Kuivat herneet

Leivoin tänään pullaa. Se on puuhaa, mihin ryhdyn harvoin, koska en lopultakaan oikein pidä sotkuisten asioiden tekemisestä ja pullataikinan kanssa on todella vaikeaa välttää taikinaa sormissa. Jos on tarve herkutella, paistan mieluummin lettuja, vaikka niiden parissa kuluu vielä enemmän aikaa, kuin pullanleivonnan. Koska sormia ei tarvitse työntää sotkuiseen taikinaan, niin se on. Silti pullahommista saan aina niin hyvän äitifiiliksen, että melko usein kuitenkin siihen ryhdyn.

Siinä leipoessani annoin ajatusten vaeltaa ja niinkuin nykyään usein, vaelsivat ne lapsuuteen. Minulle palasi mieleen tv-mainos ajalta, jolloin olin varmaankin ala-asteella. Siinä pieni koululainen kulki koulusta kotiin ja tunsi jo rappukäytävään pullantuoksun kotoaan. Oven auetessa juoksi hän keittiöön, missä äiti oli leiponut pullaa ja huusi silmät loistaen: Mä arvasin! Mainos on syöpynyt mieleen. Koin lapsena voimakasta haikeutta kuvitellessani, miltä tuosta lapsesta tuntui.

Meillä ei koskaan tuoksunut pulla, koska äitini ei välittänyt leipomisesta. Jouluna leivottiin piimäkakkua, mutta muuten ei. Koulusta saapuessa ei tuoksunut mikään muukaan syötävä, sillä vanhemmat olivat töissä useita tunteja vielä kotiinpaluuni jälkeen. Ruokaa laitettiin iltapäivällä. Lapset kyläilivät toistensa luona koulun jälkeen miten sattui. Tykkäsin kovasti mennä koulusta erään tyttökaverin luo, missä oli äiti kotosalla. Heillä mentiin suoraan pöydän ääreen ja saatiin valmiiksi tehtyjä voileipiä, missä oli päällä lauantaimakkaraa. Se oli ihanaa. Lapsena koin tällaiset ruoka-asiat hemmotteluna ja erityisenä huolenpitona aikuisten taholta. Siksi kai edelleenkin lataan omassa vanhemmuudessani niihin samankaltaisia tunnelmia. Jos haluan olla erityisen huolehtivainen, osoitan sen helpoiten ruuan avulla.

Kun minä saavuin koulusta kotiin, menin toisinaan jonkun kaverini kanssa leikkimään köyhää. Se oli eräs suosikkileikeistämme. Sitä leikittiin niin, että oltiin parvekkeella ja riisuttiin vaatteita, kunnes tuli hiukan vilu. Sitten syötiin jotain sellaista, mikä vaikutti oikein köyhältä, kuten näkkileipää ilman päällisiä tai suosikkiani: kuivia herneitä pussista. En tullut ajatelleeksi, että ne olivat hiukan liiankin kovia hampaille. Tykkäsin niistä joka tapauksessa; kuiva herne maistuu mielenkiintoiselle ja oli aina jotenkin jännittävää, kuinka kovaa sitä piti purra, että sen sai halkaistuksi kahteen osaan. 

Ensimmäisen kerran saavuin pullantuoksuiseen kotiin noin kolmetoistavuotiaana, kun olin saanut ensimmäisen pikkusisarukseni ja äitini oli äitiyslomalla. Hän oli taivaallisen onnellinen uudesta vauvasta ja siitä, että sai olla kotona. Hän haravoi syksyistä pihaa, teki vaunulenkkejä ja leipoi pullaa. Eräänä kertana minulla oli kaveri koulusta mukana. Kaveri, joka ei yleensä koskaan tullut meille. Kun söimme pullaa, sanoi hän kuivahkosti, että täällä teillä onkin nyt vähän erilaista kuin viimeksi. Silloin söimme kuivia herneitä. Tuo lauselma on painunut syvälle mieleeni, sillä ymmärsin jo silloin sen sisällön olleen tarkoitushakuisen haavoittava. Kyseinen kaveri ei vieraillut meillä enää myöhemmin. Sanotaanko että joidenkin ihmisten kanssa sitä vaan on samalla aaltopituudella, oli sitten lapsi tai aikuinen. Olivat sitten kyseessä herneet taikka pullat. 

Kun muistelen itseäni tuon ikäisenä, noin kymmenkesäisenä, oli tovereiden kodeissa tietenkin paljon muutakin mielenkiintoista ja hauskaa kuin se, mitä siellä syötiin. Eräs hyvä ystäväni oli kovin vapaa menemään ja tulemaan. Heidän keittiönsä oli aurinkoinen, häkissä lauloivat undulaatit, kasettisoittimessa soi Bogart Co ja selailimme Aku Ankkoja tai harjoittelimme playback-tanssiesityksiä. Sielläkään ei ruokaa ollut tarjolla, mutta minua kehityksessä paljon edellä ollut tyttökaveri oli jännittävä ja hänen kanssaan aika lensi. Vanhempiaan näin tuskin koskaan. 

Minun äitini ei leiponut, mutta hän jutteli. Tuskin mielessäni liikkui tuohon aikaan mitään sellaista, mitä en olisi jakanut äidin kanssa keskustellen. Monet kaverini olivat asiasta kummissaan, he kysyivätkin välillä, että oikeastiko olet puhunut tällaisesta äitisi kanssa. Minusta se oli luonnollista ja itsestäänselvää. 

Minun äitini myös luki. Hän luki itsekseen sohvalla tai sängyssä, mutta paljon myös minulle. Hän luki kaikki muumit, Astrid Lindgrenin kirjat, Fedja-sedät ja paljon muuta. Vaikka opin itse lukemaan, hän luki minulle silti. Kasasimme tyynyjä sängynpäätyyn ja nojailimme ja luimme. Pyyntöni vielä seuraavan luvun lukemisesta sai usein vastakaikua, sillä äiti tykkäsi lukuhetkistä yhtä paljon kuin minäkin.

Minun äitini myös kulki metsissä. Hän keräsi sieniä ja marjoja kesät ja syksyt läpeensä, kun vietimme aikaa kesämökillä. Sen lisäksi hän päästi minut vapaaksi metsään, vaikka olin vasta ykkösluokalla kun vuokrasimme mökin ensimmäistä kertaa. Sain kulkea rantoja ja kallioita mihin tahdoin ja tulla vasta hämärissä kotiin. Mökkimme oli melko ulkosaaristossa. Muistan lapsuuskesistä erityisen suhteen saaristoluontoon ja yksin vietetyt tunnit lintujen, kaislojen ja aaltojen seurassa. Olin ainoana lapsena hyvä olemaan itsekseni. 

Vanhempani lahjoittivat minulle mahdollisuuden luoda oma suhteeni ympäröivään luontotodellisuuteen ja sen vivahteisiin. He eivät välittäneet, vaikka viihdyin ilataisin mökillä pöytien ja tuolien alla piirtelemässä mielikuvutusjuttujani istuinten alapintoihin. Sain istua rapulla auringossa ja lukea kesämökin ainoaa kirjaa, Linnut värikuvina, kunnes se oli resuinen. Sain istua rannassa kuumalla kivellä pesemässä päivällisastioita ja tehdä siitä leikin. Minulla oli astiakauppa ja aina kun pesin astian puhtaaksi, kuvittelin samalla, mitä sanoisin ostajalle juuri siitä astiasta ja sen kauniista ruusukuvioista tai raidoista. Astioita ja kulhoja oli lopulta kaikilla kivillä.

Omat vanhempamme lähtevät välttämättä luotamme jonakin päivänä. Suruun ei voi oikeastaan varautua. Vielä vähemmän osasin kuvitella, minkälaisen muistojen näytelmän saisin katseltavakseni näihin päiviini kun muistelen heitä. Muistan suoria lauseita keskusteluista, muistan mitä syötiin, minkälainen ilma oli, minkälaiset ilmeet. Muistan musiikin, mitä ohjelmia tuli televisiosta, muistan makkaraperunat grillistä ja talvisen lumen narskeen kenkien alla kun äidin vieressä kävelin grilliä kohti. Arjen juhlahetkelle, ranskiksille ihan tavallisena iltana. Koska äiti ei viitsinyt leipoa pullaa. Mutta kaikkea muuta hän kyllä viitsi. Ja sen kaiken muistan.

Mitä siitä, että meillä ei tuoksunut pulla kun tulin koulusta kotiin. Talo oli tyhjä ja minulla oli tapana laittaa levysoitin täysille. Soittimessa oli yleensä lempilevyni tuohon aikaan; Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen -leffan soundtrack ja tanssin villisti sen mukana huoneesta toiseen. 

-Saana