Tänä kuluneena kesänä olen alkanut pyrkiä poispäin aiemmasta asenteestani, jonka mukaan puutarhan pitäisi olla edes jotenkuten hoidettu ja siisti. Lohdullinen ajatus villiintyneen puutarhan hyödyistä pöyttäjille ja perhosille on ollut tukenani jo aiempinakin kesinä. Monessa puutarhassa nurmikenttien kulmauksia on ehkä muutettu kukkakedoiksi. Pihojen perälle on jätetty kenties ryjäkasoja ihan luvan kanssa – ja tarkoitan nyt lahoavia oksia ynnä muuta puutarhajätettä, en tietenkään ihmisten unohtamia tavaroita tai muutakaan luontoon kuulumatonta, vaikka niitäkin omasta puutarhastani löytyy liiankin kanssa.
Myös hyönteishotellit ja mehiläisbaarit ovat jo monta vuotta kuuluneet valistuneen luonnonystävän helläsydämiseen valikoimaan, kun hyönteisille on haluttu tarjota talvehtimispaikkoja ja kevään ensimmäisille herääjille ravintoa. Kukkapenkkeihimme olemme etsineet puutarhakaupoista kasveja, jotka parhaiten houkuttelisivat perhosia ja pölyttäjiä, joiden huolestuttavan vähentymisen moni on havainnut ihan käytännössä kesän mittaan.
Olen kuitenkin miettinyt, että ihmisen halu sivistää ympäröivää luontoa ”omaksi kuvakseen”, puutarhakseen, on lähtökohtaisesti ongelmallista. Kysymys tämän aiheen äärellä on ollut esimerkiksi: onko oma kauneuskäsitykseni parempi ja tuoko se lisäarvoa verrattuna luontoäidin alkuperäiseen suunnitelmaan? Ihmisen halu keräillä, luokitella, järjestellä, asetella, tunnistaa, hoivata ja omistaa saa loputtomasti tyydytystä puutarhassa. Sen sijaan vaikeutenamme on olla hetkessä, jättää silleen, nauttia valmiista, iloita syklisyydestä ja olla osa kokonaisuutta. Tämä tulee esiin siinä, miten toimintamme pyrkii jatkuvasti muuttamaan ja parantelemaan sellaista, missä elämä on epätäydellistä ja kaoottista. Tarkoituksenmukainen kypsyminen ja kuihtuminen, maatuminen ja muu kiertokulkuun liittyvä on meille välillä vaikeaa kohdata. Uskon, että se liittyy länsimaisen ihmisen lineaariseen aikakäsitykseen, jossa vanheneminen ja merkit päättymisestä herättävät meissä ahdistusta. Pelkäämme, että aika loppuu, vaikka aika on ikuista.
Kasvit opettavat paljon kuoleman kohtaamisesta. Jokaisena vuodenaikana saamme yhä uudestaan kulkea läpi myös ihmiselämän sykliset vaiheet. Luontoäiti koettaa kärsivällisesti opettaa meille, että kuihtumisesta kuolemaan on hyvä mennä. Lepo on välttämätön uudistumiselle. Siemenet vaativat usein kylmän kauden ja pimeyden voidakseen itää. Käpertyminen talven kohtuun vapauttaa valtavasti luovaa energiaa, kun jäämme kuuntelemaan sen sijaan, että täyttäisimme pimeyden ja hiljaisuuden tekemisellä ja puheella. Pimeydessä voimme rauhassa haparoida ja olla epätäydellisiä, vain kokeilla. Voimme hautoa hämärän huomassa jotakin uutta, jonka päästää valloilleen kevään koittaessa. Tyhjä tila tarvitaan myös sen pohtimiseen, mitä kesä ja elämä meille tällä kertaa opetti, jotta emme uudessa keväässä syöksyisi ajattelemattomuudessamme jälleen kohti samoja epäonnistumisia, vaan tekisimme mieluummin uudet virheet.
Takaisin järjestettyyn puutarhaan.
Voin istuttaa suositeltua Auringontähteä kukkapenkkiin ja iloita tiedoistani ja taidoistani kun onnistun houkuttelemaan perhosia sen avulla puutarhaani. Kuitenkin aiemmin niitin kaikki tontin nokkoset nurin niin tarkasti kuin saatoin, vaikka ne olisivat tarjonneet kodin suurelle määrälle nokkosperhosten toukkia.
Törmäsin kirjaan ”We are the Ark – returning our gardens to their true nature with acts of restorative kindness” ja puutarha-ajatteluni mullistui sen myötä. Kirjan yhtenä kantavana ajatuksena on palauttaa luonnolle puolet siitä, minkä olemme puutarhan myötä omineet itsellemme. Toisen puolen käyttäisimme viljelläksemme mahdollisimman suuren osan ravinnostamme itse. Omalla kohdallani tämä näyttää tällä hetkellä siltä, että en esimerkiksi poista nokkosia, vaan annan niiden rehottaa. Olen alkanut muodostaa niihin henkilökohtaisempaa suhdetta. Käytän niitä toki myös ravinnoksi ja kerään siemeniä rohdoskäyttöön. Ennen kaikkea olen harjoitellut näkemään nokkosen kasvikumppanina, jonka on tarkoitus elää kanssani rinnakkain. Ajattelen jopa niin, että kasvikumppani, liittolainen, ilmestyy sinne, missä ihminen tai eläin tarvitsee sitä tasapainon ja hyvinvoinnin vuoksi. Minä tarvitsen nokkosta. Kasvi on lahja, jonka hyödyt ovat ilmeiset ja jonka saan vain ottaa vastaan.
Kasviliittolaisten idea on selkiytynyt vähitellen opiskellessani enemmän luonnonkasveista; niiden rohdoskäyttöä, historiaa ja kansanperinnettä. Hauska esimerkki liittolaisen ilmestymisestä on jo usean vuoden takaa kun rakensimme puutarhaan yrttiympyrän. Kaivoimme maata ja nikkaroimme kehikon. Ympyrässä kasvatin ensimmäisinä vuosina muistaakseni kehäkukkaa, persiljaa, ryytineitoa ja tilliä ainakin. Yrttiympyrän ympärille maasta versosi runsas kasvusto sinnikästä rikkakasvia, niinkuin silloin ajattelin. Kasvi yritti vallata ympyräviljelmän yhä uudelleen. Leikkasin kasvuston aina matalaksi, kunnes lopulta kasveja tutkiessani tunnistin sen valkopeipiksi. Kasvi on yksi niinsanotuista naisten yrteistä, joilla on hormonaalisia ja hoitavia vaikutuksia naisille kaikissa ikävaiheissa. Sitä on käytetty erilaisiin vaivoihin ympäri Eurooppaa jo pitkään. Minun puutarhaani se päätti nousta juuri tuolloin ja kesti aikansa ennen kuin ymmärsin kuunnella.Yrttiympyrän ympärillä rehottaa nyt tärkeä osa luonnonapteekkiani.
Nykyisin näen luonnonkasvit lahjoina luontoäidiltä. Niitä tupsahtaa puutarhaani silloin, kun niitä ilmeisesti tarvitsen. Minun tehtäväni on opetella tunnistamaan alueelleni luontaiset kasvit, jotta tunnistan ne kun niitä minulle ojennetaan. Tarvitaan myös aikaa liikkua luonnossa tai puutarhassa silmät avoimina, jotta ehtii huomata niin poimulehdet, pihasaunion, valkopeipin ja mäkikuisman siinä kuin näyttävästi kasvavat nokkosen, ratamon, mesiangervon, puna-apilan ja siankärsämön. Kotiapteekin voi hyvin perustaa näiden luonnon tarjoamien parantajien varaan ja täydentää sitä viljellyillä yrteillä kuten rohtonukulalla, kehäkukalla ja mintuilla.
Vielä haluaisin lisätä tärkeän näkökulman, jota olen alkanut omaksumaan vähitellen. Näkökulma liittyy juuri ajatukseen kasviliittolaisista – siihen, että luonto ja ihminen ovat liitossa, samalla puolella ja samaa. Me olemme luonto. On lähtökohtaisesti tuhoisaa ajatella, että ihminen on täällä hallinnoimassa luontoa ja että meillä olisi sellaiseen oikeus. Lupa ottaa itsellemme hyöty muusta luonnosta ja elävistä olennoista vahvemman oikeudella. En sano vahvemman ja viisaamman, koska viisaudesta ei näy rahtuakaan siinä tilanteessa, johon olemme itsemme ajaneet kunnioituksen puutteessamme.
Kasvit ovat liittolaisia kuten muukin luonto pienimmistä hyönteisistä lähtien. Voimme harjoittaa inhimillisyyttämme ja taitoamme kunnioittaa vaikkapa katsomalla pieniin olentoihin sillä asenteella, että niillä on niiden oma pieni elämä (ja tarkoitus) joka ei ole vähäisempi kuin omamme. Filosofinen harjoite on asettaa keskiöön itse elämä ja tutkia missä muodoissa se virtaa ympärillämme ja miten voimme toimia niin, ettei meidän tarvitse puuttua muun luonnon oikeuteen olla olemassa samassa maailmassa kanssamme. Miten monta päivää pystyt elämään surmaamatta ketään tai mitään? Ja jos surmaat, miten voit liittää siihen kiitollisuuden, jota tunnet siitä hyvästä, että toisen elämä on annettu, jotta sinä voit jatkaa omaasi? Jos vielä pystyt ulottamaan saman kiitollisuuden ympärilläsi kukoistavaan kasvimaailmaan, saatkin olla läpi päiviesi hyvässä keskittymisen tilassa. Elämä voi olla yksi pitkä ja kokonaisvaltainen kiitollisuus siitä, miten meitä kannatellaan. Kasvit tarjoavat meille liki kaiken aina hapesta ravintoon asti. Vastapalveluksena ajattelen, että olisi suorastaan velvollisuus suojella kaikkea sitä, mitä emme välttämättömästi tarvitse elääksemme.
Tarvitaan askelia poispäin monesta meitä ohjaavasta narratiivista kuten siitä, että tarvitaan jatkuvaa kasvua. Että luontoa olisi oikeus hallita ja hyödyntää. Että meidän tulisi pohjata päätöksentekomme silkkaan tieteeseen. Tieteen antama tieto on vain liikkuva piste janalla, niin tärkeää ja mielenkiintoista kuin onkin. Ihmisellä on myös muuta tietoa luonnosta oman itsensä sisällä, koska olemme osa luontoa. Haluaisin, että voisimme muuttaa suhtautumistamme sanoihin ”taika” ja ”lumo” ja ”usko”. Taikausko on hyvin voimakas sana, joka pitää sisällään kokonaisen ihmistä vahvistavan elämänfilosofian. Se auttaa meitä muistamaan, että luonnonvoimia ovat elementit tuli, vesi, ilma ja maa – sensijaan että uskoisimme luonnonvoimiksi ihmisen luomia ilmiöitä kuten markkinataloutta, kuluttamista ja kasvua.
Pohjimmiltaan ajattelen, että vain palauttamalla ihmisen luontoon (ei vain yhteyttä siihen vaan sen sisälle osaksi sitä) voimme vaihtaa suuntaa ja välttyä tuhoamasta itseämme. Voimme koettaa tietopohjaisesti ohjata itseämme uudenlaiseen asennoitumiseen, mutta luulen ettei se riitä. Jos meiltä puuttuu usko taikaan, eli sen hyväksyminen, että ihminen ei tiedä eikä ymmärrä kaikkea itsestään ja varsinkaan ympäröivästä eliömaailmasta, emme pääse puusta pitkään. Tarvitaan toisenlaisia keinoja, jotta tavoitetaan se osa ihmisyyttä, joka on tiedon ulkopuolella.
- Saana
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti