Uudet hanhet ja vanhat treenit (kuka niitä laskee?)

Hanhet pelastivat Rooman kun Junon temppelin hanhet varoittivat hyökkääjistä. Vartijat olivat unessa juhlittuaan pitkään yöhön. Myös vartiokoirat olivat unessa saatuaan osansa illan juhlissa. Tuon tarinan sain kääntää yläasteella latinan kielestä. Muistan juuri tuon tarinan, koska teksti näytti aluksi aivan mahdottomalta kääntää. Erityisesti muistan sen ilahduttavan tunteen, kun aloin ymmärtää juonta.

Keväisin ja syksyisin ylitsemme lentävät hanhiparvet ovat aina odotettuja. Kevät on hienoa aikaa ja  hanhentööttäykset taivaalla kyllä tunnistaa. Myös joutsenet ja kurjet ilahduttavat ylilennollaan ja laskeutumalla ympärillä oleville pelloille ruokailemaan. Niitä on hienoa tarkkailla.

Torstaina autossamme tööttäsi neljä skånenhanhea ja kolme joutsenhanhea. Aikamoista. Nyt navetassa asustaa pieni hanhiparvi. Mukana tuli myös brahmakanaparvi. Niin suuria kanoja en ennen ole nähnytkään. Entäs kukko? Varsin jykevä ilmestys!

Tänään olen suunnitellut aitoja, asumuksia, sekä varsinkin hanhien siirrettävää
laidunsuojaa. Saana löysi nopeasti erilaisia ideoita pinterestistä. Nyt kun pääsisi vain rakentamaan!

Sujuvasti hanhiteemanmukaisesti soitan
Pauli Hanhiniemen biisejä taustalla ja siipeen jos sain soi ensimmäiseksi.

Hanhista päästäänkin suoraan treenaamiseen. Puolisen vuotta on kulunut kun Saana aloitti miekkailun harjoittelemisen. Vaikka olen harjoitellut kohta kolmekymmentä vuotta en kertaakaan ole päässyt seuraamaan näin läheltä harjoittelun alkutaivalta. Ihailtavan itsestäänselvänä alkoi jo melko pian aloittamisen jälkeen päivittäinen harjoittelu. Sellaista tahtoa oppia ja tehdä en myöskään ole kohdannut aiemmin. Viimeksi 15-20-vuotiaana minulla on ollut näin paljon treenejä. Lasken mukaan niin aikidon kuin miekkailunkin. Nyt niitä on 12 kertaa viikossa ohjausta, joista omia  treenejä on 4-6. Siihen lisäksi ne pienet päivittäiset miekkatreenit.

Helsingin kaapelitehtaalla Tissierin leiri 12.-13.9. 1992

Vanhasta vuoden 1992 kalenterista 28 vuoden takaa katsoin, että viikottain tuli 13 treeniä jos olin jollain leirillä. Tavallisen viikon treenimäärä oli noin 9 kertaa viikossa. Valmennuksen opinnoissani on mukana muutama urheiluakatemian urheilija ja heillä on useina aamuina viikolla aamutreenit iltatreenien lisäksi. Heille kertyy paljon treeniä kisojen tai pelien lisäksi. He kulkevat huippu-urheilijan polulla "kehitetään kapasiteettiä" tai jo melkein "maksimikapasiteetin" vaiheessa. Judossa on määritelty tuo kehitetään kapasiteettia 19-22-vuotiaille ja maksimikapasiteettivaiheen alkavan 22-vuotiaana. Mutta miten tämä budokan polku 45-vuotiaana kulkijana tuntuu olevan jotain muuta? Ajattelen kyllä kehittäväni kapasiteettia, vaikkakin tuntumaltaan on se  maksimissaan ponnistelua. Karatessa sentään 22-35-vuotiaan vaihe urheilijan polulla on kirjattu näin:

"Ammattimaisuus kaikessa tekemisessä. Halu kehittää itseään urheilijana."

Taekwondon vastaava ikävaihe:

Optimoitu osaaja

Kasvatus

- Pitkäjänteinen suhtautuminen harjoitteluun

- jatkuvan kehittymisen mentaliteetti

Henkinen

- kokemuksen pohjustama itsevarmuus, mutta myös rohkeus kokeilla uutta

- vahvuuksien ja heikkouksien kehittäminen

Fysiikka ja taidot

- vahvuuksien ja heikkouksien päämäärätietoinen kehittäminen

Laji

- taito huipussaan

- taktisesti kansainvälisellä tasolla

Vertailuksiksi vielä varhaisen erikoistumisen laji taitoluistelu:

16-v. ja yli:

Kansainvälisen tason kilpaluistelija

• Urheilija osallistuu yhdessä valmentajan kanssa sisällön suunnitteluun
• Valmennus päätoimisen valmentajan johdolla
• Osa valmennuksesta yksityisopetusta
• 10-12 luistelijaa ryhmässä, kaksi valmentajaa
• Yksityistunnit leirien yhteydessä

Ja tässä taitoluistelun kansainvälisen tason kilpaluistelijan treenimäärät:

Ohjattu harjoittelu:

• Jää 11-13 kertaa/vko
• Oheisharjoitus 6 kertaa/vko (sis. tanssi/baletti) 

Omatoiminen harjoittelu:

• Alku- ja loppuverryttelyt 6t / vko
• Lihashuolto 2t / vko

Ei ihan yllä omat treenimäärät tuohon tasoon!

Mutta miten sitten jalkapalloilijat? Löytyi vain jalkapallomaalivahdin treenimäärät 21-v:

5-7 krt/vko joukkueen kanssa 3-4 krt/vko oheisharjoitus 20-24 h/vko urheilua.

Tuohon määrään pääseekin jo melkein mukaan. Tietysti pelit päälle ja sitten onkin treenimäärät kohdillaan!

Lopuksi vielä nyrkkeilijän treenimäärät ikäluokassa 25-34-v. :

LAJIHARJOITUSMÄÄRÄT
6-12 kertaa/vko

MUU HARJOITTELU
Ohjattu tukiharjoittelu 2h /vko.
Omatoiminen harjoittelu 4h /vko.
Harjoittelumäärät ovat samat ympäri vuoden harjoittelukauden painopisteet huomioiden. Kokonaisliikunnan määrä on 18-26h/vko. Vuositasolla harjoitustunteja kertyy noin 1000.

Näihin nähden on lajisi mikä tahansa kannustan päiväkirjan pitämiseen. Parasta omalla kohdalla on ollut saada tehdä päivittäin sitä missä haluaa kehittyä ja minkä haluaa oppia.

Sitten lisää tietoa urheilijan poluista löytyy tuolta: Kihu ja urheilijan polku

Oma harjoittelun määrä tuntuu hyvältä juuri näin. Yleensä on fiilis ollut että pitäisi tehdä enemmän, pitääkö olla huolissaan? Jokainen treeni on yhä se tärkein. Ilahdun joka harjoituksissa kun näen  treenikavereiden jakavan tämän saman innon.

Haarniskan sisällä

Viikon päästä on kulunut puoli vuotta siitä, kun aloitin vanhassa miekkakoulussa. Jani oli tuolloin tehnyt miekkailua melkein yhtä kauan kuin me olemme olleet yhdessä. Hiukan ylöspäin pyöristäen voidaan puhua kolmestakymmenestä vuodesta. Kertaakaan noiden vuosien aikana - korostan kertaakaan - ei mielessäni käynyt, että tahtoisin tehdä samaa. Ajattelin aina, että sellainen ei ole "mun juttu".

En enää ikinä ajattele tässä elämässä, että jokin ei olisi "mun juttu"! Jos käytän tuollaista ilmaisua, niin käskekää  minut nurkkaan häpeämään. Sillä en nyt ihan heti voi muistaa, mikä olisi tuntunut enemmän omalta.

Tällä en tosiaankaan tarkoita, että olisin asiassa hyvä tai luonnonlahjakkuus. Tai että se olisi helppoa minulle. Ei, en ole sen enempää kuin muutkaan. Mutta: en myöskään ole sen vähempää kuin joku toinen. Taipumuksilla ei taida lopulta olla paljonkaan merkitystä, vaikka niiden perään niin kovasti aina huudellaan. Taipumus johonkin suuntaan on tosiaankin vain sitä; voimme taipua sinne tai tänne, jonkin taivuttamana. Se ei vielä tarkoita mitään, siinä ei ole mitään aktiivista. Se ei kerro mitään siitä, miten paljon asia voi tuoda iloa ja sisältöä elämään. Se ei kerro, mitä tapahtuu, kun ryhtyy tekemään, kenties tuulta vastaan.

Jani usein pohtii aikidojuniorien kohdalla sitä, kuinka lahjakkaimmat lapset lopettavat herkimmin, koskeivät kiinnity lajiin. Tämä taas johtuu siitä, että heidän ei tarvitse ponnistella ja sitä kautta saavuttaa tuloksia. Kun taidot karttuvat tuosta vain kuin tarjottimelta napsittuina, ne eivät herätä ihmisessä syvempiä onnistumisen ja itsensä voittamisen tunteita. Ja kuten tuhannesti sanottu on; ainut todellinen voitto on voitto omasta itsestä. Mietin, onko mikään muu tekeminen askarruttanut mieltäni siinämäärin aiemmin kuin tämä? Olen nopeatempoinen suinpäin-ihminen, mutta siltikään en ole yhtenäkään päivänä edes etäisesti saanut tunnetta, etten viitsisi, jaksaisi tai haluaisi treenata tänään. Ehkä mikään ei ole ennen ollut samalla tavalla vaikeaa. Tässä yhteydessä uskallan käyttää sanaa "haastavaa", sillä kyse on todella haasteesta, joka heitetään joka kerta kun miekkaan tartutaan.

Halusin kirjata ylös ajatuksiani nyt kun takana on puoli vuotta tekemistä. Tämä siksi, etten unohtaisi.

Eräänä iltana huomasin miettiväni, miten harmillista on, etten voi milloinkaan treenata itseni kanssa. Siis niin, että seisoisin itseäni vastapäätä. On aivan erilaista havainnoida tapahtumia edestäkäsin tekijänä kuin vaikka sivulta seuraten. Näen toki paljon asioita katsoessani sivustapäin. Itseäni en kuitenkaan voi nähdä siten, en mistään kulmasta. Tai tietysti voisin, videolta, mutta tarkoitan ennemmin elävää kontaktia itseeni, kuin sen seuraamista, miten treenaan jonkun kanssa. Haluaisin voida havainnoida itseäni itseni vastustajana. Miksi näin? Koska siinä oppii toisesta niin paljon. On mielenkiintoista olla sellaisessa virittyneisyyden tilassa, missä voi havainnoida toista - sanotaanko hengityksen tasolla. Ja katseen tasolla. Kun asioita ei sanota, vaan luetaan elekielestä. Tunnen jo Janin elekielen kohtalaisen hyvin, koska harjoittelemme päivittäin. Kun hänen katseensa häilähtää jalkaterässäni, tiedän että se on sentin, pari väärässä asennossa ja korjaan jalkaterän eteenpäin. Hän puolestaan huomaa, jos minua haukotuttaa, mutta haukotus on kätkettävä, koska ollaan dojolla, missä ei todellakaan haukotella. Myös hymy on kätkettävä, koska koryussa harjoitetaan kehon ja tekniikan lisäksi (tai jopa yli niiden) mielenhallintaa ja tunteiden hallintaa. Hymyily ei kuulu asiaan. Silti hymy saattaa käydä silmissä ja sen huomaa aina. Haluaisin niin mielelläni havaita omat heikot kohtani itseäni vastapäätä seisten, haluaisin nähdä, mitä huomaamattani paljastan.

Yleistäen vielä yllä olevan asian; haluaisinko ylipäätään olla itseni seurassa, jos olisin elämässä itseäni vastapäätä. Minkälainen vastus olen? Minkälaista seuraa olisin itselleni?

Toinen pohdinnan aihe on täydellisyys. Uskon aina ajatelleeni täydellisyydestä niin, että sitä on ensinnäkin turhaa tavoitella ja toisekseen se on tylsää - hauskuus piilee virheissä ja vioissa. Kauneus kauneusvirheessä. Mutta nyt, mitä huomaankaan ajattelevani? Kun asian tekemisellä ei ole käytännön merkitystä ja sillä ei tavoitella mitään konkreettista, jäljelle jää vain täydellisyyden tavoittelu. Kun tekemisellä ei ole mitään aikamäärettä, on vain ajan ikuisuusjatkumo eteen- ja taaksepäin. Kun omaa osaamista ei voi eikä tahdokaan esitellä kenellekään, nousee keskiöön oma itse, itselleen riittäminen. Tai oikeammin sanottuna riittämättömyys. Se, että mikään ei riitä, sillä muoto ei ole milloinkaan täydellinen. Ja tämä tosiasia samalla kumoaa itsensä siten, että pelkkä tekeminen muuttuu tarkoitusperäksi ja syyksi itselleen. Välillä luulen melkein, että tällaista tietä kulkemalla ihminen joko valaistuu ennenpitkää tai tulee kertakaikkiaan sekopäiseksi. Tai molempia. Minulla tosin ei ole ehkä elämää kylliksi jäljellä kumpaankaan vaihtoehtoon.

Kolmanneksi olen miettinyt unohtamista. Ja muistamista. Harjoittelemme Janin kanssa joka päivä, jolloin ei tule lainkaan sellaista taukoa, että ehtisin unohtaa. Taidon harjoittaminen on jatkuvasti päällä, niinsanotusti. Kuitenkin Jani kertoi taannoin koulussa ymmärtäneensä unohtamisen merkityksen opitun siirtymisessä pitkäkestoiseen muistiin. Jos tulee harjoitteluun tauko ja ihminen hetkellisesti unohtaa tekniikan muodon esimerkiksi, on se vain hyväksi oppimiselle. Silloin joutuu uudelleen pinnistämään muistiaan ja oppimaan uudestaan, jolloin todellakin oppi asettuu ihmiseen syvemmälle. Tätä en nyt vielä ole päässyt kokemaan, koska taukoa ei puolen vuoden aikana ole ollut. Minulle opin sisääntuloteitä näyttävät olevan myös seuraavat tilanteet:

- jonkun ihan toisen ihmisen kanssa tekeminen
- toisessa paikassa (leirillä) tekeminen
- eri rytmissä tekeminen
- vahvan tunnetilan vallassa tekeminen

Noissa kaikissa on enemmän, kuin mikä vaikuttaa ilmeiseltä. Toki jokainen eri ihminen on vaikkapa pituudeltaan ja taitotasoltaan erilainen, jolloin toisen pitää mukautua. Tämä ei silti selitä minusta sitä, että palatessani tutun ihmisen pariksi, osaan paremmin. Leirillä tulee treenattua tunteja enemmän päivän mittaan, useiden ihmisten kanssa lisäksi, mutta silti tuo ero ei ole niin merkittävä, että se selittäisi harppauksen taidoissa. Luulen, että se liittyy hengen ponnisteluun, siihen, että taisteluvalmius syntyy vieraiden parissa. He ovat totisesti pelottavia ja tuolla salilla olen yhtä kuin taistelukentällä. No, ehken kuitenkaan muuta kuin omassa päässäni. Eri rytmissä tekeminen rikkoo tekniikkani vielä kaikkein selvimmin, kun muistitaitokapasitetti ylittyy, niin siinä ei ole paljonkaan tehtävissä kuin sisuuntua ja yrittää kovemmin. Mielenkiintoisin kuitenkin toistaiseksi on tuo, kuinka tunnetila vaikuttaa oppimiseen. Yhden ainoan kerran olen onnistunut treenatessa olemaan niin äärettömän kiukkuisessa mielentilassa, etten saanut tulivuorta ihan pidettyä kurissa. Sain tietenkin hyvän oppitunnin aiheesta tunteiden hallinta ja sen merkitys koryun tekemisessä, mutta tässä mielenkiintoinen juttu: kiukun vallassa tehdessä, itsehillintä äärimmillään, tekemisen tasoni oli todella surkeaa. Sen sijaan seuraavana päivänä minusta tuntui, kuin olisin kävellyt yön aikana tienmutkasta ja edessäni oli valtavan kaunis maisema alas laaksoon ja hetken aikaa sain kulkea myötämäkeen. Ymmärsin tästä kyllä tuon osuuden, että tunteiden vallassa tällaisen asian tekeminen ei johda mihinkään hyvään siinä hetkessä, mutta sensijaan mysteeriksi jäi se, miksi se oli niin opettavaista, miksi osasin seuraavana päivänä paremmin kuin pitkään aikaan?

Vielä edellisten lisäksi olen miettinyt omaa liikekieltäni. Oikeastaan milloinkaan aiemmin minulla ei ole ollut mitään syytä muuttaa omaa liikkumisen tapaa sillätavalla tietoisesti, että joutuisin ponnistelemaan, etten olisi vaikkapa liian kevyt. Yrittää liikkua kuin painaisin kymmeniä kiloja enemmän. Olla liitämättä maanpinnan yläpuolella. Olla olematta naisellinen, kulttuurisidonnaisessa mielessä. Tietynlainen liike on ominainen itselle ja on ollut vaikeaa alkaa hyväksyä se, että tässä asiassa oman kehon kannattelun tapa  voi olla epätoivottua. (Siksi olisi niin mielenkiintoista olla itseään vastapäätä, kuten aiemmin sanoinkin.) Tästä liikekielen tietoisesta muuttamispyrkimyksestä johtuen olen alkanut kehittää eri katoihin ja niiden liikkeisiin samanlaisia suhteita tai tuntemuksia kuin suhteessa musiikkiin. Jokin puhuttelee enemmän kuin jokin toinen. Erään tekniikan yhdessä torjunnassa on sekunnin pituinen hetki, jolloin liike muistuttaa etäisesti sitä, miltä kehossani yleensä tuntuu. Tämä torjunta on, turha sanoakaan, kovin lähellä sydäntäni. Se on kontrasti kaikelle muulle. Se on se keveyden ja vapautuksen sekunti, hetki ilman haarniskaa.

Huomaan, että monesti treenin jälkeen tunnen olevani aivan erityisen kevyt, niin kehon kuin mielen tasolla. Jokainen tietänee sen tunteen, kun pitkän patikoinnin päätteeksi saa nostaa selästään pois sen aivan liian painavan repun. Kuinka hetken kehossa tuntuu siltä, kuin painovoima toimisi käänteisesti ja nostaisi kehon ilmaan. Hiukan jotain tuollaista koen vapauduttuani harjoittelun painavasta henkisestä haarniskasta. Ja luulen, että tuossa painossa on juuri koko tuon asian paino, sen merkitys ja syvin opetus tällä hetkellä: mitä on olla sellaisissa nahoissa, jotka eivät ole omani. Miten ujuttaudun niihin päivä toisensa jälkeen ja elän todeksi toisen maailman, toisen ajan, toisen sukupuolen jopa. Eipä ihme, että minulla on tarve puhua näistä havainnoista Janin kanssa joka päivä. Ja että haluan ujuttaa itseni yhä uudelleen sen haarniskan sisään.

Ulos luolasta

Pystynkö kirjoittamaan Platonista? Saana ehdotti, että kirjoittaisin hänen ajattelustaan. Tässä seuraa pieni yritykseni, joka oli alunperin vastaus Saanan Äitinäytelmä - kirjoitukseen. Tämän sijaan kirjoitin silloin Oraakkelin ovella - tekstin ja kuuntelimme Jujun Vuori-biisiä. Pitää kyllä varoittaa tahattomasta  sekavuudesta ajatuksenjuoksussa. Luethan myötätuntoisesti!

Muistelin unohdettua ja siinähän se sitten olikin. Jos tiedän mikä on oikein en voi tehdä väärin, muistan hänen sanoneen. Uskon epäilemättä tuon johtopäätöksen, johon  päädyttiin Valtion VII -kirjassa. Ajattelen lapsia; ihmisentaimi on vain tietämätön toimiessaan väärin. Lopulta koskettaa se meitä kaikkia hieman ikääntyneempiäkin kansalaisia.

Tästä herää kysymys: voiko ihminen tietää todella mikä on oikein? Helposti osaamme sanoa miten ei saa toimia. Helposti osaamme myös tuomita muiden tekoja ja omiakin joskus jälkeenpäin. Silloin Platonin mukaan tietomme ei vielä ollut oikeaa tietoa.

Mutta meille on mahdollista muistaa kaikki tieto, jonka syntymässä unohdimme. 

Onko meille mahdollista nähdä aivan samanlaisena jokakeväinen voikukka vuodesta toiseen? Voikukan ideaa eli nähtyä muotoa emme voi koskaan nähdä. Toisaalta ilman sitä emme voi nähdä ainuttakaan  voikukkaa.

Kun opiskelemme vaikka ikkyota (tekniikka aikidossa) tulisi unohtaa tuo sisällemme muodostunut keväinen kuva ikkyosta. Toisaalta ilman minkäänlaista kokonaiskäsitystä ikkyon muodosta voi liikettä olla aika vaikea toistaa. Opiskellessamme ikkyota opettajan johdolla tietää opettajamme meidän tekniikkamme muodon olevan ajallinen, kuten omansakin. Mikäli menetämme aloittelijan asenteen  opiskellessamme ikkyota, käy helposti niin, että tunnistamme opettajan liikkeistä hänen näyttävän nyt ikkyota ja kiva juttu, kohta pääsen harjoittelemaan sitä itse! Ja sitten alkaa armoton harjoittelu, mikä on tietysti hyvä asia. Entä jos opettaja halusikin opettaa sinua tekemään ikkyon tällä kertaa näin? Näyttää sen tällä kertaa juuri näin tässä keväisen aamun autereessa. Olinko valpas ja huomasin hänen pyrkimyksensä? Tunnistinko saman muodon vai näinkö voiman suunnan ja mukautumisen tavan, havaitsinko ajoituksen liikkeen virrassa?

Auringon ensi säteet heijastuvat luumunkukan terälehdellä olevan kastepisaran pinnalla vain ohimenevän hetken" on käännös japaninkielen sanasta kotoba eli kieli. Kotoba tai näkevä ymmärrys on tässä voikukan terälehdessä. Se taitaa kyllä olla kirsikankukka. Niiden lehdet ovat meidän sanojamme Heideggerin japanilainen keskustelukumppani taisi sanoa puhuessaan kielestä. 

Heideggerkin on esittänyt itsensä ajattelun hedelmien varjelijana ja joku toinen puolestaan puhuu sydämeen kätketyistä siemenistä, jotka alkavat itää kun tulee oikea aika. Odotan kyllä jo kevättä ja minkälainen onkaan se kevät, joka saa sielumme siemenet itämään? Mikä onkaan se keväinen aurinko joka saa luumunkukan yhdessä kirsikan kanssa kukoistamaan tuoksuen samalla oksalla?  

Amaterasu (auringon jumalatar) astuu ulos luolasta. Koittaa aamu taas ja syntyy päivä tämä. Minkälainen  "Satu" on se, kun hedelmät kypsyvät? Heidegger pohti kielelle uutta  nimeä  "die Sage" eli "Satu",das Sagen sanominen,  Sanottu (gesagt). 

Jacob Grimm ajatteli kansansaduissa, tarinoissa ja sanonnoissa säilyneen kadonnutta mytologiaa.

Kotoban rinnalle "die Sage" on nimenä kielelle vertainen nimeämään jonkin antamista tulla esille olemassaolevaksi, koetuksi, jonkinlaiseksi koettuna, ymmärrettynä.
Se on olemisen koti. 

Minkälainen olikaan se totuuden sokaiseva kirkkaus kun Platonin vertauksessa ihminen astui ulos luolasta?  Mitä oli näkeminen sen jälkeen?
"Kun Platon kuvaa Valtio-dialogissa, luolavertauksessa, ihmisen tietä ulos luolasta, hän kuvaa samaa tilannetta kuin Pidoissakin: ulos siitä, josta jo osaa puhua niin, ettei tarvitse olla omaa kokemusta. Luolavertauksen ulosautettava saa ”mustelmia ja ruhjeita” - Juha Varto : Mitä Platon ”todella sanoi”?

Sunnuntaina oli kynttelin päivä, jota kevään ensi päiväksi Pohjois-Savossa kutsuttiin. Kevättä kynttilästä, syystä Perttelistä kuuluu sanlasku.
Hyvää kevään alkua, itäminen on jo alkamassa!

Viime viikolla en ehtinyt saattaa tätä loppuun ja tuosta kynttilän päivästä on jo toista viikkoa. Sen sijaan Saana kirjoitti kahdesti tarinaamme vanhojen kuvien innoittamana.   

Platonin kirjankannessa muistona jälkiä sorkasta ja kärpäsenkakkapilkkuja.

Saana jätti mainitsematta että Platonin lukeminen alkoi tuolloin Gorgiaasta, jonka olenkin lukenut, tunnustan yli kymmenen kertaa vuosien varrella, vaikkei se olekaan sisällöllisesti suosikkini Platonin dialogeista. Matkalta menneisyydestä olisin maininnut nuo Platonit ja Heideggerit joiden pinnan alle olen yrittänyt upota uidakseni  niiden olemisen lähteen virroissa. Kuttukuvia katsellessani muistan lukeneeni Platonin teoksista kolmososaa yhä uudelleen eräänä keväänä lypsäessäni kuttuja. Silloin olimme rakentaneet lypsypöydän jolle mahtui 10 kuttua kerrallaan emmekä enää lypsäneet käsin vaan vanhalla kannukoneella ja meillä oli kaksi lypsy-yksikköä kutun lypsimiä. Nostalgia tulvii silmäkulmiin kun muistelen tuota. Erityisesti kun ystäväni Ilkka asui luonamme ja teimme hänen koulutyönään tekemien rakennepiirrustusten mukaisia korjauksia navettaan. Samaan aikaan luonamme kävi auttamassa muitakin aikidon treenaajia tietysti treenaamassa, mutta myös auttamassa tilanpidon töissä.

Kun yritän muistaa mitä dialogia Faidonissa, Pidoissa tai Faidroksessa käytiin, en saa palautettua mieleen oikein mitään. Luin vähän Faidroksen alkua ja tutultahan se kuulosti, mutta miten varsinainen rakkauden pohdiskelu etenikään tai miten se onkaan rinnakkainen Gorgiaan kanssa retoriikan ja filosofian suhdetta käsitellessään. Ilman elossapitävää ajattelua, ajatusten paluuta ja toistoa unohtuu se, mikä silti vaikuttaa ymmärryksen tapaan, huomaan.

Valmennuksen opinnoissa tänään sivuttiin samankaltaisia asioita ja loppukesän päivittäiset rautapiikkien heitot tulivat mieleen. Otinkin shurikenit esille ja koitin heittää niitä odotellessani Saanaa dojolle aikidotunnin jälkeen. Ensimmäinen heittämäni osui poikkihirteen kimmoten takaisin kovalla voimalla - se olisi voinut olla viimeinen heitto ever. Sain onnekseni heti muistutuksen heittelemisen olevan vakavaa puuhaa, jossa on oltava varuillaan. Yllätyksekseni toinen heittosarja osui tauluihin jokaisen piikin jäädessä kiinni haluttuun. Melkein puolen vuoden tauko ei ollut kadottanut tuntumaa, mitä ihmettelen. Tosin toistojen määrä on ollut vuosien mittaan varmuudella sadoissa tuhansissa mutta alle miljoonan. Miekan heilautuksia on sitten ollut enemmän.

Miksi sitten toistetut sanat unohtuvat niin helposti, arvaan, ne olisi pitänyt kirjoittaa, Kirjoittaa käsin. Tai lausua ääneen antaen sanojen soida kehon tehdessä puhumisen liikkeen silmien seuratessa toistettavaa tekstiä. Ei auditiivista, eikä kinesteettistä oppimista, vain visuaalista. Pelkästään ajatuksissa sanojen toisto jää aina ajattelun tasolle.

-Jani