Ihmisen kuva

Sain muutama päivä sitten ottaa valokuvia tuttavasta, joka tarvitsi uusia kuvia itsestään erääseen julkaisuun. Ilahduin tietysti pyynnöstä ja siitä, että minua pyydettiin kuvaajaksi. Olen aika useinkin saanut ottaa kuvia ihmisistä ympärilläni, siis muistakin kuin omasta perheestä. Juhlat antavat hyvän tilaisuuden kuvaamiseen. Silloin ihmiset harvemmin kieltäytyvät esimerkiksi yhteisistä ryhmäkuvista. Harvoin kuitenkaan pääsen ottamaan kenestäkään muotokuvia kesken arjen, ilman erityistilanteen tuomaa "oikeutusta". Minusta ihmisten kuvaaminen on kaikkein hauskinta ja palkitsevinta. Kuitenkin vain harvoin tulee tilaisuutta valokuvata  sellaista henkilöä, joka tahtoisi käyttää kuvaamiseen aikaa ja paljastaa itsestään sellaista, mikä ei silmälle näy tavallisessa olemisessa. Jäin kuvien ottamisen jälkeen miettimään valokuvaamista ylipäätään sekä sitä, mikä tekee minulle ihmisten kuvaamisesta niin erityistä.

Kerran olen päässyt tuohon ihanaan tilanteeseen, jossa ystäväni antoi minun ottaa kuvia vauvamasustaan. Itsestään ja masustaan, sanoisin. Tai itsestään, ollessaan raskaana. Tuo on aikaa, jonka tahtoo ikuistaa, jos mahdollista. Olimme molemmat hurjan innoissamme, meillä oli valtavasti ideoita ja toteutimme ne myös. Lähdimme luonnon helmaan, viljapellon reunalle, metsän siimekseen. Kuvat onnistuivat hyvin meidän molempien mielestä ja muisto yhteisestä päivästä säilyi muistoissani todella pitkään. Olin päässyt ideoimaan ja olemaan luova - ja jakamaan kokemuksen minulle rakkaan ja läheisen ystävän kanssa. Kokemus ei ole toistunut, harmillista kyllä. Harva ihminen antaa toisen tulla lähelleen niin intiimisti, kuin tällaisen päivän viettäminen vaatii. Ehkä tarvitaan jokin "tekosyy", kuten raskausvatsa, jotta uskalletaan ylittää kynnys pyytää päästä kuvattavaksi tai pyytää saada kuvata. Ikäänkuin meidän elämämme mikä tahansa hetki tai päivä ei olisi niin arvokas, että siitä voisi haluta pysyvän muiston.

Minusta ihminen näyttää niin mielenkiintoiselta erilaisissa valaistuksissa ja asennoissa. Katse on tärkeä, tai sen suunta. Sekä kuvattavan, että kuvaajan. Se, mihin katse osuu, mitä katsotaan. Useimmiten kuvat ovat melko ilmeisiä ja sovinnaisia, kuvattava on keskellä ja katsoo kameraan, kasvoillaan ilmeitä, joiden tietää onnistuvan kuvissa. Moni toteaa herkästi, ettei osaa olla kuvissa, tai ettei onnistu kuvissa. Siksi olisikin tärkeää voida käyttää kuvaamiseen aikaa, jotta kaikki tuollainen  unohtuisi; se miten pitäisi olla ja miltä näyttää. Kestää oman aikansa, että voi vapautua ja luottaa siihen, että kamera vangitsee luonnollisia hetkiä ja ilmeitä. Vielä tärkeämpää on luottaa siihen, että kuvaajan katse on hyväksyvä ja että hän näkee kauneutta kuvattavassaan. Kauneutta, jota aina on, kosolti.

Kauneus ei kuitenkaan ole ainut asia, jota kuvilla haetaan. Minusta olisi tärkeää, että kuvattava itse olisi kosketuksissa näkemykseen omasta itsestään niin, että tuon sisäisen kokemuksen voisi tuoda esiin valokuvan keinoin. Valokuvan avulla on mahdollisuus tutkia sisintään, käsitystä itsestään ja siitä, kuka oikeastaan on. Kuvalla voi luoda kertomuksen, tarinan. Aseteltu, lavastettu ja puvustettukin kuva voi olla aivan yhtä aito ja autenttinen, kuin kiitävässä hetkessä ikuistettu näpsäisy, jota varten ei ole ehditty ottaa asentoa ja ilmettä. Molemmilla tavoilla voi näyttää todellisuutta, sillä minusta ihmisestä itsestään jää kuvaan aina jotakin aitoa ja väärentämätöntä, jota voi ehkä koettaa peittää tai korostaa, mutta aina on yllätys, mitä kuvasta voi löytää kun sen sisään katsoo tarkasti. Todellisuuden ohella voi koettaa saada esiin toiveita siitä, millainen on tai haluaisi olla. Tai minkälaisena haluaisi itsensä nähdä. Ja ovatko nämä asiat yhteneväiset vai ehkä jopa tyystin erilaiset; se, minkälainen haluaisit olla ja minkälainen olet.

