja sitten toimia, kulkea hyvin valaistua tietä eteenpäin.
-Saana
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti