Huomaan silti, että eläminen sujuu kaikesta huolimatta. Pakkohan sen on sujua. En kuitenkaan ole varma oikein mistään. Tarkoitan mistään ulkoisesta, sellaisesta, mikä tulee elämääni itseni ulkopuolelta. Mitä vain voi tapahtua. Ja tapahtuukin. Minulla ei ole voimia, joilla pitäisin loitolla tapahtumista. Voin vain katsoa ja kokea ja tuntea ja koettaa ymmärtää.
Toisaalta olen varmempi itsestäni päivä päivältä. En ole niin peloissani, kun iso osa peloista on käynyt toteen. Varmuudella tarkoitan varmuutta siitä, että minussa on voimaa selviytyä. Että voima on minussa itsessäni, eikä se kulkeudu minuun ulkopuolelta vaan virtaa sisältäpäin. Voin nostattaa voiman itse, jos tahdon.
Harjoittelen omien voimieni tuntemista oikeastaan koko ajan. Treeneissä minulla on apuna fyysinen väline, miekka. Tai toinen ihminen, joka on oikeastaan peili edessäni. Tällä hetkellä treenaamisessa mielenkiintoisinta on ehkäpä juuri kysymys voimasta. Se on fyysinen asia, mutta myös tahtoon ja henkeen liittyvä asia. Se, miten oma voima on suhteessa välineeseen, miekkaan, on kiinnostavaa. Miekan pitää olla oikeassa suhteessa voimiin. Jos se on esimerkiksi liian pitkä ja painava, joutuvat voimat kohtuuttomalle koetukselle tekniikan kustannuksella. Energia virtaa ikäänkuin itsestä miekkaan ja jää sitten sen vangiksi. Voima pysähtyy ja kuolee.
Toisaalta kun väline on liian kevyt, on voima siihennähden liian suuri ja energiaa täytyy pidätellä. Miten odotankaan sitä aikaa, kun tekniikka on samalla tasolla energian kanssa, jolloin energia voi virrata tekniikan avulla ja läpi miekkaan ja tekemisen kautta takaisin minuun. Tiedän jo, että keskusteleminen välineen kanssa on tärkeää, siksi en mielelläni luovu omasta miekastani, edes siksi aikaa, kun sitä lyhennetään minulle sopivammaksi. Meillä on keskustelu kesken, enkä haluaisi odotellessani jutella muiden miekkojen kanssa. Toisaalta niiden käyttäminen auttaa minua tutustumaan voiman käsitteeseen paremmin. Kevyt miekka auttaa minua keskittymään katan tekniseen puoleen, mutta muoto jää vajaaksi hengen suhteen, koska liika keveys päästää voiman ja energian karkuun. Miekassa on välttämättä oltava tietty paino, tai se on vain lelu. Treeni muuttuu siltä osin leikiksi, tai siltä minusta ainakin tuntuu.
Voimien nostattamista ja niiden harjoittamista voi tehdä monin muinkin tavoin. Kirjoittaminen on yksi tapa. Olen nyt kirjoittanut päivittäin facebookin kiitollisuuspäivityksiäni ja niistä on tullut minulle tärkeitä. Se, mikä alkoi itseni haastamisena, on muuttunut vähitellen tärkeäksi sisällöksi ja muokannut katsomisen tapaa. Oman päivittäisen elämän katsominen on muuttunut, niinkuin alunperin halusinkin. Tahdoin nähdä elämäni kiitollisemmin. Niin on käynytkin, mutta on tapahtunut muutakin.
Olen alkanut kiinnostua syvemmin siitä, mitä sanon ja miten sanon. Olen kiinnostunut kuulijoistani ja olen kiinnostunut omasta elämästäni. En vain elä sitä, vaan olen hieman jännittynyt siitä, mitä ajattelen seuraavaksi. Olen kiinnostunut siitä, kuka olen, sillä näen itseni erilaisessa valossa kun kirjoitan. Olen alkanut katsoa elämääni tarinana; arkisena ehkä, mutta sellaisena, joka syvemmällä tarkastelulla muuttuu merkityksellisemmäksi jopa minulle itselleni. On myös helpompi ymmärtää omia tunteitaan ja ajatuksiaan, kun ne kohtaa päivittäin itseilmaisun kautta, kirjoittamalla. Mitä tahansa tapahtuu, kohtaan lopulta itseni ja ajatukseni joka päivä.
Vielä yksi tapa tutkia voiman ilmentymistä on elää keskellä kesää ja kasvua. Mietin muistaakseni aikaisemmin "Kasvitarinassa" sitä, miten ihminen kohtaa vuoden kierrossa oman elämänsä vaiheet; oman kasvunsa sekä kuolemansa. Siinä, että elää kiinteässä yhteydessä luonnon kiertokulkuun, on rajaton mahdollisuus päivittäin kohdata elämän synty ja päättyminen monessa muodossa. Voi myös tutkia itseään ja omia ajatuksiaan elämän itseisarvosta ja siitä, miten juuri minä suhtaudun uuden elämän luomiseen, oli kyseessä sitten siementen kylväminen, taimien vaaliminen, kananpojan kuoriutuminen tai vaikka ihmislapsen kasvu oman ruumiin suojissa. Viime viikkoina olen seurannut pieniä kuoriutuvia tipuja ja tullut vastakkain sen ihmeellisen voiman kanssa, jota kai elämänvietiksikin sanotaan. Miten joissakin hennoissa kananpojissa tuo vimma palaa korkeana ja kuumalla liekillä ja taas toiset ovat alusta asti kuin lepattavia, värjyviä varjoja, joiden tahto elää ei tunnu heräävän millään.
Mikä tekee toisesta vahvan ja toisesta heikon? Mikä tekee kasveistakin erilaisia? Toisten kasvien siemenen kuoreen lienee jo kirjoitettu, että tämä tulee valloittamaan puolet puutarhasta, kun taas jokin kasvi on mahdotonta saada pysymään hengissä, vaikka suojelisit sitä kaikin keinoin. Miksi jokin elävä pidättää itsessään voimaa ja jokin ei? Eikö täällä ole tilaa kaikelle, mikä elää? Menettäisikö elämä sen erikoisen ominaislaatunsa, elämisen sisimmän tarkoituksen, mikäli se ei päättyisi? Onko olemassa sellaista elämää, mikä ei pääty? Voiko olla elävä, joka ei ole kuoleva?
Ajatus ei ainakaan kuole. Ihminen, joka on voimassaan ihmeellinen, osaa tehdä itsestään ikuisen sanan voimalla. Ajatus voidaan pukea sanoiksi ja sanat voidaan tehdä ikuisiksi. Siinä lienee ihmisen pysyvän kasvun ja voiman mahdollisuus. Kerran ymmärretty voidaan saattaa aina uudelleen ymmärretyksi sanojen voimin; yhtä tuoreena kuin ensimmäisellä kerralla . Yhä uusien ihmisten sisäinen maailma soi, kun kieli helisee. Se, minkä näen, minkä sanon, voin istuttaa kasvamaan myös muiden ihmisten mielissä. Voin ottaa kukan mieleni kukkatarhasta ja istuttaa sen sinuun.
Tässä piilee ehkä suurin voima. Suurempi voima, kuin välineen käyttämisessä (tai siinä, että väline käyttää sinua). Suurempi voima kuin luonnolla, joka kasvaa ja kuolee yhä uudelleen, vailla varsinaista tarkoitusta opettaa meille mitään. Me olemme ehkä vankeja, sidottuja niihin päiviin, jotka meillä vielä on jäljellä. Mutta jokaisena päivänä voimme istuttaa yhä uudelleen ajatusten ja sanojen versoja. Ja ne elävät päivien lukumäärästä piittaamaatta. Ne heräävät ja nostavat päänsä vuorotellen meissä kaikissa.
-Saana
