Miekka ja laulu

Viisi kuukautta sitten tein ensimmäisen kerran solmun makrameetyöhön. Se oli amppeli, niinkuin olen kertonut. Ryhdyin tutustumaan uudenlaiseen käsityötekniikkaan, koska minulla oli käytännön tarve saada kasvini ripustettua. En ollut alussa lainkaan kiinnostunut seinävaatteista, lyhdynpäällisistä, mandaloista, pienistä pesistä, pöytäliinoista tai oviverhoista. Ensimmäiset kuukaudet solmin amppeleita innosta puhkuen, kunnes solmeilu vei täysin mennessään. Nyttemmin kaikenlaiset kepit ja rinkulat kiihottavat uteliaisuuttani ja mielikuvitustani. Asia, tekniikka, on niinsanotusti ottanut valtaansa.

Tästä Jani usein on puhunut ajatellessaan, että tavarat ikäänkuin käyttävät ihmistä eikä ihminen tavaroita. Jos minulla on kirves, se vaatii päästä halkomaan puita ja niin myös päädyn käyttämään esinettä sen tarkoitukseen. Samalla ylläpidän puiden pilkkomisen taitoa ja taidetta. Siksi on hyvä varoa, millaisia esineitä omistaa. Millaiselle tekemiselle tahtoo antautua ja antaa oman itsensä ja aikansa. Miten voimallisesti tämän huomaakaan omistaessaan älypuhelimen tänä aikana! Se vaatii tulla käytetyksi, yhä aikaavievemmin ja totaalisemmin.

Solmeilu on tuonut ihmeellisellä tavalla onnellisuutta elämääni. Se on ikäänkuin loikannut minuun ja olen täydestä sydämestäni ottanut sen vastaan. Oli helppo aistia, että siinä oli jotakin omaa, jotakin sellaista, joka täydensi minua ja jossa saatoin tulla hyväksi.

Aina uuden asian aloittaminen ei käy näin kivuttomasti ja itsestäänselvästi. Olen viime viikkoina huomannut silmiäavaavan selvästi, kuinka olen monien vuosien ajan pysytellyt omalla mukavuusalueellani pyrkien viihtymään arjessani ja välttänyt pelottavia, vaikeita asioita. Olen annostellut voimavarojani mitaten ne tarkasti, jotten väsyisi lapsiperhearkeen, puolison tukemiseen vaikeuksissa ja muuhun sellaiseen, jota en ole välttämättä voinut valita.

Moni varmaankin muistaa kohtauksen Disneyn Viidakkokirja-elokuvasta, jossa Mowgli-poika lepäilee onnellisena karhuystävänsä vatsalla ja lipuu lempeästi virtaa pitkin huomaamatta apinoita, jotka hetken kuluttua kiskaisevat hänet yläilmoihin heiteltäväksi ja kieputeltavaksi. Jossain vaiheessa oma elämäni lähti samankaltaiseen myllerrykseen, kun kaikenlaista suurta tapahtui yhtäaikaa. Tuli leikkauksia, kohtauksia, rakkaiden kuolemaa, syntymää, työhönpaluuta, villeyttä, väsymystä, lisää lapsia, lisää läksyjä, liian vähän omaa aikaa, tuskastumista yksinäisyyteen. Hiukan ennen tämän blogin aloittamista tuli myös melko suuri pysähdyksen hetki, jolloin seisahduin arvioimaan mitä minulla on ja mitä minulta puuttuu. Mikä tekee onnelliseksi ja mikä ei. Tämän seurauksena olemme tehneet suuriakin uudelleenjärjestelyitä arjessa, jotta olen saanut lisää tilaa olla enemmän oman itseni kaltainen. Se, että on suurimman osan ajasta pelkästään äiti, alkaa vähitellen muistuttaa kummallista, hapetonta olotilaa, kuin olisi pakastepussiin joutunut mansikka ja joku olisi hitaasti imemässä ilmaa pois pussista. Siinä alkaa jotenkin litistyä eri muotoiseksi, eikä saa asettauduttua mukavasti siihen itse rakentamaansa arkeen.

Mutta siitä uuden aloittamisen vaikeudestahan minun piti oikeastaan kertoa. Päätin muutamia viikkoja sitten aloittaa harjoittelemaan Janin jo vuosia treenaamaa japanilaisen miekan käyttöä. Olen seurannut itseäni tavallaan kuin lintuperspektiivistä tätä asiaa tehdessäni. Tai olen asettunut henkiselle sohvalleni ja ottanut popparikulhon esille. Alku oli mahdollisimman pelottava, sillä koryu-kouluun liittyminen tapahtui vanhanajan tyyliin verivalalla - ja ison kansainvälisen leirin yhteydessä, jossa minun piti saamani ensimmäiset opetukset. Niin tapahtuikin. Kuvailin Janille noiden neljän päivän aikana tunnelmiani useampaankin kertaan. Minusta tuntui kuin olisin ollut uimassa hyvin syvässä vedessä, jossa pinnistelin, jotta saisin leukani pysymään veden pinnalla. Tunne oli hyvä, suorastaan ihana. Minä, joka pelkäsin esitelmien pitoa ja kaikkea esillä olemista koulussa jokaisella solullani, sain oikein piehtaroida siinä kauheudessa, millaista on, kun ei osaa todellakaan yhtään mitään. Miltä tuntuu, kun jokainen ympärilläsi näkee kuinka kaukana olet kartalta ja hyväntahtoisesti myös toteaa sen sinulle. Se oli vapauttavaa.

Kun miekka on muutamassa viikossa muuttunut tutummaksi käteen ja keho on alkanut yhdistää liikkeeseen sen, mitä silmät näkevät, on myös mieli jännittävällä tavalla terästäytynyt. Ihmistähän kehoitetaan näin nelissäkymmenissä ja miksei jo aiemminkin, ryhtymään uusiin asioihin aivojen vireinä pysymisen tähden. Huomaan mielestäni jo muutaman viikon jälkeen olevani virittynyt tavalla, joka on oikein virkistävää. Samalla olen yrittänyt haastaa Jania samaan. Minusta hänenkin olisi hyvä aloittaa jotain sellaista uutta, joka olisi mahdollisimman kaukana vanhasta osaamisesta, jotain täysin mahdottomalta tuntuvaa. Nähtäväksi jää, tarttuuko hän haasteeseen.

Miekka ei totuuden nimissä ole ollut ainut uusi alku tässä viimeisten viikkojen aikana. Toinen uutuus on paikallinen kirkkokuoro, johon vihdoin liityin hinguttuani takaisin kuorolaulun hivelevään syleilyyn vuosien ajan. Lauloin seitsemän vuotta musiikkiluokkien kuorossa ja työväenyhdistyksen kuorossa kolmisen vuotta. Nyt kirkkomusiikki tuntui ajatuksena omimmalta. Muutaman kuorokäynnin jälkeen huomaan olleeni oikeassa ja iloitsen siitä. Kuoro on pieni, mutta puhdasääninen. Laulut ovat ehkä raskassoutuisempia kuin olisin toivonut, mutta toisaalta kuorolaisten keski-ikä on noin kuusikymmentä vuotta, joten mukaudun ilomielin tähänkin. Ehkä turhan hersyvä amerikkalaistyylinen gospel-laulanta ei niin istuisikaan pieneen kirkkoomme. Voin laulella reippaampia veisuja kotona.

Minulla on kuorossa istuessani suuri kiusaus sulkea silmät ja hengittää musiikkia sisälleni, kun muut äänet harjoittelevat omia stemmojaan ja itse olen hetken vaiti. En ole kehdannut vielä tehdä niin, mutta kunhan tulen tutuksi muille kuorolaisille, luulen uskaltavani. Muut tuntevat toisensa vuosien ajalta ja ovat hioutuneet niin laulamisen kuin puhumisenkin suhteen kiinteäksi ryhmäksi. Sellaiseen kestää aikansa päästä mukaan. Huomaan, etten saa paljoa puhutuksi, mutta laulan kyllä sydämen halusta ja hymyilen sitäkin enemmän. Välillä luon silmäni Jeesukseen, joka riippuu ristillä päidemme yläpuolella. Tiedän puuveistoksen pitkän historian useamman sadan vuoden takaa, enkä voi olla värisemättä hieman, kun mietin, minkälaisia säveliä se on saanut aikansa mittaan kuulla ympärillään laulettavan - ja minkälaisin sydämin.

Kun aloittaa kahta uutta alkua yhtä aikaa, saa tehdä mielessään vertailua siitä, mikä asioissa tuntuu samalta ja mikä eriltä, mikä hyvältä ja mikä ehkä ahdistavalta. Juuri nyt mikään ei tunnu ahdistavalta vaan pelkästään hyvältä.

Toinen alku on niin uusi ja puhdas - et oikein edes tajua, missä reitti kulkee, oletko tiellä vai eksynyt. Ihmiset ympärillä ovat kuin tien kaistaviivat, jotka pitävät sinut turvallisesti oikeassa suunnassa. Vielä en ole ojassa ainakaan. Mikään ihmisissä ei tunnu tutulta. Keitä he ovat? Millaista merkkikieltä he puhuvat? Mitä on olla aloittelija? Mikä on tämä vieras kulttuuri, jossa et voi hyödyntää mitään aiempaa tietoasi?

Toinen alku ei ole alku ollenkaan, vaan kuin tuhannesti kuljettu kotitie. Hetki hetkeltä kotoisampi. Muistat tuon puun ja pensaan, aurinko paistaa yllesi juuri näin juuri täällä. On ihanan lämmin. Ei haittaa, vaikket tunne heistä ketään. Tavallaan tunnet heidät jo entuudestaan, koska tunnet sen, mikä teidät tuo yhteen, tähän huoneeseen, tämän vestoksen alle. Se värähtelee ihmisten välillä ja luo yhteisen kielen.

Mikä kiinnostaa minua tällä hetkellä on se, tulenko joskus kokemaan tuttuuden tunnetta suhteessani miekkaan? Ja pystynkö oppimaan toisaalta uutta laulaessani, löytämään aloittelijan asenteen tehdessäni jotain, mitä olen aina tehnyt?
-Saana