Valmennuksen aikaan

Viimeiset viikot olen viettänyt valmennuksen merkeissä. Vuodesta 1991 asti olen opettanut aikidoa. Ero opettamisen ja valmennuksen välillä on vaikeasti sanoitettavissa. Aiemmin kun opetin aikidoa pidin eroa selvempänä. Silloin en ollut itse tehnyt valmennusta ollenkaan. Vuosien ajan esimerkkinäni perustavaa laatua olevasta erosta on ollut se, ettei kukaan 100 metrin valmentaja pysty juoksemaan valmennettavan tavoiteaikaan on se sitten 10 tai 12 sekuntia. Melko usein valmentajat ovat itse entisiä urheilijoita. Ero opettamisen ja valmentamisen välillä ei kuitenkaan taida olla niin selvä.

Aikidossa kuten muissakin budolajeissa opettaja usein on esikuvana muutenkin kuin lajinsa taitajana. Siitä en ole oikein koskaan välittänyt. Itsekin olen pitänyt joitakin opettajiani esikuvina myös ihmisyydessä. Se lienee luonnollista. Jokainen meistä tekee virheitä niin tavallisessa elämässä kuin opettamisessa tai valmentamisessa. Erityisesti siksi olisi arvokasta muistaa menestyksen tai tappion hetkellä pyrkimykseen ja tavoittelemiseen kuuluvan erehdyksen ja onnistumisen sekä  onnen ja epäonnen vääjäämätön vaihtelu. Hyvä esikuva toimii esimerkkinä niin onnistumisessa kuin epäonnistumisessakin.

Valmennettuani muutamia yleisurheilijoita olen ihaillut heidän sitoutumistaan urheiluun, harjoitteluun. Olen todennäköisesti mukana heidän taipaleellaan vain vähän matkaa. En välttämättä näe harjoittelun tuloksia, uusia ennätyksiä, tulevia kisoja ja niissä saavutettuja voittoja. Olen jo nyt näiden viikkojen aikana kokenut voitoksi myös harjoitukset joissa on ylitetty itsensä. Kun viimeisten vetojen jälkeen urheilija kaatuu väsymyksestä läähättäen voi nähdä hänen antaneensa kaikkensa. Omia rajoja voi ylittää monella tavalla ja jokainen niistä on voitto.  

Aikidossa kun ei kilpailla, näen voiton sinnikkyydessä jatkaa viikosta toiseen ja korkeammalla tasolla vuodesta toiseen tai jopa vuosikymmenestä toiseen. Voin olla ylpeänä yksi tuhansista, kymmenistä tuhansista, ties kunka monista aikidon harjoittelijoista jotka ovat harjoitelleet yli vuosikymmenten viikoittain. Onnekseni on viime vuosina omaan dojoon kerääntynyt niin aikuisia kuin lapsiakin jakamaan tätä matkaa. 

Kohta olemme tehneet 400 päivää päivittäistä treenailua miekan kanssa. Kiitos siitä rakas kun jaat tuota matkaa kanssani. Olet jakanut tätä maallista ja taivaallista taivalta jo muutenkin päivittäin melkein kolme vuosikymmentä. Siitä olen vielä ylpeämpi tai oikeastaan onnellinen, että minua rakastetaan ilojen ja surujen, onnistumisten ja erehtymisten, jännityksen ja tylsyyden, kaiken eletyn jälkeen aina vaan. Kuten vihittäessä sanotaan: niin myötä kuin vastamäessä.

Kun kävimme yhteen, kuten nyt ihmiset aina käyvät kun rakastuvat ja haluavat olla yhdessä koko ajan, muu  maailma sulkeutui pois. Muu maailma ja elämä on kuitenkin olemisemme koti. Valllitseva maailmanjärjestys antaa meille olemisen tapojen mahdollisuudet. Olemme itse valinneet näin, luoden kuvaa itsestämme, kertoen tarinaamme. Sinä koputtelet itseäsi veistäen uutta kuvaa patsaasta. Onneksi olet elävä veistos: aina jo valmis ja kaunis sellaisena veistelevänä. Itsestäni tiedän sen, että  valitsin sinut jo nuorena ja siihen tarrautuen olen antanut sinun ja muutaman taidon koputella ja punoa minuuttani. 

Meille on annettu viisi kertaa uuden elämän ihme. Nyt he peilaavat omine särmineen kuviamme välillä liiankin kirkkaasti. Omat henkilökohtaiset valmentajamme, opettajamme ja ohjattavamme, opetettavamme.

Shinto-peilin heijastus näyttää sisäisen minämme ja muistuttaa vastuusta omien tekojemme edessä.

-Jani