Karkotussaarella

                                     

   
Vähän yli viikko sitten tuli lähtö Tyksin kautta tänne turvalliselle ja autuaalle saarelle. Paikkaan, jossa tehdään viikottain taikoja. Oikeastaan päivittäin, tunnista tuntiin, aivan alati.

Miten olinkaan taas juurtunut kotiin, rakkauteen ja elämään. Siitä huolimatta tämä yllättävä kiskaisu pois omasta elämänpiiristä tälle epävarmuuden maaperälle tuntui aluksi luonnolliselta.

Aino sanoi että isi on joutunut karkotussaarelle niinkuin selviytyjissä Janne. Meillä on kaksi ohjelmaa, joita olemme seuranneet tänäkin syksynä. Vain elämää ja Selviytyjät Suomi. Omasta elämän virrasta poisheitettynä oleminen ei ole kyllä avannut mitään valaistuneita silmiä. Ensimmäiset päivät uppouduin yhä syvemmälle petiin. Outoa  vetoa luovat nämä sairaalan olosuhteet.

Yhteys kotiin on ollut niin suora, ettei poissaoloaan edes täysin tajua. Jaetut kuvat, videon pätkät ja saadut viestit  ovat luoneet illuusion kuin yhä jatkaisin elämääni kotona. Syönyt lettuja, hakannut halkoja, ihaillut syksyistä luontoa. Kiirehtinyt treeneihin, mitäs tänään tehdään?

Jotain tapahtui, minulla alettiin epäillä hyljintää.  Sain 500mg kortisonia suoneen ja vuorokausi kuluikin sitten melkein valvoen. Luulen pysyneeni hereillä. Yhteys kotiin pysyi. Niin myös yhteys somemaailmaan. Mielenkiintoisia juttuja, muistoja menneisyydestä. Oman olemisen pohdintaa. (Tai tuskin ollenkaan kunhan kirjoitin noin. Kun kuuluu tehdä niin.) Joskus vain lauseet seuraavat toisiaan omaa tarinaansa. Mikä kaikki totta onkaan?

Kun vastaat, kun vastaat kuulen sanoneeni jotain. Kun vastaat olen hereillä. Havahdun sisäisen puheen unohduksesta, mut kuullaan! Sä välität, sä kuuntelet!

Välillä lähden ulos täältä. Konkreettisesti kävellen tai mieleni siivin lentäen. Sisäänpäin kääntyen.

Ystäväni jakoi Robert Youngin muistokirjoituksen Guardianin sivuilta. En tuntenut tuota kuuluisaa kulttuuri- ja tiedevaikuttajaa ollenkaan. Silmiini kirjoituksessa osui Darwin's Metaphorissa (1985),ollut ajatus, jossa Young esittää Darwinin johtaneen kuuluisan teoriansa suurilta osin viktoriaanisista yhteiskunnallisista käsityksistä.

Kun olin nuori, filosofianopettajani esitti Darwinin ottaneen mallinsa viktoriaanisen ajan englantilaisesta kirjallisuudesta. Mielenkiintoista. Muistan olleeni vaikuttunut tuolloin, vaikka asia tuli ehkä jollain luennolla esille vain sivulauseessa tai vihjaillen ja varovasti esittäen. Tämä ei ollut hänen tavanomainen opetustapansa. Hän osasi olla vakuuttava ja yhä lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeen muistelen hänen opetuksiaan. Myöhemmin olen tutkinut niitä suuntia, joihin hän osoitti tuolloin. Hänen vaikutuksensa on yhä tässäkin hetkessä ja nykyisessä elämässäni.

Ei päättynyt tämä retki vielä tänäänkään. Pientähän tämä on, mutta taisteluihinkin väsyy. Varsinkin kun ei voi tehdä mitään, olla vaan ja odottaa, niinkuin elämä virtaisi toisaalla omissa uomissaan. Minä täällä ulkopuolella kuin ruukku hetken hyllylle nostettuna. Tahdon pöydälle, jotta minusta juotaisiin. Jotta voisin pudota lattialle tai vaikka särkyä, mutten olla jouten sivuun asetettuna.

Aika usein olen ihmetellyt ja luullut ymmärtäväni Sokratesta tuomionsa äärellä. Elämä on tarjolla Ateenan ulkopuolella, mutta karkotettuna. Mieluummin myrkkymalja ja kuolema kuin elämä toisaalla. Kaikki oli jo valmiina. Tuomitsijatkin odottivat Sokrateen pakoa. Pakoa johonkin, missä Sokratesta ei ole. Niin kuvittelin ja mietin yhä.

Ei tahdo syntyä Sokrates uudelleen ei. Uudelleen syntyä toisaalla, onko se meidän kohtalomme? Olla vapaa aiemmasta olemisen tavasta. Onko se ihmisen vapaus? Uskommeko niin vai haluammeko niin? Sehän on kuolema ja uuden ihmisen synty? Ei tahdo olla olemassa Sokrates II.


Kehitys ja muutosuskovainen maskin murtaja. Mikä olisi Sokrateen uusi muoto?

Tänne karkotettuna tahdon vain takaisin kotiseudulle. Mistä minulle niin suuri Heidegger puhui puhuessaan kotiseudusta? Tahdon jäädä sinne olemisen alkulähteille. Saada pysytellä kotoisassa peltomaisemassa. Siellä kotona Pyheellä, meren pohjalla mistä vedet ovat vetäytyneet.

Tahdon takaisin omaan Kuusamooni. Meidän yksi kestosuoasikkimme Olavin kanssa on Danny ja Seitsemän kertaa seitsemän. Uudempi juttu lasten kanssa sitten taas on Oku Luukkaisen 7300 päivää. Loiri ja Leinon runot laulettuna, Rautavaaran Kulkuri ja joutsen, laulujen mennyt maailma elää sydämissämme. Retroperjantait raiaten palaamme rakkauden ja nuoruuden kotiseudulle.
Täällä olen kuin vanki. Lähden Kuusamoon.

Muistan, rannikkomme ovat vaarassa. Sekä ihmisyyden maaperä, että olemisen pohja ovat jäämässä yhä kohoavan veden alle. Paluu peltoteille, joilla vedet eivät lainehdi on yhä täällä. Miksen pyristelisi voimakkaammin etten hukkuisi tähän olemisen unohdukseen kun vielä voin? Kun vielä voimme?

Lääketiede ja elämä. Yritän muistaa Husserlia ja eurooppalaisen tieteen kriisiä.
Miten kiittää tiedettä siitä elämästä, jonka tämä mahdollisti ja kätki. Elän ja yhä kykenisin olemaan, jos  vain heräisin kanssasi taas aamulla kotona. Tai nukahtaisimme yhdessä kuunnellen hiiren hipsutusta nurkissa.

-Jani