Olen miettinyt paljon puhetta, sanoja ja itsensä ilmaisemista. Sen jälkeen, kun olemme alkaneet kirjoittaa blogia ja olen myös ollut aktiivisempi facebookissa, missä kirjoitan joka päivä kiitollisuuspäivityksiä, olen miettinyt ääneen puhumista paljon. Olen huomannut, että kun puhuu mietteitään julki usein ja lähes sensuroimatta (no, tämä oli liioiteltua), alkavat ihmiset ympärillä suhtautua sinuun uudella tavalla. He suhtautuvat sinuun kuin tuntisivat sinut. Tietenkin tuntevatkin, siltä osin kuin lausun ajatuksiani ääneen. Silti pidän mietteitäni myös ominani, suurimman osan. Ihminen on tulvillaan ajatuksia ja oivalluksia; hyviä ja synkkiä myös. Olen lausunut ääneen niitä molempia.
Minusta tuntuu samalta, kuin siinä lasten vanhassa pihaleikissä, jossa yksi lapsista on peili, joka seisoo selin ja joukko pelaajia hänen selkänsä takana yrittää hiipiä lähemmäs. Peili kääntyy ja joukko seisahtaa. Joka kerran he ovat tulleet yhä lähemmäs, ääneti, peilin sitä huomaamatta. Vähän väliä minusta tuntuu, kuin asiat, joista kirjoitan, saisivat ihmiset ympärilläni hiipimään huomaamatta yhä lähemmäs minua. Joku tavoittaakin minut aina välillä. Siis kuvainnollisesti. Muodostuu yhteyksiä siellä ja täällä. Syntyy ehkä harhainenkin kuva, ikään kuin sillä, että annan toisten kuulla minut paremmin, tuntisin myös heidät paremmin. Tämähän ei pidä lainkaan paikkaansa.
Sillä välillä tapahtuu väärinymmärryksiä. Joku, mitä lausun, saa turhaan painoarvoa, joka johtaa käsitykseen, että sitä tai tätä. Joku tulee käsitykseen, että tarvitsen tai haluan tai osoitan sormella tai en pidä tai käännän selkäni - tai käännän kasvoni. Vaarana ääneen lausumisessa on väärinymmärretyksi tulemisen epätoivo. Meillähän on vain sanamme. Vain kieli, jota ohjaa - mikä? Minämmekö? Takoitusperämme? Satunnaisuus? Olen osin tietoisestikin päättänyt, että en voi kirjoittaessani ajatella, mitä lukija miettii. Minun on keskityttävä ajattelemaan, mitä itse mietin, mitä yritän sanoa ja miten sanon sen niin, että minut kuullaan ja ehkä ymmärretäänkin oikein. Silti pitää samalla varautua siihenkin, että minut kuullaan väärin ja ymmärretään huonosti. Siksi kirjoittaessa on parasta olla vain itseään varten. Jos ei ole itselleen mitään sanottavaa, tuskin on muillekaan. Kirjoittaessani yritän tehdä asioita selväksi nimenomaan itselleni. Haluan säilöä muistot erityisesti itseäni varten, järjestellä omaa tajuntani lokerikkoa, joka on juuri omanlaiseni sekasotkuinen kaapisto täynnä monenlaisia pieniä lootia ja purnukoita. Siirrät yhtä ja huomaat sen takana piiloon unohtuneen pölyisen lippaan. Niitä juuri koetan löytää kirjoittamalla. Mikään muu ei paljasta mielen aarrearkkuja niin kuin kirjoittaminen.
Kirjoittamisessa tärkeää on ajatusten valaisemisen lisäksi myös silkka olemassaoleminen. Todistaminen elämisestä. Minusta tuntuu, että olen enemmän olemassa kun saan kirjoittaa. Joku toinen kenties kokee samoin puhuessaan ystäviensä kanssa. Molemmissa on kyse ääneen lausumisesta ja sanojen valitsemisesta. Mihin asiaan käännämme valomme. Mihin sanoihin upotamme kätemme käsittääksemme ne paremmin.
Välillä, kun jollekin asialle ei löydä sanoja, mykistyy. Itse olen ollut tavallaan mykistyksellä viime aikoina monestakin syystä. Osaksi surun tähden, kun olen yrittänyt saada otetta siitä, miten selviydytään menetysten ja hyvästien kanssa. Osaksi vihan tähden, samoista edellä mainituista syistä. Olen varonut päästämästä liian suuria tunteita kirjoituksiini ja varsinkin facebookin kiitollisuuspäivityksiini, sillä suurissa tunteissa on harvoin mitään loogista. Ne ovat helpoiten ymmärrettävissä väärin ja niiden pintaan on painettu monenlaisia ennalta määrättyjä tabuja. Miten kuuluu surra. Miten kuuluu vihata. Saanko vihata ja milloin siihen on lupa. Milloin saan olla epälooginen ja mitä voin vaatia ja odottaa elämältä.
Joka tapauksessa tuntuu hyvältä ja lämpimältä, kun ääneen sanominen johtaa kontaktiin ja siihen, että ihmiset hiipivät lähemmäs. Se, että omana itsenään seisominen tuo muita lähemmäs, eikä päinvastoin karkoita heitä tiehensä. Kai niinkin voisi tapahtua, toden sanoakseni tapahtuukin välillä. Olisi kai liikaa toivottu, että kaikki ihmiset näkisivät suoraan minuun ja siihen ytimeen, joka haluaa hyvää muille. Se ei tietenkään ole mikään kirkkaana loistava jalokivi, joka olisi vastassa jokaista, joka katsoo kohti. Harvoin olen tavannut ketään, jonka sisin hyvyys olisi sillä tavalla näkyvillä, alttiina maailmalle. Ainakaan omani ei ole. Tiedän, että puolisolleni olen majakan valo, niinkuin hänkin on minulle. Jatkuvasti kirkkaana loistamassa, ohjaamassa oikeaan suuntaan. Lapsilleni myös. Tiedän samoin, että joillekin lähelläni oleville olen onnistunut tuottamaan myös surua, vaikka olemme olleet läheisiä. En ole osannut olla majakan valo heille. Tai sitten en ole katsonut siihen, mitä heillä olisi ollut näytettävänä minulle.
Onneksi meillä on uusi mahdollisuus jokaisena päivänä, jona avaamme silmämme aamulla. Mahdollisuus sekä sanoa oma totuutensa, että kuunnella muita. Totuuksien ei tarvitse olla yhtenevät. Ne eivät voi olla yhtenevät, koska olemme eläneet eri elämää. Ne eivät voi olla yhtenevät, koska puhumme välttämättä eri kieltä, kuin muut. Jopa puolisoni ja minun totuutemme ovat eriävät, vaikka harjoitamme toistemme elämän todistamista joka päivä. Mekin puhumme eri kieltä keskenämme, vaikka olemme puhuneet toisillemme lähes kolmenkymmenen vuoden ajan. Minä tiedän aina, mitä hän seuraavaksi sanoo. Tiedän melko hyvin, mitä hän ajattelee. Emme osaa olla hiljaa maailmasta, kun olemme yhdessä (ja miksi meidän pitäisikään). Tiedän kaiken, minkä hänkin tietää ja hän tietää kaiken, mitä olen ajatellut. Niin ainakin luulemme. Luulemme olevamme yksi ja sama, luulemme olevamme yhtä niin täysin kuin kaksi ihmistä voi olla.
Silti välillä voi tulla hetki, jolloin katson häneen ja kysyn itseltäni, ovatko nuo hänen kasvonsa ja miksi en ole nähnyt niitä aiemmin. Hän katsoo minuun ja luulee näkevänsä paholaisen, joka on pukeutunut vaimoksi, vaikka luuli vaimon sisällä asustavan enkelin. Emmekä me vain luule, vaan niin myös on. Olemme yhtäaikaa monikasvoisia, olemme paholaisia ja enkeleitä. Olemme myös toisillemme oikeat ja aidot ja elävät. Sillä huolimatta toistemme vieraasta kielestä tai elämästä, jota eletään rinnakkain mutta myös ypöyksin, niinkuin ihmisen osa on, huolimatta kaikesta, mikä tulee väliimme - huolimatta siitäkin, että meidän on joskus annettava toisemmekin pois kuten kaikki muukin, minkä saimme - kaikesta huolimatta on vain parasta uskaltaa sanoa ääneen ja antaa niin vahva todistus itsestämme kuin osaamme niillä sanoilla, jotka meillä on.
Sillä jos luovutan, koska pelkään ettei minua ymmärretä oikein; jos luovutan yrittämästä ja käännän selän, jään lopulta yksinäisyyteen, joka on pahempaa kuin väärinymmärrys. Se on hiljaisuutta, jossa ei voi löytyä valoa, koska sitä ei edes yritetä sytyttää. Hiljaisuus on ehkä hetken kaunis, mutta lopulta se täyttyy yksipuolisella puheella, yksipuolisella totuudella, joka ei milloinkaan täydenny ja auta meitä eteenpäin tiellä, jota kuljemme. Sanat, matkasauvamme, liittävät meidät toisiimme ja auttavat meitä seisomaan suorassa.
-Saana
