Olen tullut yllä kuvaamastani syystä hiukan varovaiseksi unelmieni tuulettelun suhteen. Ei ole mukavaa kun haaveitten höyhenet pöllyävät iloisesti ympäriinsä ja sitten mitään ei tapahdukaan. Päädyn luutimaan liikoja höytyviä tieltäni, jotta pääsen taas elämään sitä tavallista arkea. Höyhenet päätyvät kuitenkin visusti talteen ja jollain kumman keinolla ne näyttävät lisääntyvän itsekseen, sillä yleensä ei kulu aikaakaan, kun idea on jossain pimennossa omin päin täydentynyt - täydellistynyt - eli tullut yhä täydellisemmän ihanaksi ja pyrkii jälleen valoon ja vapauteen.
Tälläkin hetkellä minulla on taskussani pienisuuri unelma, joka kurkistelee virnuillen minua harva se päivä. Ajatus on oikeastaan hyvin yksinkertainen, ei mitenkään kallis tai vaikeasti toteutettava, mutta vaatii silti rohkeutta, alttiutta ja uskoa itseen ja toisiin. Asioita, jotka eivät ole ehkä käsissäni, ja siksi ryhtyminen tuntuu niin vaikealta.
Haluaisin ryhtyä palstaemoksi. Ja mikä sellainen sitten on? Se on henkilö, joka yhdistää maan ja ihmisen, eli tässä tapauksessa etsii pienelle viljelypalstapuutarhalle viljelijöitä. Meillä on maapala, muutama kymmenen aaria, joka on useita vuosia jo ollut käyttämätön ja kesannolla. Olemme Janin kanssa ideoineet siihen milloin mitäkin. Viimeksi pari vuotta sitten harkitsin alueelle puulajipuistoa. Kuitenkin kaikkein eniten haluaisin tuon pikku pellon käännettäväksi ja tikutettavaksi aarin paloiksi ja sitten löytää ihmisiä, jotka tahtoisivat huolehtia maapalasta; kitkeä, kylvää, viljellä mitä nyt tahtovatkaan. Jos työsarka tuntuisi liian vaivalloiselta rikkakasvien suhteen, maapalan voisi vaikka kattaa ja täyttää lavoilla. Näinhän toimimme viime kesänä, kun 4H-kerhon lapset perustivat tuon pellon reunaan palstan lavoineen. Puuhailimme koko kesän lasten kanssa pikku palstallamme ja meillä oli hurjan mukavaa. Juuri noina kuukausina ajatus palstatarhasta taisi saada alkunsa. Nyt ajatus pyörii päässäni siihen tahtiin, että sitä on vaikeaa enää työntää syrjään.
Minusta olisi mahtavaa, jos palstoille löytyisi viljelyintoisia ihmisiä, erilaisia. Olisi hauskaa, jos joukossa olisi lapsiperheitä, sillä tiedän miten upeaa lasten kanssa on puuhata kasvun ihmeen äärellä. Palstalla löytyy pikkuväelle loputtomasti tekemistä. Olisi myös kivaa, jos meidän lapset saisivat kesäseuraa ja ihan uusia kavereita. Tykkäisin aloittelijoista, sillä minusta on hauskaa auttaa ja neuvoa, se on minulla varmaan verissä. Mutta vielä sitäkin enemmän toivoisin palstalle iäkkäitäkin ihmisiä, jotka ehkä ovat aiemmin viljelleet enemmänkin, mutta joilla ei esimerkiksi olisi siihen nyt mahdollisuutta. Ihmisiä, joilta voisin oppia uutta. Tai kuulla tarinoita vanhoista menetelmistä. Puutarhaihmiset ovat kaikki erilaisia, mutta pohjaltaan heitä yhdistää tietty elämän ja kasvun kunnioitus ja rakastaminen. Huomaan haaveilevani tästä pienestä yhteisöstä ja näen mielikuvissani, kuinka hauskaa meillä olisi. Tämä on se unelman kaunis kesäpäiväpuoli. Aurinkoinen, sopivan kesäsateinen, lasten naurun ja perhosparvien päiväuni. Pieni boheemi yhteisö, jossa jokainen auttaisi toistaan kastelukannujen kanssa, iloitsisi toistensa onnistumisista ja keksisi mitä villeimpiä viljelyideoita perhosbaareista uusien kasvien kokeiluihin.
Kunnes liki masennun. Kukaan ei tulisi. Tai tulisi ehkä pellon reunalle ja nyrpistäisi nenäänsä nähdessään työmäärän. Saisin ehkä kesän edetessä kuulla lähinnä sadattelua pujosta ja juolavehnästä. Sadetta ei saataisi, lasten juoksentelu ärsyttäisi niitä muutamaa, jotka tahtoisivat nauttia hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä. En saisikaan kuulla tarinoita ja ihmettelyä viljelyyn liittyen, vaan kiukuttelua olosuhteista. Ehkä toivoisin piankin, että en olisi milloinkaan avannut puutarhan ovia vieraille. Nämä ovat pelkoja, jotka hiipivät inhottavasti taakseni ja tunnen niiden liimautuvan kiinni minuun ja puhelevan pienellä, mutta kiusallisella realismin äänellä tulevista vaikeuksista.
Ihmettelen välillä miksi olen niin epäileväinen ja miksi on niin vaikeaa pitää yllä niitä luottavaisia ajatuksia ja antaa itsensä iloita, yrittää ja onnistua. Onhan meitä samanhenkisiä, villinhurjia ihmisiä maailma puolillaan. Haluan antaa omastani, mitä minulla on ylenmäärin. Haluan ympärilleni iloa!
Mikään ei tietenkään rakennu hetkessä. Ehkä ensimmäisenä vuonna väkeä riittäisi muutamalle palstalle. Joku ei ehkä tulisi enää toisena kesänä, mutta hänen sijalleen tulisi neljä muuta. Sillä tämä on vaan niin ihana, upea, hieno harrastus, joka ei ole kaikille halukkaille mahdollinen tälläkään hetkellä. Jos siihen vielä pystyisi yhdistämään yhteisön voiman, jaetun ilon, yhdessä tekemisen meiningin, niin olisin ihastuksissani. Ehkä siksi kirjoitin tämän haaveen nyt tähän esille. Sanoin sen ääneen muillekin kuin Janille ja muutamalle läheiselle ihmiselle, joiden tiedän uskovan minuun. Ajattelin kokeilla, tarttuuko tuuli purjeeseen, kun kirjan kannet avataan, kun ikkunat heitetään levälleen, kun innostuksen alkuhuuto päästetään ilmoille.
Minä tiedän kyllä, minkälaisen elämän haluan, miltä se näyttää ja tuntuu. Mutta osaanko sen myös rakentaa, pala palalta - kärsivällisesti mutta silti tuulispäisesti ja suinpäin? Mistä löytäisin käsiini sellaisen magneetin, jolla vetäisin luokseni kaikki ne ihmiset, jotka kuuluvat tähän, minun elämäni osasiksi? En halua pientä ja vaatimatonta, en puolikasta, niinkuin Kristiina Halkola laulaa väkevästi. Haluan kokonaisen maan ja taivaan!
Ei, minä en tarvitse puolikasta
Anna minulle kokonainen maa ja taivas
Meret ja joet ja vuorten harjanteet
Minun, en suostu jakamaan
Ei, minua et puolikkaalla helli elämä,
Kaikki kokonaan, minä jaksan
En minä halua onnen puolikasta
Enkä myöskään murheen puolikasta tahdo
(Säkeistö laulusta "Ei puolikasta", Kaj Chydenius ja Kristiina Halkola)
-Saana
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti