Minä olen Toukon kanssa kotona tänäänkin. Taapero on vielä unten mailla ja niin päädyinkin hiljaisuuden houkuttamana tietokoneen äärelle kirjoittamaan. Jani keitti ennen lähtöään pannullisen kahvia saadakseen minut hereille ja onnistuikin. Ajattelin syödä aamiaista vasta kun pikkuinen herää.
Edellisen kirjoituksen jälkeen olen muutamaankin otteeseen miettinut samaa aihetta, eli esineessä piilossa olevaa henkeä, potentiaalia, mahdollisuuksia. Olen miettinyt eroa upouuden ja käytetyn esineen välillä. Minusta se, miten suhtaudumme jonkun toisen käyttämään esineeseen, kertoo paljon juuri tästä tunteesta. Että esineeseen jää jotakin meistä, muistijälki, sormenjälki. On ihmisiä, jotka eivät milloinkaan tahdo käyttää vaikkapa kirpputorilta hankittuja esineitä, vaan kaiken on oltava uutta. Sellaista, jota vain itse on käyttänyt. Ikään kuin esineen olisi oltava puhdas aikaisemmasta elämästä. Kuin esineen aiempi elämä tekisi siitä likaisen, miten hyvin tahansa se olisi käytön jälkeen puhdistettu.
En usko, että kyseessä on ainakaan aina hienostelu tai ajatus, että käytetyn hankkiminen olisi "köyhää". Uskon nimenomaan, että joillekin ihmisille esineen aikaisempi elämä ja historia on vaikeaa ottaa vastaan siinä tuntemattomuudessa, jonka se pitää sisällään. On eri asia, jos esinettä käytti vaikka oma äiti tai isä, perheenjäsen, ystävä tai ainakin tunnettu sukulainen. Silloin esine muuttuu tunnepitoiseksi myönteisellä tavalla, se kätkee nostalgiaa, osan meidän omasta historiastamme. Sen intiimiys ei tuota meille ongelmaa, koska se ON oma jo ennen meille päätymistään. Niinkuin me olisimme vain esineen elämänkulussa vaihtuvia omistajia, jotka vuorotellen tartumme siihen, sen eläessä edelleen meidänkin jälkeemme. Näin asianlaita on varsinkin vanhojen ja aitojen, taottujen japanilaisten miekkojen suhteen. Niitä ei varsinaisesti voi omistaa, ne ovat meillä vain lainassa.
Voisin kuvitella, että näin on laita myös ihmisen eläessä ja asuessa vanhalla sukutilalla. Rakennukset ja kunnaat ovat olleet siellä melkein aina. Suvun tarina on jatkumo, joka venyy kauas taaksepäin mutta myös yhtä kauas eteenpäin. Talo ja tila asettaa silloin ihmisen elämälle vaatimuksen, eikä toisin päin. Meidän on oltava sen arvoisia, jotta käsistämme seuraaville jää mieluummin parempi ja ehompi perintö, kuin heikennetty ja pahimmassa tapauksessa pilattu. Emme ole kenties vapaita tekemään omien halujemme mukaisia valintoja tuossa ympäristössämme, koska se ei oikeastaan aivan täydesti ole edes meidän omamme.
Tämä oli tietysti vain minun kuvitelmaani ja pohdintaani siitä, millaista olisi omata juuret, jotka jatkuvat suvun lisäksi myös maahan ja taloon. Missään nimessä minulla ei olisi ollut mitään sitä vastaan, että omalla kohdallani olisin elänyt sukutilalla, syntynyt ja elänyt, kuollutkin sen vahvassa jatkuvuuden ilmapiirissä. Olen kuitenkin kaupungin kasvatti, asfalttikukka, uudelleen istutettuna pellonreunalle, metsän kupeeseen. Voin tehdä kodissani oikeastaan mitä tahansa kenenkään sitä sen kummemmin kummastelematta. Olen vapaa tilivelvollisuudesta.
Harhatielle näemmän ajaudun tänään helppoakin helpommin. Olin miettimässä esineen elollisuutta tai elottomuutta. Enhän tietenkään todella ajattele itse esineen olevan elävä. En siinä mielessä kuin kasvin, eläimen tai ihmisen. Emme voi surmata tavaraa. Jos särjemme sen, voimme vain viedä siltä mahdollisuuden elää kätemme kautta, tuoda esiin sen potentiaalin, joka on yhtä kuin sen elämä. Jokin ihmisessä sen saa aikaan, että siirrämme esineeseen itseämme, taitoamme. Ja siinä on pohdintani tämänhetkinen kohta: jääkö esineeseen rippunen meistä ja taidoistamme?
Tätä kysymystä sivuaa sadun keinoin ihana Marjatta Kurenniemen tarina "Kummallinen kynä" (Pilvipaimen, 1976). Tarinassa koulutyttö löytää tieltä tontulta pudonneen kynän, joka osoittautuu aivan taianomaiseksi. Se piirtää ihania kuvia, sillä kirjoitettu teksti on kaunista ja pyöreää, laskutehtävät menevät oikein. Tonttu saapuu etsimään kadonnutta kynäänsä, jonka tyttö kätkee halutessaan pitää arvokkaan löydön itsellään. Kynä kuitenkin on elävä ja kirjoittaa tytön kädessä omiaan (Sinä olet paha tyttö, Maija), piirtää itsekseen tontun kuvan ja lopulta laatikkoon kätkettynäkin kirjoittaa laatikonpohjan täyteen (paha tyttö paha tyttö...), kun Maija ei suostu palauttamaan kynää omistajalleen. Seuraa ahdistus, katumus, kynän palautus ja anteeksianto. Lopulta tonttu saa kynänsä takaisin ja kertoo sen olevan aivan erityisen taitava kynä, koska tonttu on sitä pitkään opettanut. Ja että jokainen voi opettaa kynänsä yhtä taitavaksi, vaikka se viekin paljon aikaa ja vaivaa. Sadun lopussa todetaan, että sinä päivänä, kun Maija joskus käyttää itse opettamaansa kynää, on hän vielä paljon iloisempi kuin nyt kirjoittaessaan tontun kynällä.
Tämä satu on minusta aivan ihana ja sisältää kannustavan sanoman siitä, että meidän kannattaa ja pitää nähdä vaivaa, jotta tulemme taitaviksi. On hauskaa ja lapsen maailman taianomaisuutta hienosti kuvaavaa, että kynä on oikeasti elävä ja tekee oman päänsä mukaan. Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että sadussa tonttu ei voinut ottaa käyttöönsä mitä tahansa kynää, vaan hän tarvitsi juuri tuon nimenomaisen kynän, jonka oli opettanut.
Kun pidän kädessäni miekkaa, tulen ajatelleeksi näitä ajatuksia melkein joka kerta. Tuntuu siltä, kuin miekka yrittäisi opettaa kättäni. Niinkuin siinä olisi voimaa ja tahtoa, joka kahvaa pitelemällä kulkeutuu minuun. En ihmettele, että pelkkä miekan piteleminen saa ihmisen tuntemaan itsensä hiukan samuraiksi, hiukan taistelijaksi, hiukan muuksi kuin itsekseen. Miekka on niin kaukana arkisesta. Sen kanssa on on oltava varovainen aivan joka hetki, ettei satuta itseään tai muita. Miekan kohdalla olen jotenkin aivan vakuuttunut siitä, että sitä aiemmin käyttäneiden taito ja tuska piilee terän kätköissä.
Puhun nyt tässä nimenomaan terävästä miekasta, en puisesta harjoittelumiekasta. Puumiekkaa käyttäessäni kyseessä on silkka harjoittelu. Uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Ei muuta, ainakaan vielä. Mutta puumiekassa onkin läsnä oman kehoni lisäksi toisen harjoittelijan keho, kaikki huomioni keskittyy niihin; asentoon, ajoitukseen, etäisyyteen, kohteeseen. Terävän miekan kanssa kyse on muustakin. Tietenkin siinä on samoja elementtejä. Aivan yhtälailla siinäkin keskityn asentooni, liikesarjaan (kataan). Mutta lisäksi läsnä on aivan toisenlaisia asioita myös, kuten hengitys. Sydämenlyönnit. Ääni, huuto (kiai). Vaikka paikalla olisi muitakin harjoittelijoita, olemme kuitenkin oikeastaan läsnä vain minä itse ja miekka, meidän välillämme liikkuva yhteys.
Nyt en tahdo romantisoida asiaa, en tehdä siitä maagista. Olen harjoitellut vasta neljättä kuukautta, joten huomioni ovat nimenomaan aloittelijan huomioita ja tuntemuksia. Kuitenkin alusta asti olen tuntenut saman intensiteetin, saman keskittyneen voiman, joka asettuu minuun mielen tasolla harjoittelun hetkellä. En ole tuolloin ihan oma itseni, voisin sanoa. Myös kehoni tietää sen, sillä harjoite kerrallaan sydämen syke muttuu voimakkaammaksi ja samalla hitaammaksi. Ihminen, joka meditoi, sanoisi varmaan samaa. Harjoitus harjoitukselta kuitenkin keho tulee samalla yhä kiihtyneempään tilaan, jota tuntemusta pitää ikäänkuin pidätellä tahdonvoimalla. Kuin jokin itsessä haluaisi syöksähtää ulos silmistä, suusta, käsistä, vatsasta. Tunne on mielenkiintoinen ja juuri se on alunperin saanut minut uskomaan, että esineessä, joka saa aikaan tällaisia muutoksia kehon rytmissä, on sisässään historia ja sukupolvien takainen tieto oikeasta liikkeestä.
Koska tuon liikkeen alkuperäinen tarkoitus on surmaaminen, aiheuttaa sen suorittaminen itsessäni niin voimakkaan kehollisen tunteen, niin olen ajatellut. Tässä puhtaimmillaan asia ja esine ottaa ihmisen valtoihinsa. Johtuuko se siitä, että miekka ei enää elä ja lennä ja tanssi taistelukentällä? Sen ainut hetki loistaa on harjoittelun hetki. Vain minä voin hetkeksi päästää sen elämään ja liikkumaan kahleitta. Voin keskustella sen kanssa sillä kielellä, mitä se puhuu; ensin hyvin varovasti ja mitään ymmärtämättä, sitten yhä tuttavallisemmin. Mutta miekka kädessäni on paras opettaja, parempi ja selväsanaisempi kuin ihmiset. Ihmisillä on vain sanansa. Ja sanoilla on vain rajallinen mahdollisuus ilmaista liikettä ja henkeä liikkeen sisällä. Miekalla on olemuksensa. Se ei tahdo levätä telineessään ja odottaa, vaan hakeutua ihmisen käteen.
Kun yhdistän ajatuksen tontun opetetusta kynästä ja miekasta, jota ovat harjoittaneet ihmiset toisensa jälkeen, en ihmettele ollenkaan, että ihminen on taipuvainen muodostamaan niin henkilökohtaisen suhteen hänelle rakkaaseen ja tärkeään esineeseen. Lähes symboliksi tästä minulle ovat muodostuneet Janin ikuisuuden vanhat treenihousut, joista hän ei ole suostunut luopumaan. Ne ovat olleet hänen yllään hamasta alusta asti, vuosia, ellei jopa kymmeniä vuosia. Nyttemmin niitä ei enää voi käyttää, sillä ne ovat kuluneet puhki vyötäröltä. Ne viettävät eläkepäiviään kaapin perukoilla. Pois niitä ei silti voi heittää, sen ymmärrän hyvin. Ne ovat yhtä kuin pala omaa historiaa, vuosien opettelua ja hikisiä tunteja. Vain koskettamalla tuota rispaantunutta kangasta tulee se kaikki hetkeksi tähän aikaan. Vaate kantaa mukanaan taidon harjoittamisen vaalimista, se todistaa intohimosta. Kun katson sitä, voin vain toivoa, että itselläni on vielä aikaa. Aikaa saada jokin niin kovaa kulutusta kestävä kulumaan puhki.
-Saana
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti