Persona, pysähtynyt kuva, objektivoitu minä, subjektin kuolema, maskiin naamioitu oleminen. Olemisen mahtia, tätä ajallisen ihmisen elämää ei voi todella mikään oikeasti kätkeä ja peittää, vaikka oma mielemme käy päivittäin tuohon työhön. Joka päivä on aika syntyä uudelleen ja jokapäiväistä syntymäpäivää vietämme taas tänäänkin.
Viikko sitten sunnuntaina lähdimme Saanan ja pienten kanssa aikaisin reissuun. Seitsemältä olimme jo autossa mukana peuranlihat ja juoksulenkkarit. Määränpäänä oli Pajulahti ja parayleisurheilun sm-hallikisat. Lahdessa tapasimme ensin peurankaatajan, jolle toimitimme riiputetun ja paloitellun peuran lihat. Ennen tapaamista oli meillä vähän säätöä, kun automme alkoi kärytä saapuessamme Helsinki-Lahti moottoritielle. Käryn syy ei selvinnyt, vaikka pysähdyimme pari kertaa avaten konepellin ja ihmetellen hajua. Kyllä sen sitten seuraavalla viikolla saimme kuulla Mäntsälän autohuollosta. Tuolloin jatkoimme vaan eteenpäin, jotta ehtisin kisoihin. 60:n metrin juoksu alkoi 12.30. Peuranlihan jättämisen jälkeen kiiruhdimme kisapaikalle, jonne saavuimmekin jo 12.20. Hallilla oli rennon oloinen tunnelma, vaikkakin sisälläni oli pieni jännitys, sanoisinkin virittyneisyys. Ilmoittautumispaikalla oli ystävällinen Lahden Ahkeran toimitsija, joka saattoi minut oikeaan paikkaan vaihtamaan lähtöni 200:n metrin matkalle.
Siinä sitten pohdin jaksanko juosta koko matkan. Lähtöön oli onneksi vielä tunti. Hain Saanan ja lapset autosta mukaan hallille.
Tunti tuntui tosi pitkältä ja olinkin hyvissä ajoin lähtöpaikalla. Melko pitkään verryttelin siellä yksin toimitsijoiden kanssa. Ajattelin miten juosta jos joudun juoksemaan yksin, tietysti täysillä, mutta 200 metriä on aika pitkä matka. No tulihan paikalle kolme muutakin juoksijaa. Yksi oli näkövammaisten sarjasta me muut olimme elinsiirrettyjen ryhmästä. Jälkeenpäin sain tietää, että yksi oli nuorempaa ikäluokkaa. Omassa sarjassani oli siis vain kaksi osallistujaa.
Juoksu oli huima kokemus. Viimeisen 50 metrin kohdalla olin selvästi kolmantena rinnan toisen juoksijan kanssa ja voimat jo aivan loppu. Yksin olisin jo heivannut vauhtia kun toinen kilpakumppani oli jo melkein maalissa, mutta kun toinen kaveri pyrki ohi pinnistin täysillä loppuun asti ja kaveri jäikin ihmeekseni taakse.
Vaikka osallistujia olikin lopulta vain kaksi ja sain hopeamitalin oli se silti komeaa- sm-hopeaa!
Kuulantyöntöön olikin sitten ilmoittautunut yli kymmenen osallistujaa. Olin ilmoittautunut siihenkin, kun kiekkonheittoa ei hallikisoissa järjestetty.
Kuulantyönnön aikaan lapset leikkivät moukarinheiton harjoitteluhäkissä ja aika kului heillä siellä hyvin. Lopulta kuulapaikalla pääsimme myös tositoimeen. Työnsimme kaikki kuusi kertaa ja päädyin kolmanneksi. Jäin 16cm hopeasijasta. Iloitsin pronssista.
Lapset riemastuivat mitaleista ja pronssi näytti Vilhosta aivan kullalta.
Kotiin lähtiessä antoi auto varoituksen, johon en osannut ollenkaan suhtautua vakavuudella. Ohjaus oli aivan jäykkä. Ajaminen oli kuin vanhalla Valmetin 500:lla ajaisi. Sellainen meillä on ollut.
Akkuvalo syttyi, muitakin hälytysvaloja kojelaudassa ja jonkin ajan kuluttua lähti vaihde pois päältä eikä mennyt enää paikalleen. Siinä sitten vieriteltiin moottoritietä eteenpäin kunnes vauhti hyytyi ja siihen jäätiin.
Tiepalvelun hinausautoa odottelimme siinä moottoritiellä pimeydessä kun akku hyytyi melko pian. Onneksi kännykässä oli virtaa ja kaikki järjestyi aika mukavasti. Lasten kanssa odottelu autossa oli mukavaa. Lapset pääsivät hinausauton hyttiin ja siitäpä varsinkin Anna innostui, Vilhoa auton korkeus kyllä jännitti. Hytissä oli hieno punainen tunnelmavalaistus.
Saimme kyydin Mäntsälän juna-asemalle.
Vain viisi minuuttia ja istuimme junassa. Sepä oli Annan ja Vilhon mielestä hauska seikkailu. Isä sai synttäriseikkailun!
Helsinkiin kun saavuimme tiesimme että vain bussilla enää pääsemme Turun suuntaan. Ja otimmekin rivakat jalat alle. Touko sylissäni. Saanalla Vilho ja Anna hallussa kiirehdimme rivakasti Kamppiin ja etsimme oikean bussin, johon juuri ja juuri ehdimme. Kun istuimme takapenkille, jonne Vilho meidät johdatti, lähtikin bussi jo liikkeelle.
Totesimme sitten että olemme aikataulun mukaan Turussa klo 00.15.
Päädyimme ainoaan vaihtoehtoon eli taksiin. Soitin oman paikkakunnan taksiyrittäjälle pari kertaa mutta en saanut vastausta. Hetken kuluttua kuitenkin hän soitti takaisin ja homma oli kunnossa. Tila-auto odottaisi meitä Turussa linja-autoasemalla. Mikä helpotus kun pääsimme taksin kyytiin ja tuntui kuin olisimme jo melkein kotona.
Se oli kyllä unohtumaton synttäripäivä.
-Jani
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti