Toritarina

Viime kesänä kävin muutaman kerran torilla myymässä kasveja ja siinä sivussa myös makrameejuttuja; amppeleita ja avainnauhoja ynnä muuta. Torilla tulee aina iskettyä tarinaa viereisen pöydän myyjien kanssa, niin tälläkin kertaa. Rouva vieressäni myi hattuja, niinkuin minäkin muutama vuosi sitten. Nämä olivat suurelta osin trikoohattuja, mutta myös muutamia lierihattuja ja lippiksiä oli tarjolla. Niinkuin useimmiten torilla käy, ihmiset katselevat ja kokeilevat kaikenlaisia käsityötuotteita niitä kuitenkaan ostamatta. Niin rouvallakin oli laita. Yhtenäkään päivänä hän ei myynyt yhtään hattua. En sen puoleen minäkään makrameita, vaikka kasvit katosivat vähitellen viimeistä myöten.

Eräänä kertana hatturouvan eteen pysähtyi iäkäs mummeli, jolla oli päässään minun ompelemani hattu. Tunnistin tietysti oman tekeleeni heti. Rouva piti innokkaan myyntipuheen, jonka kuluessa mummeli tarttui hatustaan kiinni ja piti oman puheensa takaisin myyjärouvalle. Hän kertoi ostaneensa oman hattunsa viereisestä kaupasta pari kesää sitten ja tiesi, että sen on ommellut kierrätyskankaista joku paikallinen äiti-ihminen. Hän mainitsi kuinka hienoa on, että tehdään ekologisesti ja lähellä. Ja miten tämä hattu kestää ja on yhä hänelle oivallinen, uutta ei tarvita. Sovitti hän myyjärouvalta yhtä hattua, mutta laittoi sitten oman takaisin päähänsä ja lähti eteenpäin.

Kyllä täytyy kertoa, että sydän rinnassa kylpi ilossa ja valossa, kun katselin mummelin tomeraa menoa. Viimeistään tuo tapaus osoitti minulle, miten paljon muutakin kuin kangasta ja lankaa ja työtunteja tulee kulkeneeksi käsien läpi kun ompelee, solmii makrameita tai vaikka väkertää kirjoneuletta sukkaan. Toisinaan jään miettimään sitäkin, mihin lopulta päätyy vaikka tuollainen ommeltu hattu. Kuinka kauan se keikkuu jonkun päässä, yhden kesänkö vai monta. Jatkaako se matkaansa jonkun kierrätyspussissa UFF:n laatikkoon vai päätyykö kaatopaikalle polttoon. Löytyykö joskus aikojen päästä jonkun ullakolta siivouksen yhteydessä jokin minun ompelemani hattu tai mekko, jota jälkipolvet ihmettelevät ja varmaan naureskelevatkin.

Osa minusta on kuitenkin noissa ompeleissa mukana, siltä on aina tuntunut. Jokin hyvä ajatus tai toive. Siksi tuntuu erityisen kurjalta ommella tai solmia huonotuulisena. Noita asioita olisi paras tehdä vain valoisin mielin ja saada ilo siirtymään myös työn mukana sen tulevalle käyttäjälle. Mitä jos hattu kiristää ostajan päätä viikon kuluttua sen hankinnasta? Sanooko hän silloin, että ompelija oli varmaan pahalla päällä sitä ommellessaan? Niinkuin ruuasta tuumataan sen ollessa liian kuumaa - että kokki oli kiukkuinen. Voiko esine pidätellä itsessään ihmisen henkeä? Miksi ne sukat, jotka isoäiti kutoi, tuntuvat lämmittävän lasteni jalkoja niin paljon enemmän, kuin kaupasta tuodut? Onko sukkiin kudottu silmukoiden vahvikkeeksi kerroksittain lämmittävää rakkautta?

Oikeastaan on hullu ajatus, että näin ei olisi. Pidätteleehän niin moni esine ja asia ihmisen luovaa henkeä sisällään, ollen silti vain esine. Kuten kirjat. Usein kirjahyllyä siivotessa huomaan haluavani jättää kirjojen väliin hiukan hengitystilaa, etteivät ne tukehdu toisiinsa. Tai etteivät niiden kirjoittajat joudu tönimään toisiaan kyynärpäillä kauemmas. Moniko miettii, voiko hyvin erilaisia kirjoja sijoittaa toistensa viereen? Liikkuvatko kirjojen aatteet kansien lomitse kirjasta toiseen joko sotien hyllyssä tai toisiaan täydentäen? Tuntuu erityisen oikealta luokitella kirjat sisällöittäin hyllyyn. Filosofia yhteen, puutarhakirjat samaan, ranskalaiset romaanit keskenään. Näin niillä on toisistaan sopivaa seuraa, ne tulevat yhdessä ymmärretyiksi ja tavallaan silloinkin, kun niitä ei lueta, vahvistuvat toisistaan kokonaisuudeksi.

