Toinen samantapainen pulma ovat lelut ja roina. Haluaisin mielelläni vähentää kodin tavarapaljouden minimiin, mutta aina jänistän. Millä he sitten leikkivät?Jälleen palataan kirjoihin, peleihin, ulkoiluun ja askarteluun.Näiden parissahan se aika kuluisi ihan varmasti. Silti huomaan siivoilevani joka päivä kaikkialle leviävää lelusekamelskaa. Tavaroita, joilla ei edes todella leikitä.
Jälleen mietin lapsia kun valmistan ruokaa. Laitanko joukkoon sipulia, sieniä, papuja, kasviksia? Vastalauseiden myrsky on vastassa jos laitan.Tiedän silti, että minun pitäisi ja tahtoisin. Silti usein voittaa halu nähdä heidän syövän kunnolla ja ottavan lisää. Miksi ihmeessä niin moni asia, joka olisi lasten kasvulle hyödyllistä, tuntuu rangaistukselta? Oma mukavuudenhaluniko se on, joka vie voiton paremmasta ymmärryksestä?
Toisinaan lapsia koskevia päätöksiä tehdessä mietin myös sitä, missä menee erilaisuuden raja. Milloin ollaan niin paljon valtavirran ulkopuolella, että lapset kärsivät siitä? Meillä eletään aikalailla keskiarvosta poikkeavaa elämää ja hyvä niin tietenkin. Meitä ympäröi puolijulkinen pieni yhteisö, dojomaailma, jonka suojissa lapset ovat varttuneet. Pienemmät lapset eivät kai edes tiedä, ettei kaikissa kodeissa ole navetanvinttidojoa tai vaikkapa omaa kirjastoa. Tai ettei ole tavallista, että lapsia on näin monta. Miten erityisen lapsuuden voin lapsilleni haluta antaa - ja mihin suuntaan elämänpolulla se heitä johdattaa?
Nämä kysymykset nousivat taas tänään pintaan vaihdettuani ajatuksia tuttavan kanssa koulukiusaamisesta, jota aina vaan esiintyy meidänkin lastemme koulussa. Koulumaailmahan vyöryy joka päivä kotiini ja korviini kolmen lapsen voimin. Saan kuulla hyvät ja huonot tapahtumat tuoreeltaan tai viimeistään illalla. Olen saanut lapset, jotka ovat kuin kuvat meistä vanhemmista; avoimia ja alati halukkaita puimaan ihmisten välisiä suhteita ja kummallisuuksia. Välillä vain olen uupunut siihen, ettei mikään tunnu muuttuvan juurikaan, ja joudun näkemään, miten kiusaamiselle ja häijyydelle herkimmän lapsen oikeudentaju ja sietokyky ovat koetuksella. Tuntuu, että voin auttaa häntä lopulta kovin vähän. Hän oppii jatkuvasti ihmisistä, ja kuten välillä tuntuu, yhtä usein pahaa kuin hyvää.
Silloin ei auta kuin koettaa valaa uskoa ja ottaa vaikkapa kirjat avuksi. Iltasaduksi olemme nyt lukeneet Louisa M. Alcottin "Kahdeksan serkusta" -kirjaa. Koululaiset eivät saa siitä kyllikseen, kirjan korkealentoinen moraalisuus ja hyväksi kasvamisen teemat vetoavat heihin kovasti.
"On välttämätöntä tehdä oikein, ei ole välttämätöntä olla onnellinen. "
Siinäpä kiteytettynä koko kirjan henki. Näissä merkeissä käymme keskusteluja liki päivittäin ja huomaan, että meiltä vanhemmilta vaaditaan paljon. Pitää löytää oikeat sanat, pitää nähdä milloin ollaan vakavien asioiden äärellä. Sillä joku heidät jokatapauksessa kasvattaa, jos en minä, niin sitten lasten kouluyhteisö, jossa vallitsevat viidakon lait. Viime aikoina olen ujuttanut näkemyksiäni koulumaailman välituntioppeja vastaan muunmuassa seuraavin argumentein:
- Me ei olla täällä voittamassa vaan auttamassa muita.
- Me ei olla maailmassa kerätäksemme rahaa ja omaisuutta ja ympäröidäksemme itsemme niillä.
-Me ei olla täällä myöskään nauraaksemme muiden tyhmyydelle, vaan näkemässä oma viallisuus siinä kuin toistenkin. Itseä ei ikinä kannata yrittää nostaa toisten kustannuksella.
Meillä on viisi lasta. On totinen tosi, että heidän kasvattamisensa on muutakin kuin oma asiani, ilo itselleni. Heillä on suuri vaikutus jo nyt yhteisössä ja sen suuremmaksi tuo vaikutus käy, mitä isommiksi he varttuvat. Minulta pitäisi löytyä uskallus toimia sen edistämiseksi, mihin uskon. Suuret linjat ovat aina olleet helpompia; vaatia paljon siltä, kuinka toisia kohdellaan. Olla suoraselkäinen, rohkea ja virittynyt sille, että näkee, jos muita kohdellaan väärin. Pienet jutut, arkiset asiat, sipulinpalat kastikkeessa ovat minun kompastuskiviäni.
Kun jotakuta omista lapsistani on toisinaan kiusattu, olen ollut valmis hyppäämään pystyyn. Tämä ei silti totisesti riitä. Lasten takia on pystyttävä tekemään sama loikka yhä uudelleen, vaikka joka päivä, muidenkin vuoksi. Sitä vaatii se ahdistus, joka hiipii lapsiini, kun he joutuvat todistamaan jonkun huonoa kohtelua. Sitä vaatii myös lapsen mieli, joka on vielä pieni ja heikko ja altis kääntymään huonolle tielle, koska luulee siellä olevan turvallisempaa kulkea, ettei joutuisi kohteeksi itse. Oma rakkauteni lapsiini ei saisi tehdä minua sokeaksi huomaamaan myöskään sitä, milloin nämä ovat toimineet väärin. Voin ymmärtää heitä, mutta silti tehtäväni on nyppiä ne rikkaruohot kun siihen on vielä tilaisuus. Miten paljon vaikeampaa se tulee olemaan myöhemmin. Tiedänhän sen itsestäni. Jos on antanut huonojen ominaisuuksiensa rehottaa villinä, on ihan hirveän vaikeaa nähdä ne ja tunnistaa vioiksi. (Ei niin, että puolustelen itseäni toteamalla, että tällainenhan olen aina ollut!) Lapset kyllä näkevät vikani. Mutta jos he näkevät minun myös ponnistelevan niistä päästäkseni, voivat he ehkä olla luottavaisempia omankin kasvunsa suhteen.
Arjessa harvoin tulee ajateltua jättisuuria ajatuksia, paitsi milloin tapahtuu suuria asioita. Haluan silti asettaa lasten suhteen tavoitteeni niin ylös kuin ylipäätään on mahdollista. Tiedän, että sinne ei päästä milloinkaan, mutta jos tavoite on yhtään matalammalla, ei ole mieltä kulkea tulevaisuutta kohti. Lasten kuolematon sielu on meidän käsissämme. Kaikissa ihmisissä esiin tuleva yhtenevä sielu ilmenee heistä jokaisessa, enkä halua piirtää heidän polkuaan helpommaksi tai vuoritietään matalammaksi kuin ihmisille mahdollista on. On välttämätöntä ehtiä käymään ne keskustelut, jotka on käytävä, on ehdittävä lukemaan ne kirjat, joita tarvitaan. Yksin emme voi mitään rakentaa. Me emme tarvitse kasvatusta vain joskus ja sunnuntaina. Parempi haukata joka päivä palanen kuin ahmia kulhollinen kun on nääntymäisillään nälkään.
Tähän loppuun laitan Anna-Mari Kaskisen runon, joka tuli mieleeni tätä tekstiä kirjoittaessani. Siinä kiteytyy meitä kaikkia yhdistävä vanhemmuus kuten myös vaatimus pitää huolta, riippumatta siitä onko kyseessä oma vai toisen lapsi.
Joka kerran on äidiksi syntynyt,
hän äiti on kaikkien lasten,
ja kaikkia maailman lapsia
hän on painanut rintaansa vasten,
ja maailman lasten itkua
hän on korvissaan alkanut kuulla,
sillä maailman lapset puhuvat
hänen omien lastensa suulla.
(Anna-Mari Kaskinen)
-Saana
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti