Ulos luolasta

Pystynkö kirjoittamaan Platonista? Saana ehdotti, että kirjoittaisin hänen ajattelustaan. Tässä seuraa pieni yritykseni, joka oli alunperin vastaus Saanan Äitinäytelmä - kirjoitukseen. Tämän sijaan kirjoitin silloin Oraakkelin ovella - tekstin ja kuuntelimme Jujun Vuori-biisiä. Pitää kyllä varoittaa tahattomasta  sekavuudesta ajatuksenjuoksussa. Luethan myötätuntoisesti!

Muistelin unohdettua ja siinähän se sitten olikin. Jos tiedän mikä on oikein en voi tehdä väärin, muistan hänen sanoneen. Uskon epäilemättä tuon johtopäätöksen, johon  päädyttiin Valtion VII -kirjassa. Ajattelen lapsia; ihmisentaimi on vain tietämätön toimiessaan väärin. Lopulta koskettaa se meitä kaikkia hieman ikääntyneempiäkin kansalaisia.

Tästä herää kysymys: voiko ihminen tietää todella mikä on oikein? Helposti osaamme sanoa miten ei saa toimia. Helposti osaamme myös tuomita muiden tekoja ja omiakin joskus jälkeenpäin. Silloin Platonin mukaan tietomme ei vielä ollut oikeaa tietoa.

Mutta meille on mahdollista muistaa kaikki tieto, jonka syntymässä unohdimme. 

Onko meille mahdollista nähdä aivan samanlaisena jokakeväinen voikukka vuodesta toiseen? Voikukan ideaa eli nähtyä muotoa emme voi koskaan nähdä. Toisaalta ilman sitä emme voi nähdä ainuttakaan  voikukkaa.

Kun opiskelemme vaikka ikkyota (tekniikka aikidossa) tulisi unohtaa tuo sisällemme muodostunut keväinen kuva ikkyosta. Toisaalta ilman minkäänlaista kokonaiskäsitystä ikkyon muodosta voi liikettä olla aika vaikea toistaa. Opiskellessamme ikkyota opettajan johdolla tietää opettajamme meidän tekniikkamme muodon olevan ajallinen, kuten omansakin. Mikäli menetämme aloittelijan asenteen  opiskellessamme ikkyota, käy helposti niin, että tunnistamme opettajan liikkeistä hänen näyttävän nyt ikkyota ja kiva juttu, kohta pääsen harjoittelemaan sitä itse! Ja sitten alkaa armoton harjoittelu, mikä on tietysti hyvä asia. Entä jos opettaja halusikin opettaa sinua tekemään ikkyon tällä kertaa näin? Näyttää sen tällä kertaa juuri näin tässä keväisen aamun autereessa. Olinko valpas ja huomasin hänen pyrkimyksensä? Tunnistinko saman muodon vai näinkö voiman suunnan ja mukautumisen tavan, havaitsinko ajoituksen liikkeen virrassa?

Auringon ensi säteet heijastuvat luumunkukan terälehdellä olevan kastepisaran pinnalla vain ohimenevän hetken" on käännös japaninkielen sanasta kotoba eli kieli. Kotoba tai näkevä ymmärrys on tässä voikukan terälehdessä. Se taitaa kyllä olla kirsikankukka. Niiden lehdet ovat meidän sanojamme Heideggerin japanilainen keskustelukumppani taisi sanoa puhuessaan kielestä. 

Heideggerkin on esittänyt itsensä ajattelun hedelmien varjelijana ja joku toinen puolestaan puhuu sydämeen kätketyistä siemenistä, jotka alkavat itää kun tulee oikea aika. Odotan kyllä jo kevättä ja minkälainen onkaan se kevät, joka saa sielumme siemenet itämään? Mikä onkaan se keväinen aurinko joka saa luumunkukan yhdessä kirsikan kanssa kukoistamaan tuoksuen samalla oksalla?  

Amaterasu (auringon jumalatar) astuu ulos luolasta. Koittaa aamu taas ja syntyy päivä tämä. Minkälainen  "Satu" on se, kun hedelmät kypsyvät? Heidegger pohti kielelle uutta  nimeä  "die Sage" eli "Satu",das Sagen sanominen,  Sanottu (gesagt). 

Jacob Grimm ajatteli kansansaduissa, tarinoissa ja sanonnoissa säilyneen kadonnutta mytologiaa.

Kotoban rinnalle "die Sage" on nimenä kielelle vertainen nimeämään jonkin antamista tulla esille olemassaolevaksi, koetuksi, jonkinlaiseksi koettuna, ymmärrettynä.
Se on olemisen koti. 

