Kirjoitelma vasemmalta katsoen

Tyhmintä, mitä olen kuullut hetkeen, oli tv:ssä Anna Perhon kommentointi Sanna Marinin yrityksen verosuunnittelusta. Perho käytti nimenomaista sanaparia ”raitistunut idealismista”. Jos ymmärsin oikein, hänen mukaansa aikuiseksi kasvamista meidän yhteiskunnassamme on herätä arvorealismiin, hylätä aiempi idealismi ja nähdä arvo rahan ja omaisuuden keräämisessä ja kahmimisessa itselle.

Perho käyttäytyi kuin piintynyt populisti. Populismissa pyritään saattamaan vastustajat naurettavaan valoon ja viihdyttämään ihmisiä toisten alennustilalla, joka on joko todellinen tai tietystä vinkkelistä katsomalla ja kuvaamalla aikaansaatu. Itse ajattelen, että toisten heikkouksilla mässäily on vastenmielistä kiusaamista, johon meitä on jo pitkään totutettu mediassa niin pudotusohjelmien kuin politiikan ivallisten äänenpainojen muodossa. Vallassa juuri nyt olevat puolueet ovat toisilleen suorastaan symbioottinen vastapari ja -peluri. Fasisteille näkyvyyttä, valtaa ja hyväksyntää – rahakuninkaille savuverho, jonka kätköissä operoida heikoimpien asemaa entisestään heikentäen ja rahaa rikkaimpien taskuihin hivuttaen. Tämä savuverho muodostuu nimenomaan silloin, kun katselemme kauhistellen ”pellejen pyörähtelyä” saksineen, ampuma- aseineen ja rasistisine lausuntoineen. Katsomme väärään suuntaan. Toisaalla tapahtuu se oleellinen: julkisen omaisuuden yksityistäminen ja hyvinvointivaltion murentaminen.

Samalla meille tehdään vähitellen ja huomaamatta luvalliseksi tuntea rasistista vihaa, kun näemme sitä peittelemättömänä ministerien kasvoilla iltauutisissa.

Me emme ole vielä oppineet kyseenalaistamaan sanastoa, joka on luotu ylläpitämään rakenteita. Sanoja, joiden luulemme kuvaavan totuutta ja sitä, minkälainen todellisuus on ja miten siihen tulee suhtautua. Vaihtamalla sanoja muovataan myös rakenteita.

Ilmiöt voidaan nimetä monenlaisilla sanoilla. Kun tuntee sanan, oppii paljon myös ilmiöstä. Ilmiöitä voi kuitenkin lähestyä hyvin erilaisilla sanoilla ja maalata niillä haluamansa kuvan. On vaarallista määritellä todellisuus tietyn ideologisen sanaston kautta tunnistamatta tekevänsä niin. Esimerkiksi talouspoliittinen sanasto saattaa ottaa vallan myös arvokeskustelussa, ympäristökeskustelussa, filosofisessa tai psykologisessa keskustelussa. Kun lähdemme kuvailemaan ilmiöitä vaikka pelkin talouspoliittisin termein, rajaudumme tientynlaiseen, yksipuoliseen arvojärjestelmään. Se jättää paljon keskustelun ulkopuolelle, kun käytetty sanasto ei riitä ilmiön pohtimiseen kuin yhdestä suunnasta.

Moni ei mielellään ripusta kaulaansa kylttiä, jossa kerrotaan, mistä ideologiasta käsin hän lähestyy keskustelua, mutta kuuntelemalla käytettyä sanastoa voimme nopeasti päätellä sen kuitenkin. Toistuvasti  käytämme ideologisesti värittynyttä sanastoa tiedostamatta minkälaisen todellisuuden  samalla jaamme ja allekirjoitamme.

Toinen näkökulma, jota ajattelin katsellessani mainitsemaani masentavaa keskustelua oli se, miksi suhtaudumme tällä tavalla naiseen (Marin), jota useat meistä pitivät esikuvallisena, kunnioitettavana ja valovoimaisena johtajana, kultasydämisenä ”äitinä” nuoresta iästään huolimatta. Nyt kun hän tuntuu jättäneen maansa, aatteensa ja meidät taakseen ja on siirtynyt muihin taisteluihin kuin niihin, jotka jakoi kanssamme, olemme alkaneet katsoa häneen toisenlaisten linssien läpi. Ajattelen, että yksi syy tähän on omassa keskenkasvuisuudessamme. Olemme neitoja, jotka odottavat hyvän saapuvan luokseen sen sijaan, että olisimme itse se hyvä, joka saapuu. Olisimme itse äitejä yhteiskunnallemme.

Neidosta ja äidistä on kirjoittanut Sarah Durham Wilson kirjassaan ”Maiden to Mother: unlocking our archetypal journey into the mature feminine”. Lyhykäisyydessään hän esittää, että länsimaisessa yhteiskunnassa rakenteet ehkäisevät naisten luonnollista etenemistä neidon ikävaiheesta (arkkityypistä) äitiyteen, vaikka tulisimme biologisesti äideiksi. Tämä tarkoittaa, että elämme vielä vanhoinakin sen ajatuksen vallassa, että jostakin saapuu pelastaja, suuri äiti tai isä, joka toteuttaa toiveemme ja täyttää tarpeemme ja joka ymmärtää meitä paremmin mikä on oikein. Vaadimme jatkuvasti muilta, emmekä ole milloinkaan tyydytettyjä. Emme osaa odottaa itseltämme ja naisilta ympärillämme ”henkistä äitiyttä”, eli sitä, että olisimme itse se muutos, jota tarvitaan maapallon ja sen lapsien asettamiseksi keskiöön. Nyt keskiössämme ovat sen sijaan aikuiset miehet ja heidän määrittelemänsä todellisuus kaikkine välineineen, joilla naisten voima on sidottu neitouden ihannointiin.

Sarah (instagramissa Sarah of Magdalene) on omassa ajattelussani ollut viime vuosina merkittävässä roolissa vaikuttajana ja sanojen käyttäjänä. Vaikka hänen todellisuudenkuvauksensa on tietenkin ideologiasta käsin kumpuavaa kuten muillakin, pidän erityisesti siitä tarinasta, jonka hän antaa meille raameiksi. Hän tarjoaa välineitä kehystämään niitä ongelmia, joiden kanssa maailma juuri nyt painii. Sarah ei pidä ihmisiä (miehiä tai naisia) sinänsä syyllisinä, vaan rakenteita, jotka ovat vieneet meiltä siirtymäriittimme, yhteytemme luontoon ja ihmisyyteen, sekä oikeutemme tuohon yhteyteen.

Rakentamiseen tarvitaan ennen muuta selkeä käsitys siitä, mitä on rakentamassa. Kun rakentaa sanoilla, pitää käytössä olla siihen rakennukseen sopiva kieli. Tasa-arvon ja ihmisoikeuksien taloa ei voi rakentaa sanoilla, jotka on luotu erottelemaan, alistamaan ja tukahduttamaan. Fasismin sanasto on huipultaan eli näkyvimmältä osaltaan rajua ja provosoivaa, huomiota herättävää. Mutta pinnan alla avautuu todellinen jäävuorellinen termejä ja todellisuuden selitystä, jonka emme ehkä tiedosta olevan fasismin kielen kaikupohja ja tuki: talouden kieli, omistamisen kieli. Se on meille tuttua ja hyväksyttävää arkipäivän puhetta, jota sopivasti liittämällä äärisanaston tueksi muutetaan hitaasti käsitystämme siitä, mikä on oikein ja tavoiteltavaa – tai vähintäänkin välttämätön paha.

Tarvitaan uuttarakentavaa kieltä, uusia termejä hyvälle. Populismin heikkous on sen rikki repivässä ja ulossulkevassa luonteessa – kyvyttömyydessä rakentaa ehjää tulevaisuuskuvaa. Meidän on voitava luottaa siihen, että jokaisella on kyky rakentaa ja suojella elämää kaikissa sen muodoissa ja väreissä, joissa se ilmenee. Voimme pinnistää voimamme ja koettaa luoda uutta kieltä, jota käyttämällä otetaan tilaa uudelle maisemalle. Ensin voi kieltäytyä käyttämästä sitä sanastoa, jota meille niin ahkerasti tarjoillaan. Todellisuuskäsitys lakkaa olemasta kiveen hakattu kun sitä kuvaava kieli muuttuu.

On myös totta, että ennen kuin voi vapautuneesti luoda uutta, on jossain määrin hallittava tekniikka, jota aikoo käyttää. Jos aikoo muovata kieltä, on kohtuullisesti ymmärrettävä puhetta, jota siihen asti on käyttänyt ja jota ympärillä olevat ihmiset käyttävät. Ehdotankin, että hankit itsellesi vihkon, johon säntillisesti kirjaat itsellesi tuntemattomat tai muuten vain epäselvät sanat, joita tulee vastaasi. Etsi sanojen selitystä ja harjoittele käyttämään niitä, ottamaan ne haltuun tai päinvastoin boikotoimaan niitä. Sanojen kautta avautuu ideologioita mutta myös ihmisen historia ja ominaislaatu. 

Älä epäröi tutkia myös sellaista sanastoa, joka ei kiinnosta sinua suoranaisesti tai tuntuu olevan kovin kaukana kokemusmaailmastasi. Kun sanat saavat selityksen, alkavat ne liittyä ensin toisiinsa, sitten sinun elämääsi ja myös ympäröiviin järjestelmiin ja kokonaisuuksiin. Lopulta kokonaisuudet alkavat paljastaa rakenteita. Ja huomaa tämä: rakenteet eivät ole irrallisia meistä ihmisistä vaan ihmisten luomia illuusioita todellisuudesta. Mikään järjestelmä ei seiso ikuisuutta pystyssä, jos sen perustukset ovat mädässä ja ihmisen todellista onnellisuutta ja vapautta estävässä harhassa. Oppimalla sanat ja luomalla uusia ja parempia, karkoitamme lopulta harhan - ainakin toivottavasti.

-Saana (joka ei ole harkinnut raitistua idealismista)

Kasviliittolaiset

Tänä kuluneena kesänä olen alkanut pyrkiä poispäin aiemmasta asenteestani, jonka mukaan puutarhan pitäisi olla edes jotenkuten hoidettu ja siisti. Lohdullinen ajatus villiintyneen puutarhan hyödyistä pöyttäjille ja perhosille on ollut tukenani jo aiempinakin kesinä. Monessa puutarhassa nurmikenttien kulmauksia on ehkä muutettu kukkakedoiksi. Pihojen perälle on jätetty kenties ryjäkasoja ihan luvan kanssa – ja tarkoitan nyt lahoavia oksia ynnä muuta puutarhajätettä, en tietenkään ihmisten unohtamia tavaroita tai muutakaan luontoon kuulumatonta, vaikka niitäkin omasta puutarhastani löytyy liiankin kanssa.

Myös hyönteishotellit ja mehiläisbaarit ovat jo monta vuotta kuuluneet valistuneen luonnonystävän helläsydämiseen valikoimaan, kun hyönteisille on haluttu tarjota talvehtimispaikkoja ja kevään ensimmäisille herääjille ravintoa. Kukkapenkkeihimme olemme etsineet puutarhakaupoista kasveja, jotka parhaiten houkuttelisivat perhosia ja pölyttäjiä, joiden huolestuttavan vähentymisen moni on havainnut ihan käytännössä kesän mittaan.

Olen kuitenkin miettinyt, että ihmisen halu sivistää ympäröivää luontoa ”omaksi kuvakseen”, puutarhakseen, on lähtökohtaisesti ongelmallista. Kysymys tämän aiheen äärellä on ollut esimerkiksi: onko oma kauneuskäsitykseni parempi ja tuoko se lisäarvoa verrattuna luontoäidin alkuperäiseen suunnitelmaan? Ihmisen halu keräillä, luokitella, järjestellä, asetella, tunnistaa, hoivata ja omistaa saa loputtomasti tyydytystä puutarhassa. Sen sijaan vaikeutenamme on olla hetkessä, jättää silleen, nauttia valmiista, iloita syklisyydestä ja olla osa kokonaisuutta. Tämä tulee esiin siinä, miten toimintamme pyrkii jatkuvasti muuttamaan ja parantelemaan sellaista, missä elämä on epätäydellistä ja kaoottista. Tarkoituksenmukainen kypsyminen ja kuihtuminen, maatuminen ja muu kiertokulkuun liittyvä on meille välillä vaikeaa kohdata. Uskon, että se liittyy länsimaisen ihmisen lineaariseen aikakäsitykseen, jossa vanheneminen ja merkit päättymisestä herättävät meissä ahdistusta. Pelkäämme, että aika loppuu, vaikka aika on ikuista.

