Sokeat

Meillä on tänään melko jännittävä päivä. Olemme illansuussa lähdössä koko perheen voimin vaeltamaan Oulangan kansallispuistoon.
Tämä ainakin oli alkuperäinen, melko pikaisesti päähän pälkähtänyt suunnitelmamme, kun huomasimme, että Janilla on ensi viikon alussa koulusta kaksi päivää vapaata. Viikonloppuun yhdistettynä niistä saisi ehdottoman hienon pienen kesänlopettajaislomareissun, jos vain ottaisi ja lähtisi. Eihän se mitään haittaa, vaikka pohjoisen suunnalla on luvattu satelevan vettä hienoisesti koko neljä päivää. Se näyttää sääennusteen sivulla hyvin pieneltä ja mitättömältä sateelta. Voi tietysti olla, että vaatteisiin ja saappaisiin kertyneenä se tuntuu suuremmalta ja ikävämmältä, mutta en ole huolissani.
Huolissani olen ehkä kuitenkin pikkuisen nuorimmaisesta lapsestamme. Hänellä on alkava flunssa. Toisaalta, hän on meistä juuri se, joka ei reissun takia joudu itseään millään tavalla rasittamaan, koska häntä kannetaan rinkassa koko matkan ajan. Joten eipä hätiä. Ehkä raikkaassa ilmassa jopa henki kulkee nenänkin kautta paremmin. Ja kun on ihmeellistä katseltavaa, niin kitiseminen unohtuu. En siis edelleenkään ole huolissani, ainakaan liikaa.

Viime päivinä ja oikeastaan viikoinakin minusta on tuntunut siltä, kuin poukkoilisin elämässäni holtittomasti suuntaan ja toiseen - vähän niinkuin kuvan heinäsirkka. Nämä otukset kiinnittävät puutarhassa käyskennellessäni jatkuvasti huomioni hurjalla pakenemisellaan. Suuri jalkani, jokaisen askeleen ottaessani, on niille hirmuinen uhka, jota seuraa päätön loikkiminen joka suunnalle. Ruohikko ympärillä ropisee ja kopsahtelee. Minusta tuntuu jotensakin samalta. Kuin taivaalta minua uhkaisi järjettömän suuri ajankulumisen jalka, joka hetkenä minä hyvänsä murskaa alleen minut, pienet toiveeni ja suuret haaveeni, enkä tiedä mihin suuntaan minun pitäisi hädissäni loikata sen alta pois. Sydän lyö kiivaasti, olen levoton, energinen ja silti kumman rauhallinen samaan aikaan. Teen päätöksiä ja muutoksia ehdottomalla varmuudella, puhelen itselleni rauhoittavasti ja vakuuttavasti, että päätökset ovat oikeita, kunhan kuuntelen juuri nyt itseäni äärimmäisen tarkasti. Minusta tuntuu, kuin juoksisin parhaillaan mutkikkaan labyrintin läpi ja olisin samaan aikaan täysin varma, mistä kohti päästään ulos vapauteen - ja samaan aikaan pidätän henkeä epäilyksen vallassa. Jospa intuitio onkin väärä? Jospa syöksähdän kohta vauhdikkaasti, suurta elämän murskajalkaa paeten, suoraa päätä jyrkännettä alas?

Takaisin matkavalmisteluihin. Niitä ei juurikaan tehdä. Lähdemme matkaan tietämättä missä tulemme nukkumaan ja mitä syömään. Emme edes tiedä mihin tulemme menemään. Viiden lapsen kanssa tämä tulee olemaan mielenkiintoista. Lapsille kutsumme retkeä seikkailuksi. Totuuden nimissä se sitä onkin. Hyvin pienimuotoinen ja lyhyt, sateentihkuinen seikkailu, jonka varrella väsymme, vauva painaa liikaa selässä ja meille tulee nälkä. Silti juuri nyt on jostain syystä tärkeää koota perhe yhteen, tiivistää yhteenkuuluvaisuutta hetken aikaa äärimmilleen.

Perheessämme on viimeisen parin vuoden aikana käyty läpi suuria kysymyksiä elämään ja kuolemaan liittyen. Jani on käynyt niitä läpi omalta puoleltaan kokemusta ja minä omaltani. En osaa sanoa, kumman osuus on ollut vaikeampi kokea. Tässäkin muistelen filosofin vertausta elefantista ja sokeista miehistä. Miehet seisovat elefantin ympärillä ja jokainen tunnustelee sitä kohdaltaan. Mikä on elefantti, heiltä kysytään. Yhdelle se on pitkä ja kapea (kuin kärsä), yhdelle jykevä ja pylväsmäinen (kuin jalka). Kaikki kuvaavat oman totuutensa, lähtökohtanaan oma sokeutensa kokonaisuudelle. Vaikka meitä on tässä vastakkain vain kaksi ihmistä, olemme silti hyvin samanlaisia.
Mitä on kuolema, meiltä on kysytty. Mitä on elämä? Mitä on jakaa pelkonsa? Mitä on ilmaista rakkaus? Minä kerron oman puoleni, hän omansa. Ja silti, kun katsomme yhteiseen elämään, kuvailemme sitä kovin eri tavoin. Elimmekö läpi saman tarinan? Tai oikeastaan; elikö tarina meidän kauttamme?
Minusta tuntuu, että kaksi tarinaa ovat vielä kovin erillään. Kuin kirjan luku, jo valmiiksi tältä osin kirjoitettu, mutta liuskat ovat lennähtäneet tuuleen ja me keräilemme niitä parhaillaan nipuksi jälleen. Sinun liuskasi, minun liuskani. Tämä kuuluu tähän, tämän paikka on tässä välissä. Haluan jo lukea valmiin tarinan, valmiin luvun. Minulla on ikävä  sitä. Kaipaan nähdä kokemuksen sanoitettuna yhteiseksi kokonaisuudeksi, jossa tiedän olevan järkeä. Minkä hirveän mustan tunnelin läpi me kuljimme, välillä niin tiiviisti toisiamme kantaen ja välillä taas huhuilimme käytävässä turhaan. Missä olet, mihin katosit?

Siksi matka. Siksi nyt. Vaikka olemme erillämme, pakosta kahdessa eri kehossa, elämän loppuun asti, emme silti ole yksinäisyyteen tuomittuja edes kuoleman edessä. Tänään meillä on elämä, matka, perhe, tihkusade. Meillä on mahdollisuus alkaa herätä unesta, painajaisesta. Avata silmät ja sanoa: "Huomenta rakas, oletko sinäkin jo hereillä?" Oletko hereillä?

-Saana