Minkälainen olikaan se totuuden sokaiseva kirkkaus kun Platonin vertauksessa ihminen astui ulos luolasta?  Mitä oli näkeminen sen jälkeen?
"Kun Platon kuvaa Valtio-dialogissa, luolavertauksessa, ihmisen tietä ulos luolasta, hän kuvaa samaa tilannetta kuin Pidoissakin: ulos siitä, josta jo osaa puhua niin, ettei tarvitse olla omaa kokemusta. Luolavertauksen ulosautettava saa ”mustelmia ja ruhjeita” - Juha Varto : Mitä Platon ”todella sanoi”?

Sunnuntaina oli kynttelin päivä, jota kevään ensi päiväksi Pohjois-Savossa kutsuttiin. Kevättä kynttilästä, syystä Perttelistä kuuluu sanlasku.
Hyvää kevään alkua, itäminen on jo alkamassa!

Viime viikolla en ehtinyt saattaa tätä loppuun ja tuosta kynttilän päivästä on jo toista viikkoa. Sen sijaan Saana kirjoitti kahdesti tarinaamme vanhojen kuvien innoittamana.   

Platonin kirjankannessa muistona jälkiä sorkasta ja kärpäsenkakkapilkkuja.

Saana jätti mainitsematta että Platonin lukeminen alkoi tuolloin Gorgiaasta, jonka olenkin lukenut, tunnustan yli kymmenen kertaa vuosien varrella, vaikkei se olekaan sisällöllisesti suosikkini Platonin dialogeista. Matkalta menneisyydestä olisin maininnut nuo Platonit ja Heideggerit joiden pinnan alle olen yrittänyt upota uidakseni  niiden olemisen lähteen virroissa. Kuttukuvia katsellessani muistan lukeneeni Platonin teoksista kolmososaa yhä uudelleen eräänä keväänä lypsäessäni kuttuja. Silloin olimme rakentaneet lypsypöydän jolle mahtui 10 kuttua kerrallaan emmekä enää lypsäneet käsin vaan vanhalla kannukoneella ja meillä oli kaksi lypsy-yksikköä kutun lypsimiä. Nostalgia tulvii silmäkulmiin kun muistelen tuota. Erityisesti kun ystäväni Ilkka asui luonamme ja teimme hänen koulutyönään tekemien rakennepiirrustusten mukaisia korjauksia navettaan. Samaan aikaan luonamme kävi auttamassa muitakin aikidon treenaajia tietysti treenaamassa, mutta myös auttamassa tilanpidon töissä.

Kun yritän muistaa mitä dialogia Faidonissa, Pidoissa tai Faidroksessa käytiin, en saa palautettua mieleen oikein mitään. Luin vähän Faidroksen alkua ja tutultahan se kuulosti, mutta miten varsinainen rakkauden pohdiskelu etenikään tai miten se onkaan rinnakkainen Gorgiaan kanssa retoriikan ja filosofian suhdetta käsitellessään. Ilman elossapitävää ajattelua, ajatusten paluuta ja toistoa unohtuu se, mikä silti vaikuttaa ymmärryksen tapaan, huomaan.

Valmennuksen opinnoissa tänään sivuttiin samankaltaisia asioita ja loppukesän päivittäiset rautapiikkien heitot tulivat mieleen. Otinkin shurikenit esille ja koitin heittää niitä odotellessani Saanaa dojolle aikidotunnin jälkeen. Ensimmäinen heittämäni osui poikkihirteen kimmoten takaisin kovalla voimalla - se olisi voinut olla viimeinen heitto ever. Sain onnekseni heti muistutuksen heittelemisen olevan vakavaa puuhaa, jossa on oltava varuillaan. Yllätyksekseni toinen heittosarja osui tauluihin jokaisen piikin jäädessä kiinni haluttuun. Melkein puolen vuoden tauko ei ollut kadottanut tuntumaa, mitä ihmettelen. Tosin toistojen määrä on ollut vuosien mittaan varmuudella sadoissa tuhansissa mutta alle miljoonan. Miekan heilautuksia on sitten ollut enemmän.

Miksi sitten toistetut sanat unohtuvat niin helposti, arvaan, ne olisi pitänyt kirjoittaa, Kirjoittaa käsin. Tai lausua ääneen antaen sanojen soida kehon tehdessä puhumisen liikkeen silmien seuratessa toistettavaa tekstiä. Ei auditiivista, eikä kinesteettistä oppimista, vain visuaalista. Pelkästään ajatuksissa sanojen toisto jää aina ajattelun tasolle.

-Jani