Meillä on tänään 23. hääpäivä. Kirjoitan tätä autossa matkalla retkelle. Olemme vuosien saatossa käyneet kerran toisensa jälkeen Kuusiston piispanlinnan raunioilla - sinne matka käy tänäänkin. Raunioiden tunnelma on vertaansa vailla, paahteinen ja merentuoksuinen ilma on seisahtunut muurien suojiin. Aika seisoo hiljaa paikallaan.
Rauniot kätkevät sisäänsä myös palasen botaanista historiaa, mikä jaksaa minua viehättää. Kuusiston linnanrauniot ja alue niiden läheisyydessä mainitaan useissa perinnekasvikirjoissa kuten myös teoksissa, jotka käsittelevät muinaistulokkaita ja muuta kasvillisuuden historiaa. Joskus haikailen ohikiitävästi rinnakkaista elämää jossa olisin lähtenyt tutkimaan työkseni kasvien etymologiaa, kaivanut raunioista muinaisia siemeniä ja jännittänyt, mitä niistä itää. Olisihan se nyt huimaa jännityskertomusta. Lähelle tuota voi kuitenkin päästä muutoinkin. Kuten kylvämällä ja kasvattamalla isohirvenjuurta, jota on kasvanut jo iäisyys sitten juuri niillä linnanpihoilla, jonne tiemme tänään kulkee. Riittää myös sekin, että tekee retken raunioille, pysähtyy läheisen luontopolun reunamassa kohoavan korkean keltaisen, suurilehtisen kasvin juurelle ja tunnustelee, miltä tuntuisi olla jälkeläisen jälkeläinen satojen vuosien takaa.
Mehän olemmekin tietenkin juuri sitä. Jälkeläisten jälkeläisiä, joilla on omiakin jälkeläisiä jo viisin kerroin.
Tänään, hääpäivän aamuna, olin jälleen ajatuksissani sen merkillisen tosiasian kynnyksellä, että valtava osa elämästä pohjaa sattumille. Ohikiitäville valintojen hetkille, jolloin käännytään äkkiä totutulta tieltä oikun ohjaamina toiseen suuntaan. Suinpäin, ilman harkintaa, saatamme aikaansaada teon, joka saattelee meitä loppuelämän ajan. Onneksi nämä hetket kätkevät itsensä hetkessä, emme huomaa niitä kuin vasta myöhemmin, kuljettuamme pitkän matkaa tuota uutta polkua, ehkä korkean kukkulan päälle, jossa hetkeksi pysähdymme hiki otsalla henkäisemään ja luomme silmäyksen kuljettuun matkaan. Siellä mäen rinteessä, varjostavan puun suojassa yhtäkkiä tajuamme kääntyneemme tienristeyksestä, tehneemme valinnan, joka johti meidät kulkemaan tutkimattomia teitä, kohtaamaan ihmisiä, jotka saimme elämäämme kenties pienenpienen sattuman tähden. Ehkä kyseessä oli viisitoista minuuttia. Istahdus koulun pihalla hetkeksi seuraan, jossa et yleensä istunut. Kuuntelit hetken vierasta puhetta, ehkä lumouduit, ehkä tahdoit hullutella, muuttaa suuntaa, tehdä päätöksen, jota kukaan ei odottanut.
Yhdeksännellä luokalla minulla oli opinto-ohjaaja, jonka tunneista en muista muuta, kuin että opettaja oli rento ja hauska - ja käytti paloautonpunaista huulipunaa. Hänen opetuksestaan en muista myöskään mitään, paitsi lauseen, joka koski meikkaamista. Hänen mukaansa huulipunaa piti aina laittaa, vaikkei muuta meikkiä, niin tuo punainen huulipuna kumminkin. En enää muista mitä ajattelin opetuksesta ja mielipiteestä. Itse en koskaan käytä huulipunaa, edes juhlissa, saati arjessa. Yhden tuollaisen oppitunnin jälkeen kuitenkin olimme isojen asioiden äärellä, kun meidän oli määrä täyttää paperit, joihin merkittiin tuleva lukio tai muu opinahjo johon halusimme pyrkiä. Oli välitunti ennen papereiden täyttöä ja istahdin ulkona ikkunalaudalle luokkatoverini viereen, tytön joka oli kyllä ollut luokkatoverini jo seitsemän vuotta, mutta jota en tuolloin juuri tuntenut. Johduimme keskustelemaan siitä mitä seuraavalla tunnilla aioimme kirjoittaa hakupapereihin. Omani oli toki selvä, hakisin saman yläasteen lukioon, eli Luostarivuoreen. Pidin koulustani kaikin tavoin, olin ylpeäkin musiikkiluokkaurastani. Luokkatoverini oli kuitenkin päättänyt toisin. Hän aikoi hakea Aurajoen toiselle puolelle, Klassikon lukioon. Hän toivoi muutosta, ei ehkä niinkään opetukseen kuin omaan asemaansa ja rooliinsa luokassa. Hän oli kyllästynyt olemaan kiltti tyttö, hän oli kyllästynyt siihen, että me kaikki tiesimme toisistamme asioita, joiden tähden tuntui mahdottomalta aloittaa uutta elämää puhtaalta pöydältä.
Tämä pieni hetki elämässä muutti kohdaltani paljon, vaikken sitä tuossa hetkessä mitenkään osannut käsittää. Seuraavalla tunnilla kirjoitin omaan paperiini saman, vieraan lukion nimen. Miksi, en vieläkään tiedä. Huumaannuinko mahdollisuudesta muuttua uudeksi noin vain? En olisi enää sama arka minäni, tulisiko minustakin rohkea, piittaamaton ja huomionarvoinen, kuten uskoin luokkatoveristani tulevan? Niin kuitenkin kävi, että me vaihdoimme koulua ja samalla tulevaisuutta.
Uudessa lukiossa tutustuin melko pian tulevan elämäni rakkauteen. Hän oli poika, jolla tuntui olevan juuri niitä ominaisuuksia, joita itselleni tuolloin kaipasin. Jani oli rohkea, usein äänessä, hauskinta mitä tiesin. Hän piti esitelmiä tuosta vain hymy huulilla, oli kaikkialla kuin kala vedessä. Hän oli tuolloin mielestäni älykkäin ja "syvällisin" nuorimies, kenet tunsin - ja sivumennen sanoen mielipiteeni hänestä ei milloinkaan muuttunut tältä osin. Suinpäin kihlauduimme lukion ensimmäisen vuoden jälkeen kesällä. Viisi vuotta kului ennen häitä ja häistäkin on nyt siis vierähtänyt 23 vuotta, mitä on vaikea käsittää.
Toisinaan yhä siirryn ajatuksissani tuohon outoon hetkeen, jolloin riipustin kohtalon ohjaamalla kynällä koulun nimeä paperiin. Ihmettelen, olisimmeko milloinkaan tavanneet muutoin? Olisinko toisen naisen elämässä toisten lasten äitinä?
Samankaltaiset ajatukset kulkevat mielessäni usein kun olen iäkkäämpien sukulaisteni seurassa. Janin isoäiti saa minut aina ajattelemaan samoja mietteitä. Kuinka ilman yhden ihmisen syntymää, elämää ja valintoja ei olisi kaikkia hänestä syntyneitä lapsia, heidän elämäänsä ja valintojaan. Taianomaisesti me olemme kaikki kuin elämän suureen kelonoksaan sidottuja nyörejä, jotka liitymme lukemattomin solmuin toisiimme yhdeksi valtavaksi kauniiksi makrameetyöksi, jos vertaus sallitaan.
Tänään on monin tavoin erilainen hääpäivä kuin monta kertaa aiemmin. Onnellisempi ja samalla painavampi. Minä, joka en huvipuistossa uskalla katsoa edes vuoristorataa päin, olen ollut sellaisen kyydissä yli puolitoista vuotta. Käsittämättömällä vauhdilla alas kuolemanpelon syvyyksiin puolisoni rinnalla, taas ylös hitaasti kohti aurinkoa odottaessani viidettä lastamme, vain heittäytyäkseni uuteen pudotukseen menettäessä äkkiarvaamatta isäni. Hitaasti jälleen kohti korkeaa, lakeaa tasannetta, kun puolisoni sai leikkauksen myötä uuden elämän. Olen oppinut varovaiseksi onnen ja tuskan suhteen. Ne vaihtelevat niin nopeasti. Meille annetaan avokäsin ja samalla näytetään näkyjä siihen, mitä voimme menettää. Tänään kuljemme kuitenkin mitä keveimmin askelin. Suinpäin jokaiseen uuteen päivään on ehdottomasti ainut tapa, miten haluan sinne mennä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti