On tullut se hetki vuodesta, jolloin alan yleensä aina suunnitella Joulua niinsanottuun jouluvihkooni. Vihko on aina hiukan erilainen, tälläkertaa se on sininen pieni kansio, johon leikkelin valkoiset välilehdet. Vilho halusi liimata kansion kannet molemmin puolin täyteen tarroja; hylkeen ja nalleja. Ei niin jouluista, mutta hymy nousee aina huulille sitä katsellessa.
Jouluvihkon tarkoitus on pelkistetyimmillään hekumoida joulun tulon ihanuudella. Ei niinkään järjestellä ajatuksia ja suunnitelmia, vaikka sitäkin tietysti samalla tulee tehtyä. Vihko sisältää myös kalenteriosuuden, eli viikot, jotka itse myös väsäilen. Viikot on nimetty niiden mukanaan tuomien tapahtumien mukaan. On esimerkiksi "kammotuskekkeriviikko", "isänpäiväviikko", "Ainon synttäriviikko" ja "pikkujouluviikko". Päivät täyttyvät lopulta ääriään myöten suunnitelmilla siitä, milloin tehdään piparkakkuja ja milloin solmitaan kransseja. Tavallaan elän nuo hetket jo etukäteen iloineen, tuoksuineen ja tunnelmineen, kun asettelen ne paikoilleen suunnitelmavihkoon.
Jonkun mielestä tämä on varmasti hullunkurista, liian organisoitua ja ehkä tylsääkin. Voisihan piparit leipoa juuri silloin kun sattuu mieleen juolahtamaan ja ensimmäiset tortutkin tehdä silloin kun luumuhillot ensimmäisen kerran pilkistävät silmään kaupan hyllynpäädystä. Sanotaanhan niinkin, että lapselle hauskinta on saada hauskuutensa juuri silloin kun hän sitä toivoo. Uskon vakaasti myös tähän, mutten silti ole harkinnut luopuvani omasta pienestä jouluvihkoleikistäni. Sillä todellisuudessa en noudata vihon suunnitelmia kovinkaan tarkkaan. Jos lapset pyytävät piparkakkujen tekoa ja aineet löytyvät, niin silloin todennäköisesti ryhdytään puuhaan. Tai jos joulukortinaskarteluhetki rauhoittaisi mielestäni kierroksilla kirmaavan jälkikasvun, niin siitä vaan sitten. En käy tarkistamassa vihosta ja totea: "Ei, joulukortteja tehdään vasta ensi viikon torstaista lähtien."
Miksi sitten pitää ollenkaan moista systeemiä yllä?! Ehkä juuri sen hauskuuden ja mielikuvittelun tähden. Ja siksi, että varmasti muistaisin, mitä kaikkea aion. Ja siksi, että meillä on niin paljon lapsia ja tekemistä, että joku roti sitä on ihan pakosti oltava! Ja myös siksi, että kuvittelen täten, että olen valmistautunut ja hallitsen edes pikkuisen arkea ja varsinkin juhlaa - vaikka sitten mikä tulisi.
Sillä aina tulee jotakin. Niinkuin nyt tämänvuotinen syysloma jälleen osoitti. Olimme lasten kanssa suunnitelleet monta hauskaa tekemistä, joista ehdimme toteuttaa kaksi, ennenkuin sairastelu alkoi. Tällä hetkellä useampi perheenjäsen on poissa pelistä jo totuttuunkin syksyiseen tyyliin. Ehdimme suunnitella ja ehdimme iloita. Mutta vaikka saimmekin luopua osasta toiveitamme, on silti arvo myös siinä, että todella aioimme ja halusimme. Välillä elämä menee juuri niin. On iloittava edes siitä, että aikomukset ovat hyviä ja yritämme parhaamme. Lapsetkin tietävät sen ja ovat jo oppineet luottamaan siihen, että kunhan taas kaikki ovat tolpillaan, niin kivat jutut vielä tehdään kuin tehdäänkin. Menemme uimaan ja menemme leffaan. Vaikkei tänään, niin ensi viikonloppuna. Eikä kukaan edes ajattele kyseenalaistavansa solidaarisuutta sisaruksia kohtaan; että lähdettäisi vain muutaman lapsen voimin ja jätettäisi muut paitsi hauskuudesta. Ei. Jos mennään, niin sitten koko perheen voimin, kun on sen aika.
Luulen, että tässä piilee myös suinpäin syöksymisen perustava syy ja pohja. Olemme tottuneet Janin kanssa aika useasti sopeutumaan muutoksiin, joita elämä tuo. Luopumaan suunnitelmista, siirtämään iloja ja huveja. Tähän on monia syitä, eräänä sairastelu, mutta toisena yhtä tärkeänä omalla kohdallani useat raskaudet. Olen ehkä huomaamattanikin alkanut toimia pikateholla monien asioiden suhteen: jos idea iskee, on se paras toteuttaa tänään - tai sitä ei tapahdu.
Toteutimme viimeksi viikko takaperin olohuoneen muutoksen tatamihuoneeksi juuri tällä tyylillä. Perjantaina sain idean, soitin Janille kouluun - ja lauantaiaamuna homma oli jo tehty. Saimme huoneemme! Ja miten paljon se on jo tuottanut hauskuutta meidän lisäksi myös lapsille, jotka ovat jumppailleet tatamilla useaan kertaan. Jos olisimme jääneet moneksi päiväksi mittaamaan, harkitsemaan, keskustelemaan keskenämme ja puunailemaan, niin meillä olisi nyt kasa flunssaisia ja vatsatautisia lapsia siinä olohuoneen sohvalla, samassa paikassa kuin aina ennenkin, eikä mitään hauskaa treenihuonetta, saatikka tatamiviidakkoa tai viidakkotatamia, kuten itse kutsun kasvien ja mattojen yhdistelmää.
On aika hyvä tunne, kun uskaltaa tehdä asioita omalla tavallaan ja omassa rytmissä. Aina ei niin ole ollut, vaan on pitänyt miettiä muiden mielipiteitä ja pahoittaa niistä mielensä. Tatameita keskellä taloa! Suomessa siis, ei Japanissa! Että sohva sinne ja telkkari tuonne! Eihän kukaan niin halua tehdä. Edelleenkin mielen taustalla juttelee sekalainen kuoro eläviä ja kuolleita, jotka tahtovat mielipiteensä minun kuullakseni (ainakin luulen niin). Mutta sittenkin uskon, että kuolleetkin ilahtuisivat niistä kuperkeikoista, ensiaskeleista, miekanvedoista, jumppaliikkeistä ja ihan vain kahvihetkistä, joita ainakin tämän viikon aikana todistettiin siinä meidän entisessä olohuoneessa.
-Saana
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti