Opittava asia on tällä hetkellä oikeastaan kovin yksinkertainen. Uutta oppia tulee vain pieninä annoksina ja lisää saa omaksuttuaan edellisen tiedon ainakin alkeellisella tasolla. En ole voinut välttää tuntemusta, että olen patsaan aihio, pala kiveä, josta on ryhdytty taltalla ja vasaralla poistamaan pieniä paloja, jotta saataisiin esiin miekkailijan muoto. Teen itse tuota sinnikästä nakuttelutyötä joka päivä ainakin hetken ajan - ja ympärilläni harjoittelevat ihmiset tekevät sitä yhtä lailla. Sitä, minkälainen valmiin patsaan tulisi olla, en voi mitenkään nähdä itse. Tuohon visioon saattaa katsoa vain kyllin kauan harjoitellut ihminen ja onnekseni minulla on sellainen vierelläni joka päivä. Voisin kai sanoa, että tilanne on mahdollisimman antoisa harjoitteluun nähden.
On helppoa harjoitella askeleita, etäisyyksiä, liikettä ja muotoa. Ensin se on vaikeaa, kun eteen tulee uusi kuvio, mutta toistojen avulla se muuttuu yhä helpommaksi. Kunnes on seuraavan kuvion (katan) vuoro ja sama toistuu. Tämä on kuin kolikko, jossa on kaksi puolta. Toisella puolella on epävarmuus ja taitamattomuus, nöyryys ja vastaanottavaisuus. Toisella puolella taas omaksuminen, osaaminen, taito, ylpeys. Näiden välillä tapahtuva liike on harjoittelua. Kolikko roikkuu ohuen ketjun varassa ja pyörii alati ympäri silmieni edessä, se ei pysähdy. Saan vuoroin kokea opettelun ja hallinnan yhä uudelleen. Mutta kuten sanottu, tämä osuus harjoittelusta on helppoa. Se vaatii ryhtymistä, uutteruutta ja intoa, ei paljon muuta. Vaikeampaa on oikea asenne omiin virheisiin.
Olemme länsimaissa tottuneet pitämään itsetuntemusta hyveenä. Jos teet virheen, on tärkeää ymmärtää nopeasti, miksi virhe tuli tehtyä, mistä se johtui, miten sen voi korjata. Olemme tottuneet siihen, että myös puhuminen ja itsensä ilmaiseminen on hyve. On hyväksi pohtia yhdessä ääneen missä mennään. Ei tarvita kovinkaan paljon kontrollia ja itsehillintää, koska olemme tottuneet ilmaisun vapauteen, sananvapauteen ehkäpä. Opettelemassani asiassa tämä ei kuitenkaan päde. Oppilaan parhain hyve on suoraansanottuna pysytellä vaiti, tai ainakin lähinnä kiittää opetuksesta kumartamalla. Minkäänlainen selittely omien virheiden kohdalla ei tule kyseeseen, ei edes pohdiskelu siitä, miten tuli tehtyä niin tai näin. Vaikka tuota pohdintaa olisi oman pään täydeltä, sen ei kuulu tulla sieltä ulos. Myös neuvojen kysymisen kohdalla saa miettiä, onko hetki sopiva.
Tämä on minusta vaikeaa. On hankalaa olla puolustelematta miksi ei ole korjannut jotakin virhettä, josta on sanottu. On vaikeaa olla hiljainen patsas, sietää rauhallisena jatkuvat taltaniskut kupeillaan ja ajatella oikean muodon tulevan joka kopautuksella paremmin näkyviin. Varsinkin kun tietää, että mitään nopeita tuloksia ei ole tiedossa. Edistymisestä puhutaan vuosissa, ei kuukausissa. Vuosikymmenissä kenties. Pikaista edistymistä täytyy etsiä jostakin muualta. Tavoitteita ei juuri voi asettaa, ainakaan perinteisessä mielessä. Vaikka kyseessä on tie, joka johtaa eteenpäin, ei se silti ole tavallisin silmin nähtävillä oleva tie. Silti huomaan olevani täynnä hiljaista odotusta ja mielenkiintoa.
Minua on alkanut kiinnostaa eräs tietty hetki tulevaisuudessa. En tiedä onko tuo hetki odotettavissa viiden vuoden tai kymmenen vuoden päästä. En tiedä onko se hetki, joka edes tulee kohdalleni. Odotan sitä joka tapauksessa. Tarkoitan hetkeä, jolloin muoto saa hengen. Hetkeä, jolloin patsas muuttuu eläväksi. Minua mietityttää, millä hetkellä taistelijan muotoinen ja näköinen henkilö muuttuu taistelijaksi. Tarvitaanko siihen taistelu? Tarvitaanko siihen jokin erityinen henki ja luonne ihmisessä, vai onko se kenen hyvänsä saavutettavissa, kunhan osaa muodon; askeleet, etäisyydet ja rytmin täydellisesti? Ja vielä; mitä jos haluaa olla erityisen hyvä? Onko se, mitä tarvitaan, ekstramäärä harjoitusta? Onko se omistautumista päivittäin? Onko se historiaan, kirjallisuuteen perehtymistä, asian opettelua kaikilta puolilta tarkastellen? Onko tarpeen muuttua muuksi; kykyä olla toisessa ajassa, toisessa kulttuurissa - toisenlainen ihminen? Siis tullakseen erityisen hyväksi. Jani vastasi tähän minulle oman näkemyksensä, että mitä tarvitaan on hulluuden pisara. Se, että tekeminen ei ole järkevyyden rajoissa tai että sitä motivoivat tavanomaiset, mitattavissa olevat järkisyyt. Asian perustelu on vain asia itse. Siitä ei seuraa mitään muuta. Sitä ei tehdä syistä, jotka voi selittää ja mitata ja perustella; sosiaaliset suhteet, parempi kunto, terävämpi tekniikka, kehittyminen voimassa ja taidossa. On kyse vain ja ainoastaan siitä, että antaa taidon tulla kauttaan tähän hetkeen, tähän aikaan, meidän maailmaamme. Vain sillä tavalla tuo asia on olemassa. Sillä, kenen kautta se tulee, ei ole siis merkitystä - ja siksi myöskään minulla ei oikeastaan ole merkitystä.
Oikeastaan tuossa oli Janin sanoista ja ajatuksesta minussa muotoutuneita mietteitä. Samankaltaisia mietteitä on elämässäni muitakin. Minusta on mielenkiintoista katsoa omaa elämääni ja osuuttani sen muotoutumisessa erilaisten vertausten läpi. Eräs tapa on nähdä oma elämänsä kirjana, jota kirjoittaa sivu sivulta. Mutta kysymys kuuluu, miten kuuluu kirjoittaa? Kirjoitanko kuin dokumentaristi, selittäen itselleni ja muille, mitä tapahtui päivien virrassa? Mistä tiedän, mitä todella tapahtui? Voisinko mieluummin kirjoittaa kuin käsikirjoitusta tai romaania. Luoden samalla päähenkilön (itseni) sellaiseksi kuin tahdon? Valitsemalla näkökulman? Valitsemalla katsomisen tavan? Tämä on mielestäni mielenkiintoista, sillä kuka päättää, mikä elämässäni on totta ja mikä tarua? Minä itse määrittelen sen. Kuten määrittelen toistaiseksi lastenikin kohdalla. Voin kirjoittaa heidänkin historiaansa valitsemastani näkökulmasta ja heille se on todellisuus, kunnes he jonakin päivänä huomaavat, että kirjoittavat itse tarinaansa. Heidän lapsuustarinansa kuitenkin säilyy minun kirjoittamanani ja siinä onkin minusta hirvittävä vastuu. Aivan niinkuin minä itse olen luomus, jota muovailen haluamaani suuntaan, samoin ovat myös lapset.
Meillä kaikilla, jotka kasvatamme lapsiamme, on takanamme jonkinlainen kasvatusfilosofia, vaikkemme sitä edes tunnistaisi tai pukisi sanoiksi. Eri aikoina lapsi on nähty kovin eri tavoin ja sitä kautta myös tapa suhtautua lapseen ja lapsuuteen on vaihtuva. Meidän ajallemme tyypillistä on tietynlainen ehdottomuus ja tuomitsevuuskin. Syyllistäminen ja vaatiminen. Vaikka kasvatusfilosofioita on monia, ei silti ole helppoa nähdä, miten tulisi valita ja mikä tie vie kohti onnellista ihmisyyttä. Minusta on mielenkiintoista pohtia, kumpi vaikuttaa enemmän; rajoittaminen vai ruokkiminen? Tähänkin kysymykseen sisältyy jo näkemys siitä, että ihminen on olento, jossa on valmiiksi jotakin sisällä. Emme ole tyhjä taulu, johon vanhempamme alkavat kirjoittaa mielensä mukaan. Emme myöskään ole tyhjä, paljas tontti, jolle tiili tiileltä aletaan rakentaa sivistyksen taloa, ihmistä. Koulussa puhutaan paljon tähän sävyyn; että perustan tulee olla vahva, jotta uusi oppi rakentuisi vahvasti edelliselle, vakaalle alustalle. Pois horjuvat, epävarmat, huterat talonrötisköt!
Menneinä aikoina, ei kuitenkaan niin kovin kauan sitten, ajateltiin ihmislapsen olevan valmiiksi täynnä perittyä syntiä, joka oli piiskattava pois. Meidänkin kirjahyllystämme löytyy kuriositeettina kasvatuskirjoja vuosisadan vaihteesta, joissa ehdottomasti opetetaan, että lapsesta tulee kitkeä pahatapaisuus ja itsekkyys (jotka vaativana itkuna ilmenevät) jättämällä huomioimatta ja tarvittaessa rankaisemalla. Pehmeämpien ja hellempien konstien aika tuli myöhemmin, tuli ajatus siitä, että kasvatus onkin kasvamaan saattaamista. Että vanhemman ja opettajan tehtävä on saada esiin lapsen sisäinen voima ja kukoistus ruokkimalla hyvää ja sitten nauttimalla sen kasvusta. Minusta ensinmainittu rangaistusmalli on vanhemmalle huomattavasti vähemmän vaativa kuin jälkimmäinen, joka onnistuakseen nähdäkseni vaatii sydäntä siinä kuin sivistystäkin.
Miten ruokitaan hyvää? Minä en nimittäin usko, että pelkällä rakkaudella lasta kohtaan ilman käsitystä siitä, mihin rajat tulisi asettaa, päästään lopulta kovin hyviin tuloksiin. Platon jo aikanaan esitti niinkin radikaalin näkemyksen, että lapset pitäisi erottaa vanhemmistaan, koska nämä lopulta liialla rakkaudellaan pilaavat heidät (kykenemättöminä näkemään, mikä olisi lapsille parasta, kenties?). Tämä on tietenkin äärimmäinen ja raaka näkemys, mutta ymmärrän tavallaan filosofin tarkoituksen kärjistyksen takana. Tiedänhän minä, miten vaikeaa toisinaan voi olla lapsen rajoittaminen ja ohjaaminen, aikuisena oleminen. Lapsessa, kuin aikuisessakin, piilevät sisällä kaikki ihmisyyden ansat ja mahdollisuudet. Niiden edessä ei mielestäni saa olla laiska. Tämä kysymys on liian mittava ja mielenkiintoinenkin ohitettavaksi tällätavoin muutamalla sanalla (ja kenties kirjoitan aiheesta uudelleen seikkaperäisemmin), mutta minusta olisi tärkeää vähintäänkin tunnistaa omat "aseensa", matkasauvansa matkallaan lasten kanssa. Ainakaan meillä ei pelkkä ystävällisyys, rakkaus ja kärsivällisyys ole olleet riittäviä eväitä, kun lapsia on monta erilaista. Jokainen tarvitsee erilaista lähestymistä, eikä yksi tapa mitenkään voi toimia jokaisen kohdalla. Vastaus ei kuitenkaan ole rankaiseminen, vihaisuus, yhteisöstä erilleen asettaminen tai häpeämään saaminen. Näihin keinoihin sortuu väsynyt vanhempi, sillä ne eivät vaadi aikuiselta yrittämistä tai luovuutta.
Näinä päivinä, kun talomme pullistelee väkeä; eri-ikäisiä lapsia iloineen ja ongelmineen, alkavat tällaiset kysymykset olla niitä päivänpolttavia. Lapset kasvattavat toisiaan kovaa vauhtia, mutta käyttävät kuitenkin meitä vanhempia esimerkkinään. Aina se ei näytä ja kuullosta pelkästään mukavalta. Ehkä siksikin tulen miettineeksi, millaisia keinoja haluan käyttää, jotta voisin olla itseeni myöhemmin edes jotenkuten tyytyväinen. Haluaisin voida ajatella, etten tehnyt niin hyvin, kuin pystyin, vaan että tein kaikkeni. Jospa alkavana vuonna kiinnittäisin katseeni niihin uusiin ja luovempiin keinoihin, joita kasvattajana voin käyttää. Nyt kun huomioni on myös omassa kehittymisessäni miekan tiellä, uskon olevani valmiimpi myös näkemään epätavallisia ratkaisuja lastenkin kanssa. Kenties lisään kotielämän keitokseen sen pisaran hulluutta, joka saa kaiken näyttäytymään ei järkevänä tai tavoitteellisena, vaan ainoastaan merkityksellisenä.
-Saana
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti