Niin särkyi mielikuvani ruukku

Niin paljon koko ajan tapahtuu. Saavuin kotiin ja astuin oman elämäni pyörteeseen. Kurimuksen lailla se tempaisi mukaansa.
Minkälainen se kurimus sitten onkaan? Edgar Allan Poen Kurimuksessa paluu kurimusta edeltäneeseen elämään ei ollut enää mahdollista. Sen voima ja kauhistuttavuus oli muuttanut kaiken. Onko meidän elämämme kurimus sellainen? Tarkoittaako se etten ole vielä poissa sen pyörteen voimasta? Etten koskaan ole ollutkaan? Enkä tahtoisikaan olla, mikäli sen seurauksena paluu vanhaan ei olisi mahdollista?
Haluanko siis todella herätä unestani? Haluanko syntyä elämään elävänä? Onko Kierkegaardin väite kuolleena elävistä totta? "Nuori mies on hautaan valmis jo", voimme muistaa Eino Leinon runon ytimekkään lauseen.

Sun kanssas katson maailmaa
Ja samaa unta nään
Kuin hullu huudan rakkauteni perään!

Juice Leskinen ja 15. yö

Tämä laulu on ollut lapsuuteni, nuoruuteni ja myös vähän aikuisuuteni lauluja. Niitä ovat olleet myös Kaksoiselämää ja Syksyn sävel.

Juicella uni on useimmiten myönteinen asia ja todellisuus sensijaan jotain kielteistä. Olisikohan todellisuuden valheellinen todellisuus syy siihen? Sen armoton hallitseva koura, joka pitää meidät vallassaan. Näennäisen totuudellisuuden, faktamaailman otteessa oleminen, elämän jäädessä unholaan?

Kun olin 15-vuotias ilmestyi Sinä (yönä lähtivät jäät) ja isä vei minut Juice Leskisen konserttiin Turun konserttitalolle. Tuon merkitys on ollut koko elämän kannalta sellainen käänteentekevä, uskoisin. Muitakin vastaavia varmasti on ollut. Muistan tuosta erityisesti Juicen välispiikit, joiden anti taisi olla se juttu. Tietenkään en muista oikeastaan mitään siitä, paitsi haltioitumisen ja myöhemmin asian muistelemisen. Erityistä taisi olla sanoilla leikittely.

Ja kaikki, paitsi elämä, on turhaa
Aina oikein uskoa ei jaksa ihmiseen
Kun ihmiskunta tekee itsemurhaa.

Sun kanssas katson maailmaa
Ja samaa unta nään
Kuin hullu huudan rakkauteni perään!
Sun kainaloosi käperryn
Ja jos sallit yöksi jään
Ja kun aamu on, en tiedä missä herään.

Käy tuuli läpi pääni, etelästä pohjoiseen
Oon yksin ajatusten raunioilla
Ikuisesti kolisevat sanat tyhjyyteen
On jälleen tuskan viitta hartioilla.

Niin monet sanat kaikuvat korvissani yhä uudelleen ja kuvittelen ymmärtäväni niiden merkityksen.
Jos voisin pysähtyä, pysähtyä oikealla tavalla. Miten sallisin tuttujen sanojen ja lauseiden tai säkeiden soida aidolla omalla alkuperäisellä äänellään? Miten soisin niiden syntyä uudelleen oman ymmärrykseni piirissä? Sanojen inkarnaatiosta puhuisin jos osaisin. Niin olen kuvitellut kantavani merkityksiä kuin puita kantovitsassa selässäni tarpeen tullen niitä käyttäen. Mutta monestikohan olen saanut ne syttymään aidosti palamaan elävässä ajan liekissä?

Paluu sairaalasta oli niin helppoa ja kaikki sujui kuten ennenkin. Taas yllätyin nähdessäni itseni ulkopuolelta. Enkö osaa olla, enkö saa olla? Taas ulkomuotoni muuttuu ymmärrän sen. Pitääkö reagointinikin muuttua taas? Miten olla oikein? Miten pysytellä oman olemuksen hengessä? Miten seistä suorassa valmiina puolustamaan sitä mitä pidän oikeana? Miten pitää yllä valpas mieli? Tiedän taas tunteiden ottavan valtaansa. Miten säilyttää tyyni mieli silmien täyttyessä tunteesta? Hei rakkaani! Haluan kuunnella - vaieta hetkeksi.

-Jani