Kirjoitelma vasemmalta katsoen

Tyhmintä, mitä olen kuullut hetkeen, oli tv:ssä Anna Perhon kommentointi Sanna Marinin yrityksen verosuunnittelusta. Perho käytti nimenomaista sanaparia ”raitistunut idealismista”. Jos ymmärsin oikein, hänen mukaansa aikuiseksi kasvamista meidän yhteiskunnassamme on herätä arvorealismiin, hylätä aiempi idealismi ja nähdä arvo rahan ja omaisuuden keräämisessä ja kahmimisessa itselle.

Perho käyttäytyi kuin piintynyt populisti. Populismissa pyritään saattamaan vastustajat naurettavaan valoon ja viihdyttämään ihmisiä toisten alennustilalla, joka on joko todellinen tai tietystä vinkkelistä katsomalla ja kuvaamalla aikaansaatu. Itse ajattelen, että toisten heikkouksilla mässäily on vastenmielistä kiusaamista, johon meitä on jo pitkään totutettu mediassa niin pudotusohjelmien kuin politiikan ivallisten äänenpainojen muodossa. Vallassa juuri nyt olevat puolueet ovat toisilleen suorastaan symbioottinen vastapari ja -peluri. Fasisteille näkyvyyttä, valtaa ja hyväksyntää – rahakuninkaille savuverho, jonka kätköissä operoida heikoimpien asemaa entisestään heikentäen ja rahaa rikkaimpien taskuihin hivuttaen. Tämä savuverho muodostuu nimenomaan silloin, kun katselemme kauhistellen ”pellejen pyörähtelyä” saksineen, ampuma- aseineen ja rasistisine lausuntoineen. Katsomme väärään suuntaan. Toisaalla tapahtuu se oleellinen: julkisen omaisuuden yksityistäminen ja hyvinvointivaltion murentaminen.

Samalla meille tehdään vähitellen ja huomaamatta luvalliseksi tuntea rasistista vihaa, kun näemme sitä peittelemättömänä ministerien kasvoilla iltauutisissa.

Me emme ole vielä oppineet kyseenalaistamaan sanastoa, joka on luotu ylläpitämään rakenteita. Sanoja, joiden luulemme kuvaavan totuutta ja sitä, minkälainen todellisuus on ja miten siihen tulee suhtautua. Vaihtamalla sanoja muovataan myös rakenteita.

Ilmiöt voidaan nimetä monenlaisilla sanoilla. Kun tuntee sanan, oppii paljon myös ilmiöstä. Ilmiöitä voi kuitenkin lähestyä hyvin erilaisilla sanoilla ja maalata niillä haluamansa kuvan. On vaarallista määritellä todellisuus tietyn ideologisen sanaston kautta tunnistamatta tekevänsä niin. Esimerkiksi talouspoliittinen sanasto saattaa ottaa vallan myös arvokeskustelussa, ympäristökeskustelussa, filosofisessa tai psykologisessa keskustelussa. Kun lähdemme kuvailemaan ilmiöitä vaikka pelkin talouspoliittisin termein, rajaudumme tientynlaiseen, yksipuoliseen arvojärjestelmään. Se jättää paljon keskustelun ulkopuolelle, kun käytetty sanasto ei riitä ilmiön pohtimiseen kuin yhdestä suunnasta.

Moni ei mielellään ripusta kaulaansa kylttiä, jossa kerrotaan, mistä ideologiasta käsin hän lähestyy keskustelua, mutta kuuntelemalla käytettyä sanastoa voimme nopeasti päätellä sen kuitenkin. Toistuvasti  käytämme ideologisesti värittynyttä sanastoa tiedostamatta minkälaisen todellisuuden  samalla jaamme ja allekirjoitamme.

Toinen näkökulma, jota ajattelin katsellessani mainitsemaani masentavaa keskustelua oli se, miksi suhtaudumme tällä tavalla naiseen (Marin), jota useat meistä pitivät esikuvallisena, kunnioitettavana ja valovoimaisena johtajana, kultasydämisenä ”äitinä” nuoresta iästään huolimatta. Nyt kun hän tuntuu jättäneen maansa, aatteensa ja meidät taakseen ja on siirtynyt muihin taisteluihin kuin niihin, jotka jakoi kanssamme, olemme alkaneet katsoa häneen toisenlaisten linssien läpi. Ajattelen, että yksi syy tähän on omassa keskenkasvuisuudessamme. Olemme neitoja, jotka odottavat hyvän saapuvan luokseen sen sijaan, että olisimme itse se hyvä, joka saapuu. Olisimme itse äitejä yhteiskunnallemme.

Neidosta ja äidistä on kirjoittanut Sarah Durham Wilson kirjassaan ”Maiden to Mother: unlocking our archetypal journey into the mature feminine”. Lyhykäisyydessään hän esittää, että länsimaisessa yhteiskunnassa rakenteet ehkäisevät naisten luonnollista etenemistä neidon ikävaiheesta (arkkityypistä) äitiyteen, vaikka tulisimme biologisesti äideiksi. Tämä tarkoittaa, että elämme vielä vanhoinakin sen ajatuksen vallassa, että jostakin saapuu pelastaja, suuri äiti tai isä, joka toteuttaa toiveemme ja täyttää tarpeemme ja joka ymmärtää meitä paremmin mikä on oikein. Vaadimme jatkuvasti muilta, emmekä ole milloinkaan tyydytettyjä. Emme osaa odottaa itseltämme ja naisilta ympärillämme ”henkistä äitiyttä”, eli sitä, että olisimme itse se muutos, jota tarvitaan maapallon ja sen lapsien asettamiseksi keskiöön. Nyt keskiössämme ovat sen sijaan aikuiset miehet ja heidän määrittelemänsä todellisuus kaikkine välineineen, joilla naisten voima on sidottu neitouden ihannointiin.

Sarah (instagramissa Sarah of Magdalene) on omassa ajattelussani ollut viime vuosina merkittävässä roolissa vaikuttajana ja sanojen käyttäjänä. Vaikka hänen todellisuudenkuvauksensa on tietenkin ideologiasta käsin kumpuavaa kuten muillakin, pidän erityisesti siitä tarinasta, jonka hän antaa meille raameiksi. Hän tarjoaa välineitä kehystämään niitä ongelmia, joiden kanssa maailma juuri nyt painii. Sarah ei pidä ihmisiä (miehiä tai naisia) sinänsä syyllisinä, vaan rakenteita, jotka ovat vieneet meiltä siirtymäriittimme, yhteytemme luontoon ja ihmisyyteen, sekä oikeutemme tuohon yhteyteen.

Rakentamiseen tarvitaan ennen muuta selkeä käsitys siitä, mitä on rakentamassa. Kun rakentaa sanoilla, pitää käytössä olla siihen rakennukseen sopiva kieli. Tasa-arvon ja ihmisoikeuksien taloa ei voi rakentaa sanoilla, jotka on luotu erottelemaan, alistamaan ja tukahduttamaan. Fasismin sanasto on huipultaan eli näkyvimmältä osaltaan rajua ja provosoivaa, huomiota herättävää. Mutta pinnan alla avautuu todellinen jäävuorellinen termejä ja todellisuuden selitystä, jonka emme ehkä tiedosta olevan fasismin kielen kaikupohja ja tuki: talouden kieli, omistamisen kieli. Se on meille tuttua ja hyväksyttävää arkipäivän puhetta, jota sopivasti liittämällä äärisanaston tueksi muutetaan hitaasti käsitystämme siitä, mikä on oikein ja tavoiteltavaa – tai vähintäänkin välttämätön paha.

Tarvitaan uuttarakentavaa kieltä, uusia termejä hyvälle. Populismin heikkous on sen rikki repivässä ja ulossulkevassa luonteessa – kyvyttömyydessä rakentaa ehjää tulevaisuuskuvaa. Meidän on voitava luottaa siihen, että jokaisella on kyky rakentaa ja suojella elämää kaikissa sen muodoissa ja väreissä, joissa se ilmenee. Voimme pinnistää voimamme ja koettaa luoda uutta kieltä, jota käyttämällä otetaan tilaa uudelle maisemalle. Ensin voi kieltäytyä käyttämästä sitä sanastoa, jota meille niin ahkerasti tarjoillaan. Todellisuuskäsitys lakkaa olemasta kiveen hakattu kun sitä kuvaava kieli muuttuu.

On myös totta, että ennen kuin voi vapautuneesti luoda uutta, on jossain määrin hallittava tekniikka, jota aikoo käyttää. Jos aikoo muovata kieltä, on kohtuullisesti ymmärrettävä puhetta, jota siihen asti on käyttänyt ja jota ympärillä olevat ihmiset käyttävät. Ehdotankin, että hankit itsellesi vihkon, johon säntillisesti kirjaat itsellesi tuntemattomat tai muuten vain epäselvät sanat, joita tulee vastaasi. Etsi sanojen selitystä ja harjoittele käyttämään niitä, ottamaan ne haltuun tai päinvastoin boikotoimaan niitä. Sanojen kautta avautuu ideologioita mutta myös ihmisen historia ja ominaislaatu. 

Älä epäröi tutkia myös sellaista sanastoa, joka ei kiinnosta sinua suoranaisesti tai tuntuu olevan kovin kaukana kokemusmaailmastasi. Kun sanat saavat selityksen, alkavat ne liittyä ensin toisiinsa, sitten sinun elämääsi ja myös ympäröiviin järjestelmiin ja kokonaisuuksiin. Lopulta kokonaisuudet alkavat paljastaa rakenteita. Ja huomaa tämä: rakenteet eivät ole irrallisia meistä ihmisistä vaan ihmisten luomia illuusioita todellisuudesta. Mikään järjestelmä ei seiso ikuisuutta pystyssä, jos sen perustukset ovat mädässä ja ihmisen todellista onnellisuutta ja vapautta estävässä harhassa. Oppimalla sanat ja luomalla uusia ja parempia, karkoitamme lopulta harhan - ainakin toivottavasti.

-Saana (joka ei ole harkinnut raitistua idealismista)