Jani on useinkin ohimennen puhunut minulle japanilaisesta miekasta ja siitä, kuinka miekan ajateltiin olevan samurain sielu - tai hänen sielunsa piti majaa miekassa, kenties. Toisen miekkaan ei luvatta saa koskea. Puhdistaessasi miekkaa puhdistat sieluasi. Nämä ovat minusta mielenkiintoisia asioita. Varsinkin nyt, kun itse olen alkanut tutustua tuohon merkillisen voimaisaan esineeseen, joka tuntuu pidättävän itsessään paljon muutakin kuin sen ilmeisen tehtävän taistelun välikappaleena. Erään hyllystämme löytyvän kirjan minulle niin outo nimi on "Elämän antava miekka" (The Life-giving Sword, kirjoittanut Yagyu Munenori)- mikä paradoksi. Tämä sisältänee ajatuksen niin taitavasta miekankäytöstä, ettei kukaan rohkene käydä sen tielle ja sitä vastaan, jolloin sitä kantamalla voi säästää ihmisten henkiä. Joka tapauksessa miekka on kiehtova esine ja selkeästi siinä on omistajansa, kantajansa henki ja tuntu läsnä.

Minulla ei toistaiseksi ole omaa miekkaa, vaan olen lainannut muutamia toisille kuuluvia. Alusta asti tämä on tuntunut minusta kummalliselta, niinkuin tarttuisin samalla toisen ihmisen sieluun ja hioisin sitä, toisin siihen ripauksen omasta innostani, virheistäni tai turhautumisestani. Viimeisen kuukauden mittaan tämä tunne vahvistui niin voimakkaaksi, että päätin pitäytyä Janin vanhassa miekassa niin kauan, kunnes minulla jonain päivänä on omani. Sen käyttäminen tuntuu vain hyvältä ja oikealta, mielenkiintoiseltakin. Voinko miekan lävitse koskea puolisoni sielua miekkaa käyttämällä? Jätänkö tuohon esineeseen jotain itsestäni hetkeksi tai jopa pysyvästi? Näitä olen alkanut miettiä.

Joitakin vuosia sitten ompelin melko paljon ja myös myin paljon hattuja ja mekkoja. Ystäväni välillä kertoivat minulle nähneensä maailmalla, lähinnä Turun seutuvilla, lasten ja aikuisten yllä ompeluksiani. Sain joskus valokuviakin kännykkään jostakusta lapsesta, jolla oli päällään ompelemani mekko. Joka kerta tämä riemastutti minua. Kuten myös ilahduin silloin, kun huomasin vaikka facebookissa, että jo vuosia sitten ompelemani hattu oli yhä vain käyttäjällään valokuvissa. Olin onnistunut tekemään jotakin mieluisaa, josta oli myös hyötyä. Ehkä tällaiset hetket ja huomiot menettäisivät hohtoaan, jos ompeleminen ja käsityöt olisivat oikeasti ammattini. En ehkä olisi niin liikuttunut siitä, että osa minusta elää jonkun toisen kotona omaa hattuelämäänsä. Lakkaisin kenties kokemasta, että esineet pidättävät itsessään osaa meidän aikeistamme, toiveistamme ja hyvistä ajatuksistamme.

Miltä minusta tuntuisi nähdä hattuni jonkun sellaisen ihmisen kantamana, josta en voisi pitää? Voisinko antaa esineiden päätyä tässä laajassa maailmassa lopulta omille tuulisille teilleen, ihmiseltä toiselle ja ajatella, että ne antavat omistajilleen sen verran iloa, kuin tarkoitus on. Tässä on varmasti myös yksi kirjailijan peruskysymyksistä tekstinsä äärellä. Minkä verran omasta hengestään voi lähettää maailmalle, minkä verran voi avata sieluaan? Mitä jos ajatuksiasi lukee paha ihminen, pahoilla silmillä ja pahoin aikein? Voiko hyvää siirtää eteenpäin esineiden kautta, niinkuin yllä olen miettinyt. Jos se sanojen, kirjojen, kirjoitusten avulla on aivan ilmeistä ja mahdollista, niin eikö silloin sama mahdollisuus lepää myös taiteen kielessä ja siten myös käyttöesineen kielessä samaten?

Uskon kyllä että näin on. Sama se, päätyykö esine ehkä omasta näkökulmastani ei-toivottuun paikkaan. Siinä paikassa on silloin sen koti ja se muuttaa juuri siellä ympäristöään omalla tavallaan. Näitä tarinoita saa käsityön tekijä kuulla niin kovin harvoin, tuskin koskaan. Ne olisivat kuitenkin  juuri niitä arvokkaimpia tarinoita kuulla. Oliko jollakin, mitä minä tein, jollekulle merkitystä hänen elämänsä kulussa? Jos todella oli, niin se olisi ihana tietää.

Joskus niin käykin. Torilla viereeni pysähtyy mummeli päässään hattu ja sydämessään ylpeä tarina sen alkuperästä. Tarina, jonka saan kuulla, koska yhteensattumia tapahtuu, maailma on pieni ja niin oli ehkä tarkoitettu. Jotta tekisin hattuja edelleen jonakin päivänä? Ainakin jotta huomaisin, että teoilla on merkitystä ja esineet tosiaan vievät mukanaan eteenpäin ajatuksiani.

-Saana