Huomenna juhlistamme Janin kanssa kolmeasataa päivää yhtäjaksoista treeniä sekä kirjoittamista. Aloitimme kolmesataa päivää sitten yhteisen miekkatreenin, joka tehdään joka päivä. Välillä päivittäinen treeni kestää useamman tunnin, välillä vain vartin. Pääasia on, että treeni tehdään. Tarkoitus on jatkaa, kunnes tuhat päivää on täynnä. Mitä sen jälkeen tapahtuu, en vielä tiedä.
Samana päivänä aloitin myös kiitollisuuspäivitysten kirjoittamisen facessa. On ollut helppoa pysyä kärryillä treenipäivissä, kun ne ovat täsmälleen samat kuin päivitysten määrä. Huomenna olemme päivässä numero 300. Pyöreitä satoja olemme juhlineet yhtä monella katalla, kuin päiviä on kertynyt. Huomenna siis kolmesataa tekniikkaa, mikä ei ole ihan vähän. Yhdessä päivässä pystymme sen ehkä jotenkuten tekemään, mutta paikat saattavat olla todella kivistävät sen jälkeen.
Olen näiden päivien mittaan huomannut, että fyysinen ja henkinen ponnistelu ovat omalla kohdallani hyvinkin erilaisia asioita, vaikka molemmat vaativatkin sinnikkyyttä. Kirjoittaminen on selkeästi helpompaa. En joudu pakottamaan itseäni millään tavalla, vaan voin päivittäin melko vapautuneesti antautua tekstille. Eniten vaikeutta tuottaa tiivistäminen ja asioiden kertominen lyhyesti. Olen lavea tarinoidessani ja tiedän sen.
Miekkatreeni on samaan aikaan rakentanut ja rikkonut minua, siltä tuntuu. Vähän niinkuin vanhaa kehoa, vanhaa minää pitäisi pikkuhiljaa kopautella palasiksi, jotta uusi ja parempi mahtuisi tulemaan kauttani esille. Uusi keho ja uusi minä ei mahdu vanhan sisälle, siltä tuntuu. Sanalla sanoen; kipua on ollut. Ja itsepäisyyttä tavoitteen suhteen siinä määrin, etten ole kivun vuoksi suostunut luopumaan yhdestäkään kerrasta näiden kolmensadan joukossa. Voi olla, että vastaan tulee se päivä, jolloin oikeasti olen niin kipeä, etten pysty suorittamaan edes minimiä. Olen ajatellut niin, että tänään ei ole se päivä.
Paljon mielenkiintoisia ajatuksia on liikkunut mielessäni kuluneiden kuukausien mittaan. Päällimmäisenä ehkä innostus ja tajuaminen, että voisin tehdä oikeastaan mitä vain päätän ja haluan. Sitä pitäisi vain tehdä joka päivä, jotta saisi sen kasvattamaan juuret omaan minään ja omiin tapoihin. Voisin tulla hyväksi ihan missä hyvänsä. Jos aloittaisin tänään harjoittelemaan vaikkapa ruuanlaittoa ihan uudella keskittymisellä ja tekisin joka päivä uuden reseptin mukaan, tavoitteena toimia niin vaikkapa saman tuhat päivää, kuin nytkin meillä on tavoitteena, voisi tuloksena olla aika uskomaton kehitys sillä alueella. Samoin voisi ajatella vaikkapa oman henkisen alueen kehittämisen suhteen. Voisin antaa aikaani maailman kaikille viisaille filosofeille joka päivä vaikkapa kahden tunnin ajan lukemalla pikkuhiljaa kaiken sen, mitä kirjahyllyihin on tullut kerättyä.
Sitten taas paremmaksi tulemisen voi nähdä myös ihan eri tavalla. Mitä jos en haluaisikaan tulla itse paremmaksi jossakin konkreettisessa taidossa, vaan pikemminkin parantaa vaikkapa ystävyyssuhteitani. Mitä jos tietoisesti keskittyisin tuhat päivää tai vaikka elämäni loppuun saakka siihen, että jokaisena päivänä teen tekoja tai edes yhden teon, joka tuo minua lähemmäs ympärilläni olevia ihmisiä. Tämä kuulostaa omissa korvissani jo paljon vaativammalta, mutta toisaalta tärkeämmältä kuin moni muu asia. Yhtä lailla voisin ajatella, että päivittäin keskittyisin puolisoon tai lapsiin (vaikka niinhän minä muutenkin teen) pyrkimällä sinnikkäästi väärinkäsitysten tai arkiväsymyksen muurien ylitse. Loppujen lopuksi kyse on ajasta ja omista valinnoista ja päättäväisyydestä. Ja siitä, mikä on juuri se lahjakkuus, mikä meille itse kullekin on annettu.
Jani on kuunnellut viime aikoina Stephen Kingin kirjaa Kirjoittamisesta. Olen kuunnellut sitä siinä sivussa mikäli olemme olleet samassa huoneessa tai muuten samoissa puuhissa. Kirjassa on ollut vaikka millä mitalla pysäyttäviä ja inspiroivia ajatuksia, mutta yksi tärkeimmistä oli kirjailijan ajatus siitä, että itse kunkin pitäisi keskittyä todella kehittämään itsessään sitä erityistä lahjakkuutta, jonka olemme syntymälahjana (tai Luojalta, ihan miten vain) saaneet. Että mikään muu kuin itsensä täydellistäminen tuossa erityisessä taidossa tai ominaisuudessa ei ole hyväksyttävää. Tekosyyt sikseen!
Minusta on alkanut tuntua viimeisten kolmensadan päivän aikana, että olen päässyt lähemmäs omaa ydintäni ja oppinut ymmärtämään, että siitä luopuminen olisi petos. Ei ainoastaan itseäni vaan myös puolisoa, lapsiani, ystäviäni ja vanhempianikin kohtaan. Elämä on kovin helppoa kuljeksia läpi heittäen päivittäin hukkaan sellaista, mitä pitäisi päinvastoin tuoda esille ja rakentaa vakaasti yhä vahvemmaksi. En haluaisi omalla esimerkilläni antaa lapsilleni käsitystä, että elämä pitäisi elää sillätavoin. Pienikin veteen heitetty kivi tekee renkaita, jotka kulkevat yhä laajemmalle. Haluaisin nähdä, että minun aikaansaamani renkaat ympärilläni saisivat läheiseni hakemaan itsessään piileviä taitoja esiin niin, etteivät he kulkisi tietään uskottomina omille voimilleen elämässä.
