Muistan

Jälleen ajattelin muistamista. En kuten yleensä anamnesis-tyyppisenä totuuden ilmenemisenä ajassa. Voihan sekin tapahtua, mutta ajattelin toisenlaista muistamista.

Yritin selittää sitä sinulle, jollekulle jonka tapaisin pian. Niin usein teen. Pääni sisällä selitän jotenkin eri tavalla ymmärrettyä asiaa. Yritän saada sinut näkemään samanlaisia asioita kuin itse näen.

Selvittelyt etenevät kuin itsestään ja näen asiat vähitellen itsekin selvemmin tai niin ainakin uskon oman mieleni sisällä. 

Mitä sinä sanoisit kun esitän vanhan opettajani toisinaan kertoman 1800-luvun alun runon? (Olisiko ollut Novaliksen tai Hölderlinin? )'Vain harvat tuntevat rakkauden salaisuuden.'

Tuo oli mielikuvituskeskustelun johtopäätelmä muistamisesta. Selitin nopeasti elämän jakamisesta, kanssatodistamisesta. Miten olemme olemassa enemmän kun joku muistaa meidät, kun joku jakaa kokemamme asiat ja vieläpä osallistuu niihin. Tämä oli ajankohtaista meille kun Pekka kuoli. Silloin oma oleminen tuntui kapenevan, olimme vähemmän olemassa. Ja tänä kesänä jälleen.

Torstaina sain olla mukana vanhan oppilaani viimeisellä matkalla. Olin ajatellut osamme toisinpäin, hän olisi kantanut minua. Sillä tavalla jotkut tulevat läheisiksi, voit luottaa heihin. Vaikka viimeksi olimme tekemisissä yli kymmenen vuotta sitten, oli hän elämäni taustalla. Joskus olen kertonutkin siitä miten me treenasimme. Paljon. Meillä oli yhteinen päämäärä. Silloin en vielä ymmärtänyt, että se oli jo siinä.

Olin sisäisessä keskustelussani selkeämpi, johdonmukaisempi. Itseni kuulijana ymmärsin mitä tarkoitin. Silti muistaminen muutti muotoaan.

Kun muistan sinut, selitin itselleni, muistan olemisesi. En miltä näytät. En minkälainen olet. Se oli helppo selittää. Mutta mitä tarkoitin? Oikeastaan aika yksityinen keskustelu ja liittyy Onko siitä vaiettava, mistä ei voi puhua? -tekstiin. Ei kuitenkaan niin, että olisit kuka tahansa oleva ihminen, sellainen eksistoiva minä. 

Muistan olemassaolosi. Sillä minkälainen olet, että sinulla on jokin olemus, on sivuseikka. Fenomenologinen opetus ihmisyydestä: oleminen on ennen olemusta. Se koskee tätäkin. Kun muistan sinut, muistan olemisesi. En sitä minkälainen olet tai kuvittelen sinun olevan tai miten muut sinut näkevät.  Kyse on siis personan eli maskin kantajasta, ei personasta siis näyttelijän henkilöhahmon tunnistettavaksi tekevästä hahmosta. 

Vain harvat ovat jakaneet olemisemme melkein paljaana. Ennakkokäsitys estää kykyämme kohdata aidosti toistemme olemista. Jotkut ovat vapaampia siinä suhteessa. On hienoa kun ei tule määritellyksi jo ennen kohtaamista ja olemista. 

Voisiko silleen jättävä tapa kohdata olla mahdollinen? Olen hakoteillä taas. Muistin kaiken niin kirkkaana ja selkeänä luullen itse ymmärtäväni rakkauden olevan sellaista. Kun vaalien rakastaa, antaa toisen olla olemassa oman olemisensa kautta.

Luulin voivani muistaa miten ajatuskulkuni meni. Noin se ei mennyt. Minulla ei ole aavistustakaan miten runo jatkuu ja paljastuuko siinä rakkauden salaisuus. 

Olemme olleet yhdessä kohta kolmekymmentä vuotta luoden itseämme päivä päivältä. Jotta voisimme ymmärtää todellisuuden samoin tulisi meidän tietoisuutemme olla samanlaiset. Eihän niin voi olla. Silti tiedämme miten suhtaudumme joihinkin asioihin. Kirjassaan Kirjoittamisesta Stephen King esittää, että meillä on kyky telepatiaan. Muutamin lausein hän kertoo miten se käy. Tässä lyhennettynä: 

Katso! Valkoinen kani punaisella pöydällä, sillä on sininen numero kahdeksan selässään. 

Ja nyt sinäkin voit nähdä sen. Ilman saivarteluja, hän lähetti sen minulle ja minä vuorostani sinulle.

"Antaessani alhaiselle korkean tarkoituksen, tavalliselle salaperäisyyden verhon, tutulle tuntemattomuuden arvon, äärelliselle äärettömän vaikutelman - minä romantisoin.“

Novalis: Heinrich von Ofterdingen

Taas  muistan Platonia. Jokaisessa voikukassa  on voikukan ikuinen idea. (Ja tähän hymiö.)  

Jokaisessa hymiössä on naamalle jähmettynyt ilme - aina sama, eri paikoissa ja tilanteissa tosin. Määrääkö tilanne ilmeen merkityksen? Onko asetettu tunne halua ohjata toisen olemista? Nyt kuuluu hymyillä, nyt on aika närkästyä, entä jos ei hitto hymyilytä?

-Jani