Kasvit opettavat paljon kuoleman kohtaamisesta. Jokaisena vuodenaikana saamme yhä uudestaan kulkea läpi myös ihmiselämän sykliset vaiheet. Luontoäiti koettaa kärsivällisesti opettaa meille, että kuihtumisesta kuolemaan on hyvä mennä. Lepo on välttämätön uudistumiselle. Siemenet vaativat usein kylmän kauden ja pimeyden voidakseen itää. Käpertyminen talven kohtuun vapauttaa valtavasti luovaa energiaa, kun jäämme kuuntelemaan sen sijaan, että täyttäisimme pimeyden ja hiljaisuuden tekemisellä ja puheella. Pimeydessä voimme rauhassa haparoida ja olla epätäydellisiä, vain kokeilla. Voimme hautoa hämärän huomassa jotakin uutta, jonka päästää valloilleen kevään koittaessa. Tyhjä tila tarvitaan myös sen pohtimiseen, mitä kesä ja elämä meille tällä kertaa opetti, jotta emme uudessa keväässä syöksyisi ajattelemattomuudessamme jälleen kohti samoja epäonnistumisia, vaan tekisimme mieluummin uudet virheet.

Takaisin järjestettyyn puutarhaan.

Voin istuttaa suositeltua Auringontähteä kukkapenkkiin ja iloita tiedoistani ja taidoistani kun onnistun houkuttelemaan perhosia sen avulla puutarhaani. Kuitenkin aiemmin niitin kaikki tontin nokkoset nurin niin tarkasti kuin saatoin, vaikka ne olisivat tarjonneet kodin suurelle määrälle nokkosperhosten toukkia.

Törmäsin kirjaan ”We are the Ark – returning our gardens to their true nature with acts of restorative kindness” ja puutarha-ajatteluni mullistui sen myötä. Kirjan yhtenä kantavana ajatuksena on palauttaa luonnolle puolet siitä, minkä olemme puutarhan myötä omineet itsellemme. Toisen puolen käyttäisimme viljelläksemme mahdollisimman suuren osan ravinnostamme itse. Omalla kohdallani tämä näyttää tällä hetkellä siltä, että en esimerkiksi poista nokkosia, vaan annan niiden rehottaa. Olen alkanut muodostaa niihin henkilökohtaisempaa suhdetta. Käytän niitä toki myös ravinnoksi ja kerään siemeniä rohdoskäyttöön. Ennen kaikkea olen harjoitellut näkemään nokkosen kasvikumppanina, jonka on tarkoitus elää kanssani rinnakkain. Ajattelen jopa niin, että kasvikumppani, liittolainen, ilmestyy sinne, missä ihminen tai eläin tarvitsee sitä tasapainon ja hyvinvoinnin vuoksi. Minä tarvitsen nokkosta. Kasvi on lahja, jonka hyödyt ovat ilmeiset ja jonka saan vain ottaa vastaan.

Kasviliittolaisten idea on selkiytynyt vähitellen opiskellessani enemmän luonnonkasveista; niiden rohdoskäyttöä, historiaa ja kansanperinnettä. Hauska esimerkki liittolaisen ilmestymisestä on jo usean vuoden takaa kun rakensimme puutarhaan yrttiympyrän. Kaivoimme maata ja nikkaroimme kehikon. Ympyrässä kasvatin ensimmäisinä vuosina muistaakseni kehäkukkaa, persiljaa, ryytineitoa ja tilliä ainakin. Yrttiympyrän ympärille maasta versosi runsas kasvusto sinnikästä rikkakasvia, niinkuin silloin ajattelin. Kasvi yritti vallata ympyräviljelmän yhä uudelleen. Leikkasin kasvuston aina matalaksi, kunnes lopulta kasveja tutkiessani tunnistin sen valkopeipiksi. Kasvi on yksi niinsanotuista naisten yrteistä, joilla on hormonaalisia ja hoitavia vaikutuksia naisille kaikissa ikävaiheissa. Sitä on käytetty erilaisiin vaivoihin ympäri Eurooppaa jo pitkään. Minun puutarhaani se päätti nousta juuri tuolloin ja kesti aikansa ennen kuin ymmärsin kuunnella.Yrttiympyrän ympärillä rehottaa nyt tärkeä osa luonnonapteekkiani.

Nykyisin näen luonnonkasvit lahjoina luontoäidiltä. Niitä tupsahtaa puutarhaani silloin, kun niitä ilmeisesti tarvitsen. Minun tehtäväni on opetella tunnistamaan alueelleni luontaiset kasvit, jotta tunnistan ne kun niitä minulle ojennetaan. Tarvitaan myös aikaa liikkua luonnossa tai puutarhassa silmät avoimina, jotta ehtii huomata niin poimulehdet, pihasaunion, valkopeipin ja mäkikuisman siinä kuin näyttävästi kasvavat nokkosen, ratamon, mesiangervon, puna-apilan ja siankärsämön. Kotiapteekin voi hyvin perustaa näiden luonnon tarjoamien parantajien varaan ja täydentää sitä viljellyillä yrteillä kuten rohtonukulalla, kehäkukalla ja mintuilla.

Vielä haluaisin lisätä tärkeän näkökulman, jota olen alkanut omaksumaan vähitellen. Näkökulma liittyy juuri ajatukseen kasviliittolaisista – siihen, että luonto ja ihminen ovat liitossa, samalla puolella ja samaa. Me olemme luonto. On lähtökohtaisesti tuhoisaa ajatella, että ihminen on täällä hallinnoimassa luontoa ja että meillä olisi sellaiseen oikeus. Lupa ottaa itsellemme hyöty muusta luonnosta ja elävistä olennoista vahvemman oikeudella. En sano vahvemman ja viisaamman, koska viisaudesta ei näy rahtuakaan siinä tilanteessa, johon olemme itsemme ajaneet kunnioituksen puutteessamme.

Kasvit ovat liittolaisia kuten muukin luonto pienimmistä hyönteisistä lähtien. Voimme harjoittaa inhimillisyyttämme ja taitoamme kunnioittaa vaikkapa katsomalla pieniin olentoihin sillä asenteella, että niillä on niiden oma pieni elämä (ja tarkoitus) joka ei ole vähäisempi kuin omamme. Filosofinen harjoite on asettaa keskiöön itse elämä ja tutkia missä muodoissa se virtaa ympärillämme ja miten voimme toimia niin, ettei meidän tarvitse puuttua muun luonnon oikeuteen olla olemassa samassa maailmassa kanssamme. Miten monta päivää pystyt elämään surmaamatta ketään tai mitään? Ja jos surmaat, miten voit liittää siihen kiitollisuuden, jota tunnet siitä hyvästä, että toisen elämä on annettu, jotta sinä voit jatkaa omaasi? Jos vielä pystyt ulottamaan saman kiitollisuuden ympärilläsi kukoistavaan kasvimaailmaan, saatkin olla läpi päiviesi hyvässä keskittymisen tilassa. Elämä voi olla yksi pitkä ja kokonaisvaltainen kiitollisuus siitä, miten meitä kannatellaan. Kasvit tarjoavat meille liki kaiken aina hapesta ravintoon asti. Vastapalveluksena ajattelen, että olisi suorastaan velvollisuus suojella kaikkea sitä, mitä emme välttämättömästi tarvitse elääksemme.

Tarvitaan askelia poispäin monesta meitä ohjaavasta narratiivista kuten siitä, että tarvitaan jatkuvaa kasvua. Että luontoa olisi oikeus hallita ja hyödyntää. Että meidän tulisi pohjata päätöksentekomme silkkaan tieteeseen. Tieteen antama tieto on vain liikkuva piste janalla, niin tärkeää ja mielenkiintoista kuin onkin. Ihmisellä on myös muuta tietoa luonnosta oman itsensä sisällä, koska olemme osa luontoa. Haluaisin, että voisimme muuttaa suhtautumistamme sanoihin ”taika” ja ”lumo” ja ”usko”. Taikausko on hyvin voimakas sana, joka pitää sisällään kokonaisen ihmistä vahvistavan elämänfilosofian. Se auttaa meitä muistamaan, että luonnonvoimia ovat elementit tuli, vesi, ilma ja maa – sensijaan että uskoisimme luonnonvoimiksi ihmisen luomia ilmiöitä kuten markkinataloutta, kuluttamista ja kasvua.

Pohjimmiltaan ajattelen, että vain palauttamalla ihmisen luontoon (ei vain yhteyttä siihen vaan sen sisälle osaksi sitä) voimme vaihtaa suuntaa ja välttyä tuhoamasta itseämme. Voimme koettaa tietopohjaisesti ohjata itseämme uudenlaiseen asennoitumiseen, mutta luulen ettei se riitä. Jos meiltä puuttuu usko taikaan, eli sen hyväksyminen, että ihminen ei tiedä eikä ymmärrä kaikkea itsestään ja varsinkaan ympäröivästä eliömaailmasta, emme pääse puusta pitkään. Tarvitaan toisenlaisia keinoja, jotta tavoitetaan se osa ihmisyyttä, joka on tiedon ulkopuolella.

- Saana