Metsäretki syksyiseen sienimetsään. Otimme kuvia ystävän kanssa maisemasta ja toisistamme. Kurkistin välillä uteliaana puhelimen kameraan, jossa oli jo muutamia kuvia minusta. Miten valo ja maisema ovat suhteessa väreihin? Pysäyttävän hetken ajan katselin näytön pienestä ruudusta isäni kasvoja. Tällä kertaa yhdennäköisyys löi vastaan ihan samantien. Aiemmin olen aistinut siitä viitteitä, mutta vain aavistuksenomaisesti.
Suunnilleen vuosi sitten lokakuussa olin metsässä yksikseni ottamassa kuvia ihan vain itsestäni metsässä. Minulla oli punainen mekko mukana, koska halusin kuvista punaisia ja vihreitä. Silloin sukulaiseni sanoi minulle yhtä tuollaista metsäkuvaa katsoessaan, että kasvoni ja ilmeeni ja asentoni tuovat mieleen isäni. Tutkin silloin sitä kuvaa kauan ja hartaasti etsien tuota yhdennäköisyyttä sitä kuitenkaan löytämättä. Isän kuolemasta oli kulunut kaksi vuotta ja hänen lähtönsä oli edelleen tuoreessa muistissani. Olin vasta hyväksymässä sitä tosiasiaa, että hän oli lähtenyt pois. Olisin halunnut nähdä hänet kuvassa ja itsessäni.
Tuttavat usein mainitsevat lapsista, että he näyttävät jommalta kummalta; minulta tai Janilta. Tai toisiltaan, miten milloinkin. Pienin muistuttaa aina isompaa sisarustaan. Joku on toisensa näköinen hymyillessään. Minä en ole koskaan nähnyt näitä yhdennäköisyyksiä lapsissamme, mutta olen ajatellut, että olen niin lähellä. Läheltä katsoen ei erota muuta kuin olennaisen, eli luonteen ja tunteet vaikkapa. Etäämmältä voi erottaa piirteet ja niiden yhtäläisyydet.
Vielä vuosi sitten näin isän melkein jokaisella kauppareissulla. Jokainen tietynikäinen mies, jokainen kaljupää, jokainen samantapaisessa takissa sai aikaan lämpimän ailahduksen ja ikävän. Olisin halunnut mennä hetkeksi viereen seisomaan ja kuunnella, olisiko hänellä samanlainen ääni kuin minun isälläni. Sitten tuli hetki, kun huomasin, etten enää kesken kotiaskareiden luullut isän tulleen kylään kuullessani pihasta auton äänen. Miten kauan siinä meni? Kauan. Odotus ja ennakointi, luuleminen ei lähde meistä pitkään aikaan, vaikka tiedämmekin, että hän ei tule enää. Silti sydän luulee niin, vielä pitkään, ennenkuin luopuu toivosta.
Tästä on pakko vetää se johtopäätös, että isä on siirtynyt etäälle. Joko minä olen kulkenut polkuani poispäin tai hän on tiellään kulkenut mutkitellen niin, etten enää erota hänen varjoaan vaan pelkän muiston. Isän hahmo on alkanut sisäistyä minuun, sulautua osaksi minua. Näen hänen kasvonsa omissani. Kohta ehkä kuulen hänen puhuvan äänelläni tai ajattelen niitä ajatuksia jotka joskus olivat hänen. Sillä tavoin hän jatkaa elämäänsä täällä. Muut näkevät hänet minussa ja vähitellen opin itsekin näkemään hänet siellä, piilottelemassa leukaluun kaaren alla, poskipäiden kohoumassa ja lommolle käyvissä poskissa. Näen siellä samoissa kaarteissa myös isäni siskot ja toisinaan, hyvin harvoin vielä, myös isäni äidin, kauan sitten poisnukkuneen.
Ajattelin eilen kahvipöydässä, kun ystävien kanssa jutellessa sivuttiin isovanhempien aikaisia tarinoita, sukujen kohtaloita, mennyttä aikaa, että niin äkkiä se kävi. Nimittäin se, että omat vanhempani siirtyivät legendojen joukkoon, menneeseen, pysähtyneeseen aikaan, jossa he ovat voimattomia muuttamaan enää askeltensa suuntaa, saamaan aikaan uusia skandaaleja, kykenemättömiä selittämään tekojensa syitä. Yhtäkkiä olemme me jälkipolvet jäljellä käsissämme heidän elämäntarinansa, kohtalonsa. Valmiiksi punotut runoelmat, vaikka keskeneräiset, niin kuitenkin valmiit. Olen alkanut lukea niitä uusin silmin. Ensin niin surullisena, nyt välillä uhmakkaanakin. Olen alkanut valikoimaan, mitä haluan itselleni, minkälaisen perinnön. Olen myös alkanut pyristellä poispäin siitä ajatuksesta, että en voisi muuttaa omaa tietäni.
En halua unohtaa sitä, mitä olen oppinut vanhemmiltani elämisestä. Olen oppinut enimmäkseen asioita, joita en tahdo tehdä itse. Näen juuri nyt kaikki ne lukemattomat virheet, teot jotka johtivat toisiin, erehdykset, jotka muuttivat kaiken. Kaikki tuo on omalla kohdallani vielä piilotettua. Vaikka kuinka koetan avata silmäni niin suuriksi kuin pystyn, ovat ne täynnä sumua ja usvaa. Olen sokea näkemään, miten toimin ja mihin itseäni kuljetan. Yritän myös rohkaista mieleni ja oppia vanhemmiltani kuoleman opetuksia. Jos he pystyivät tekemään sen, kuolemaan edessäni sillä tavalla, on minun kai vähintäänkin opittava siitä jotakin. Haluaisin katsoa jo poispäin ja antaa itseni unohtaa ja jatkaa elämääni. Elää vain eteenpäin huolettomin mielin. Mutta en sittenkään tahdo. Tahdon katsoa kohti ja koskettaa muistissani juuri niitä kohtia, joissa piilee totuus. Miten minä haluan kuolla? Mitä haluan kokea siinä hetkessä ja se tärkein: mitä haluan tuntea silloin. Voinko valita sen jo nyt? Voinko rakentaa elämäni pitäen mielessäni sen, miten tahdon lähteä? Jokaisessa tienristeyksessä, jokaisessa valinnassa: uskallanko elää niin, että kysyn itseltäni, millaista kuolemaa kohti kuljen, jos menen tätä tietä?
-Saana
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti