lauantai 6. kesäkuuta 2020

Sadepäivän vire

Hei taas sinä joka olet lukemassa! Yritän taas tarttua tähän tällä tavalla aloittaen. Kirjoitan Saanalle ja sinulle joka luet, sekä itselleni tai en sentään oikeasti itselleni. Silti usein puhumisen kaiun hiipuessa kuulen pohtivani itsekseni mikä saikaan sanat taas tuolla tavoin tulemaan kuin omasta tahdostaan ja olin jälleen unohtanut kuunnella keskustelukumppania. Näin kirjoittaen sen ei pitäisi tuottaa päänvaivaa tai huonoa omaatuntoa dialogin puutteesta sinun kanssasi. Sillä kuten etäopiskelun aikana pitäessäni kaksi esitelmää luokkakavereille oli omituista puhua kykenemättä havainnoimaan miten sanoihin suhtauduttiin. Esitys etenee sivulta toiselle kun jaan oman näyttöni ja esitelmöin samalla, välillä suoraan tekstiäni lukien, välillä omia sanojani kommentoiden. Näin kuluu sovittu aika 20 minuuttia. Olisi ollut aivan sama olisinko puhunut koneelle ja mikrofoniin yksikseni. Tässäkin istun yksikseni koneen edessä samalla tiedostaen lukijoita olevan. Miksen kirjoittaisi?


On kulunut liian pitkään edellisestä kirjoittamisestani kun tämän oikeutus on kateissa. Onhan meillä vapaus tehdä mitä haluamme. Mutta onko meillä kykyä vapaaseen kirjoittamiseen? En usko. Harvalla on mitään vapaata tahtoa tai luovaa kykyä kohdata todellisuus toisin, saati sitten jakaa tuo erityinen ainutkertainen kuva maailmasta. Kunhan saa muotoilla, se riittää. Kunhan hahmottaisi edes vähän. Onnekseni oikolukijani pyrkii korjaamaan pahimmat kieli- eli ajatusvirheet, niin voin vapautuneemmin virheillä.




Kaikesta huolimatta on tänään ollut myrskyisä päivä. Ei niinkään mielessä vaan ihan oikeasti ulkona on tuullut ja satanut ja tuulee ja sataa yhä. Siksipä kunniakkaat alkusanat: "eräänä myrskyisänä yönä" olisivat sopineet tähän oivallisesti alkusanoiksi, vaikka yöhön onkin vielä hetki aikaa. Joskus on helpompi puhua itsestään ja tunteistaan tai ajatuksistaan hämärästi luontoilmaisuin tai peilattuna erilaisten peilien kautta. Joskus havahtuu johtavansa itseäänkin harhaan omissa pohdinnoissaan. Usein tuo kaikki näkeminen tapahtuu jälkeenpäin. Kokiessa, eläessä, kirjoittaessa ajan virrassa ei vielä näe virtaa kahlittuna. Tuota pysäytettyä kuvaa, jonka kuvittelemme kertovan totuuden tapahtuneesta. Peilileikin voittaja uskoo tavoittaneensa jotain, mikä on totta ja muutkin leikkijät ovat varmoja tavoitelleensa samaa kohdetta. He eivät vain ehtineet ensimmäisenä perille, mutta hekin uskovat nähneensä.




Aamupäivän sateiden aikaan istuin koneen ääreen ja päädyin katsomaan muutaman kenjutsu- näytöksen. Muutaman niistä näytin Saanallekin. Siitä se sitten kait lähti liikkeelle. Vielä soitto opettajalle pari tuntia ennen treeniä ja päivän harjoitusten alkaessa olin kai latautunut sopivan innokkaalla asenteella. Treeneissä oma vire sähköistyi sopivasti ja se tarttui muihinkin ja peilautui taas takaisin. Toivon aina harjoiteltavan kuin viimeistä kertaa. Pyrkien aina ylittämään itsensä. Tänään se oli intoa, joka jokaisen treenaajan ponnistusten ansiosta oli enemmän kuin yksilöidensä summa. Sellaista olen kaivannut myös aikidosta, joka on ollut pitkään tauolla. Onneksi kenjutsuharjoitukset ovat pyörineet korona-aikanakin. Ensin ulkona ja sitten jo sisälläkin. On maagista, kun syntyy erityinen yhteisvire ja innostus.

Netflixissä on nähtävillä Last Dance -niminen dokumenttisarja, jossa kuljetaan Michael Jordanin ja Chicago Bulls -korisjoukkueen matkassa. Siinä on taltioitu niitä hetkiä, kun tapahtuu jotain maagista pelikentällä. Voittavan joukkueen johtajana on erityislaatuinen urheilija Michael Jordan, joka on virtuoosimainen. Ehkä dokumenttisarja on kuin Augustinuksen Tunnustukset. Se johtaa lukijan oikeaan uskoon, kun on kulkenut kirjan sanojen  matkan mielekkäästi, ymmärtäen.  Jo puolivälissä dokumenttisarjaa on Michael Jordan näyttäytynyt seurattavana idolina näin vanhemmallekin urheilijalle. Suosittelen, vaikket olisikaan korisfani. Voittaakohan Bullsit kuudennen peräkkäisen mestaruutensa?

-Jani





































































































































































































































































































































































Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kirjoitelma vasemmalta katsoen

Tyhmintä, mitä olen kuullut hetkeen, oli tv:ssä Anna Perhon kommentointi Sanna Marinin yrityksen verosuunnittelusta. Perho käytti nimenomais...