On suuri luottamuksen osoitus antaa katsoa itseään niin tarkasti, kuin valokuvan ottaminen vaatii. Minusta tuntuu, että ihmisen voi jopa oppia tuntemaan (ainakin hivenen) vangitsemalla hänet kuvaan. Varsinkin, kun kuvia on paljon ja niistä valitaan lopulta parhaita otoksia ja kenties jälkikäsitellään kuvia rajaamalla ja parantelemalla vaikka valotusta, oppii katsomaan kuvattavan asentoja ja ilmeitä sellaisin silmin, jotka yrittävät hakea totuutta ja aitoutta. Missä kuvassa hän on eniten itsensä? Minkälaiset ilmeet ja asennot (asenteet) ovat hänelle ominaisia? Millaisessa tilanteessa herkkyys pääsee esiin? Miten hänet saa hymyilemään aidosti, nauramaan? Uskaltaako hän antautua, vai peittääkö itsensä? Ihminen usein pelkää paljastuvansa. Kuin kävisi ilmi, että hän ei ole jotakin, mitä pitäisi, kuin hän ei olisi totta sellaisena kuin on. Meillä on puhelimiemme kameroissa automaattiset ohjelmat, jotka "kaunistavat" meidät, siloittavat ihon. Muotokuva-asetuksessa tällainen saattaa olla vakiona. Aina tulee kauniita (nuorennäköisiä) kuvia. Hiukan pelottavaa, vaikkakin monesta varmasti miellyttävää.

Minusta valokuvaus on myös leikkimistä. Lapsien kanssa tällainen leikkiminen on erityisen antoisaa ja hauskaa, sillä he ymmärtävät niin mainiosti, mitä ollaan tekemässä ja heittäytyvät mukaan täysin rinnoin. He eivät sensuroi itseään jo ennen kuin kuvia on edes otettu. Heillä on myös loputtomasti ideoita, mitä seuraavaksi voitaisiin tehdä. Eikä sellainen ajatus, mikä aikuisesta olisi liian kummallinen tai vaivalloinen, ole heistä mitään. Voimme ottaa joulukorttikuvia paljain jaloin pellon kurassa, jos sellaisia kuvia keksin haluta (Suomen talvi). Kuvia ottaessa heillä tuli kylmä, oli kiljumista, oli hassuttelua, oli hauskaa. Kuvia katsoesessa nauru raikui. Ja samalla saatiin uusia ideoita, mitä olisi voitu tehdä vielä hauskemmin ja äskeinen vilu ja hampaiden kalina unohtui. Takaisin pellolle teki mieli. Lapset eivät mieti, mitä heistä näkyy. He eivät katso vielä itseään kuin objektia ja kiellä itseltään "huonoja" ilmeitä. Heillä ei ole arvioivaa katsetta.

Jotkin alkuperäiskansat, kuten esimerkiksi maasait,  suhtautuvat valokuvaamiseen hyvin kielteisesti. Heillä on uskomus, että valokuva vie sielun - tai palan siitä. Olen tätäkin miettinyt viime päivinä. Miten tällaiseen ajatukseen tai tuntemukseen voisi päätyä? Ehkä se liittyy hetkeen juuttumiseen, siihen, miten valokuva pysäyttää ihmisen ikuisiksi ajoiksi tiettyyn hetkeen, kuin vangiksi. Antamalla kuvata itsesi annat todellakin itsesi toiselle omaksi, katseltavaksi milloin hyvänsä. Ehkä tähän liittyy myös pelko, jota monet ihmiset tuntevat kuviensa internetiin lataamista kohtaan. Kuin joku voisi vahingoittaa meitä kuvan välityksellä. Ajatus siitä, että joku ottaa kuvasi ja käyttää sitä omiin tarkoituksiinsa, on ikävä, vaikkemme milloinkaan saisi siitä tietää. Miten kuitenkaan voisimme tosissaan vahingoittua? Taidamme jollakin tasolla uskoa samaan kuin maasait - valokuvan ottaminen voi viedä sielun, tai ainakin paljastaa sen. Siksi olemme kuvissa niin varovaisesti ja sovinnaisesti. Vältämme olemasta liian aitoja, poseeraamme ja näyttelemme itseämme. Eikä ihme! Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Voimmeko edes kuvailla itseämme peräti tuhannella sanalla? Ja niin paljon annamme itsestämme toisille vain yhden hyvin otetun (nähdyn) kuvan välityksellä.

-Saana