Tämä vuosi on ollut erilainen, itsen etsimisen vuosi. Huomaan taaksepäin katsoessani, että olen hakenut omaa tilaa ja omaa ääntä monella tavalla. Ehkä ainainen tulevaisuuden odottelu saavutti lakipisteensä. Huomasin, että "omaa elämää", omia harrastuksia ja itsen ilmaisemista voi jäädä odottelemaan ikuisiksi ajoiksi, jos tottuu asettamaan asian jos toisenkin omien toiveiden edelle. Näin käy helposti silloin, kun rakastaa kaikkea sitä, mikä oman ajan vie. Ovathan lapseni ja perheeni ja kotityöni minun oma elämäni, kaikki omien valintojen ihania hedelmiä ja lahjoja (paitsi ehkä ne kotityöt, en ihan tajunnut valinneeni niitäkin niin paljon, ennenkuin ymmärsin elämän realiteetit niiden suhteen!).
Vuoden aikana olen aloittanut kolme uutta harrastusta, mikä on paljon. Ensin löysin maalis-huhtikuussa makrameesolmut. Sitten syksyllä liityin kirkkokuoroon ja japanilaiseen koryu-kouluun. Näiden ilmeisten uusien alkujen ohella olen nostanut kuntoa sekä ryhtynyt kirjoittamaan tätä blogia Janin kanssa yhdessä, mikä on myös keskittymistä itseen.
Valokuvissa huomaan esiintyväni todella paljon. Olen alkanut sisällyttää itseni kuviin mukaan sensijaan, että kuvaisin vain perhettäni ja puutarhaa. Tahtoisin kuvata itseäni ja muitakin ihmisiä enemmänkin, voimaannuttavan valokuvan keinoin, mikä kiinnostaa minua kovasti. Ehkä hakeudun vielä kyseiseen koulutukseen, mitä olen harkinnut.
Voi olla, että olen kuvissa useammin mukana myös siksi, että varsinkin loppukesällä ja syksyllä vietimme tavallista enemmän aikaa perheenä retkeillen. Kävimme monenlaisissa paikoissa, joiden valokuvaaminen oli palkitsevaa ja monipuolista - ja noissa kuvissa halusin ehdottomasti olla mukana. Teimme Janin kanssa tietoisen päätöksen olla jakamatta perhettä enää automaattisesti pienempiin yksiköihin, kun oli aika mennä johonkin. Ison joukon kanssa retkeily on hauskaa, vaikka meluisaa. Silmät on oltava selässäkin ja huolehdittava, että kaikilla olisi antoisaa, vaikka lapset ovatkin niin eri-ikäisiä. Vaaratilanteita oli joitakin, mutta niistä ehkä opittiin.
Ehkä tulevana vuonna siirrämme tämän yhdessäliikkumisen filosofian koskemaan myös kyläilyjä sukulaisten ja ystävien luona. Meitä on monta, emmekä juurikaan ole tahtoneet vyöryä ihmisten koteihin täydellä realismilla. Mutta kenties aika on kypsä jo sillekin. Olkaa siis varoitetut! (Kauppareissut saavat kyllä jäädä tämän ihmiskokeen ulkopuolelle. Se olisi jo liikaa meille aikuisille, joten säilytämme edelleen yhden tai kahden lapsen ostosreissut.)
Sanoin etsineeni itseäni, mutta siinä samalla huomaan löytäneeni puolisoni entistä syvemmin. Yhteisen blogin kirjoittaminen on selkeästi tuonut meitä yhteen. Olemme palanneet yhteisten kysymysten äärelle ja ottaneet aikaa sellaiselle, mikä on aina ollut meille tärkeää. Olimme muutaman vuoden ajan ehkä henkisen kotimme eri huoneissa. Läpikäydyt asiat eivät olleet helppoja eivätkä kevyitä, mutta ne kasvattivat sielunvoimia. Jälleen löytyi vanha ja kulunut sanonta, joka osoittautuikin totuudeksi elämäntiellä; mikä ei tapa, vahvistaa. On hassua, vaikkakin ihan luonnollista, että mitä kauemmin elän, sitä useampi fraasi muuttuukin toden sanaksi ja saa elävän sisällön.
Vaikka olenkin kuluneen vuoden aikana aloittanut uusia kudelmia enemmän kuin vuosiin sitä ennen, on kuitenkin selvää, että ennenkaikkea olen menneenäkin vuonna ollut äiti suuressa perheessä. Kun katselen kuvia, joita olen ottanut, huomaan kuvanneeni mielelläni hetkiä, jolloin lasten keskinäinen viihtyminen ja rakkaus on nähtävillä ja ikuistettavissa. Kuvat kertovat minusta äitinä, arvostuksistani, yhtä paljon kuin lapsista. Mitä olen valinnut kuvata ja mitä haluan vahvistaa arjessamme. Mitä viimekädessä haluan muistaa. Olen myös kuvannut hetkiä, joina olen nähnyt lapsen lahjakkuuden ja innon jollakin elämänalueella. Olen kuvannut leikkejä. Olen kuvannut tuokioita, jolloin lapset kulkevat meidän vanhempien jalanjäljissä puutarha- tai puutöissä. Otetut valokuvat paljastavat paljon siitä, millaista minusta on hyvä elämä.
Olenko sitten katunut jotakin viime vuonna? Haluaisinko tehdä jotain toisin tulevina päivinäni? Varmasti olen katunut ja varmasti haluan tehdä myös toisin.
Yksi asia, missä ensi vuonna on minulla paljon petrattavaa, on itsekasvatus. Termi, joka on tuttu vanhasta kunnon transsendentaalifilosofiasta ja sen eräältä valonkantajalta, Ralph Waldo Emersonilta (1803-1882). Olen tarttunut teokseensa "Esseitä", enkä aio jättää kirjaa kesken, vaikka niin on tainnut käydä joskus aiemmin. Emersonilla on hyviä ajatuksia juuri uudenvuodenaattona(kin) mietittäviksi. Hänestä meidän tulee jatkuvan itsekasvatuksen avulla tehdä omasta elämästämme ympyrä, jossa jatkuvasti uudentumalla ajatteluaan rikastamalla voimme ylittää itsemme päivittäin. Toisin sanoen ei ole huono asia tänään puheellaan kumota se, mitä eilen lausui. Meidän pitäisi pyrkiä juuri siihen, ettemme olisi liikaa kiinni siinä, mitä on ajateltu tai sanottu, vaan löytää yhteys omaan sieluumme ja sen totuuteen.
Muistan, että nuorempana minusta oli hauskaa koota lukupinoja ajatellen juuri itsekasvatusta. Olisi nostalgista nähdä noihin päiviin ja voida kurkistaa, mitä pinoon oli kerätty. En voi enää muistaa, mutta aina voin koota uusia pinoja ja tehdä uudenvuodenlupauksen itselleni; en aio lyödä laimin omaa kasvatustani. Vanhemmiltani on tuo työ ollut ohi jo vuosikymmeniä sitten, mutta oma vastuu itsestäni ei pääty milloinkaan.
Toivon, että ensi vuonna en sortuisi fanaattisuuteen suhteessani asioihin, joita kuvittelen ymmärtäväni ja tietäväni. Toivon, etten sorru liioitteluun myöskään halussani oppia ja tulla paremmaksi. Nopeasti opittu on myös nopeasti unohdettu. Ehkä uskallan antaa itselleni aikaa, vaikka syöksynkin mielelläni suinpäin. Toivon, että suinpäin ei tarkoittaisi lyhytjänteisyyttä. Toivon sydämestäni, että ihmisten ympärilläni ei tarvitsisi tuntea oloaan seurassani epämukavaksi niin, ettei heillä olisi tilaa olla keitä ovat. Toivon, etteivät omat totuuteni jyrää muita ja etten unohda, että olemme kaikki tulleet eri teitä samalle laiturille. Tai sitten kuljemme samaa tietä, mutta päädymme eri laitureille - kuka tietää!
Kulunut vuosi oli myös mielenkiintoinen siitä syystä, että sen mittaan sain miettiä omia suhteitani ystäviin ja läheisiin tavallista enemmän. Elämääni on saapunut uusia ihmisiä lasten kautta heidän ystäviensä vanhempien muodossa. Lasten harrastusten tuomina. Omien harrastusteni myötä. Mutta ihmisiä on myös kadonnut. Viime vuodet ovat ottaneet meiltä rakkaita lopullisesti. Mutta ystäviä on myös haihtunut hiljaa kuin voikukan haituvat tuuleen. Minne he lensivät? Mitä tapahtui? Miksen ollut varovaisempi heidän suhteensa ja pidellyt suojaavaa kättäni tuulta vasten? Olen joutunut katsomaan peiliin tarkemmin kuin ennen ja kysynyt itseltäni olenko sellainen, jonka kanssa tahdotaan olla? Osaanko antaa muille jotakin sellaista, mitä he tarvitsevat ja osaanko odottaa sellaista myös takaisin itselleni? Miten voisin oppia ystävyyttä, joka on mahdollista tällaisessa elämässä, jonka olen rakentanut. Jospa alkava vuosikymmen opettaa minua saamaan vastauksia näihinkin kysymyksiin.
Lopulta tahdon kuitenkin päättää tämän vuosikatsauksen siihen, minkä valokuvien kautta ymmärsin jälleen kerran aivan erottamattomaksi osaksi elämääni. Kyseessä on tietenkin luonto, kasvit ja kasvu. Melkein kyynelissä toivoin pääseväni puutarhani paratiisionnelaan kuvien lävitse, mutta tuo kaikki on juuri nyt niin kaukana kuukausien päässä. Kuvat toivat kesän taas hetkeksi tähän.
"Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito. Eikä sekään lopulta ole niin kovin tärkeää."
-Saana
