En enää ikinä ajattele tässä elämässä, että jokin ei olisi "mun juttu"! Jos käytän tuollaista ilmaisua, niin käskekää minut nurkkaan häpeämään. Sillä en nyt ihan heti voi muistaa, mikä olisi tuntunut enemmän omalta.
Tällä en tosiaankaan tarkoita, että olisin asiassa hyvä tai luonnonlahjakkuus. Tai että se olisi helppoa minulle. Ei, en ole sen enempää kuin muutkaan. Mutta: en myöskään ole sen vähempää kuin joku toinen. Taipumuksilla ei taida lopulta olla paljonkaan merkitystä, vaikka niiden perään niin kovasti aina huudellaan. Taipumus johonkin suuntaan on tosiaankin vain sitä; voimme taipua sinne tai tänne, jonkin taivuttamana. Se ei vielä tarkoita mitään, siinä ei ole mitään aktiivista. Se ei kerro mitään siitä, miten paljon asia voi tuoda iloa ja sisältöä elämään. Se ei kerro, mitä tapahtuu, kun ryhtyy tekemään, kenties tuulta vastaan.
Jani usein pohtii aikidojuniorien kohdalla sitä, kuinka lahjakkaimmat lapset lopettavat herkimmin, koskeivät kiinnity lajiin. Tämä taas johtuu siitä, että heidän ei tarvitse ponnistella ja sitä kautta saavuttaa tuloksia. Kun taidot karttuvat tuosta vain kuin tarjottimelta napsittuina, ne eivät herätä ihmisessä syvempiä onnistumisen ja itsensä voittamisen tunteita. Ja kuten tuhannesti sanottu on; ainut todellinen voitto on voitto omasta itsestä. Mietin, onko mikään muu tekeminen askarruttanut mieltäni siinämäärin aiemmin kuin tämä? Olen nopeatempoinen suinpäin-ihminen, mutta siltikään en ole yhtenäkään päivänä edes etäisesti saanut tunnetta, etten viitsisi, jaksaisi tai haluaisi treenata tänään. Ehkä mikään ei ole ennen ollut samalla tavalla vaikeaa. Tässä yhteydessä uskallan käyttää sanaa "haastavaa", sillä kyse on todella haasteesta, joka heitetään joka kerta kun miekkaan tartutaan.
Halusin kirjata ylös ajatuksiani nyt kun takana on puoli vuotta tekemistä. Tämä siksi, etten unohtaisi.
Eräänä iltana huomasin miettiväni, miten harmillista on, etten voi milloinkaan treenata itseni kanssa. Siis niin, että seisoisin itseäni vastapäätä. On aivan erilaista havainnoida tapahtumia edestäkäsin tekijänä kuin vaikka sivulta seuraten. Näen toki paljon asioita katsoessani sivustapäin. Itseäni en kuitenkaan voi nähdä siten, en mistään kulmasta. Tai tietysti voisin, videolta, mutta tarkoitan ennemmin elävää kontaktia itseeni, kuin sen seuraamista, miten treenaan jonkun kanssa. Haluaisin voida havainnoida itseäni itseni vastustajana. Miksi näin? Koska siinä oppii toisesta niin paljon. On mielenkiintoista olla sellaisessa virittyneisyyden tilassa, missä voi havainnoida toista - sanotaanko hengityksen tasolla. Ja katseen tasolla. Kun asioita ei sanota, vaan luetaan elekielestä. Tunnen jo Janin elekielen kohtalaisen hyvin, koska harjoittelemme päivittäin. Kun hänen katseensa häilähtää jalkaterässäni, tiedän että se on sentin, pari väärässä asennossa ja korjaan jalkaterän eteenpäin. Hän puolestaan huomaa, jos minua haukotuttaa, mutta haukotus on kätkettävä, koska ollaan dojolla, missä ei todellakaan haukotella. Myös hymy on kätkettävä, koska koryussa harjoitetaan kehon ja tekniikan lisäksi (tai jopa yli niiden) mielenhallintaa ja tunteiden hallintaa. Hymyily ei kuulu asiaan. Silti hymy saattaa käydä silmissä ja sen huomaa aina. Haluaisin niin mielelläni havaita omat heikot kohtani itseäni vastapäätä seisten, haluaisin nähdä, mitä huomaamattani paljastan.
Yleistäen vielä yllä olevan asian; haluaisinko ylipäätään olla itseni seurassa, jos olisin elämässä itseäni vastapäätä. Minkälainen vastus olen? Minkälaista seuraa olisin itselleni?
Toinen pohdinnan aihe on täydellisyys. Uskon aina ajatelleeni täydellisyydestä niin, että sitä on ensinnäkin turhaa tavoitella ja toisekseen se on tylsää - hauskuus piilee virheissä ja vioissa. Kauneus kauneusvirheessä. Mutta nyt, mitä huomaankaan ajattelevani? Kun asian tekemisellä ei ole käytännön merkitystä ja sillä ei tavoitella mitään konkreettista, jäljelle jää vain täydellisyyden tavoittelu. Kun tekemisellä ei ole mitään aikamäärettä, on vain ajan ikuisuusjatkumo eteen- ja taaksepäin. Kun omaa osaamista ei voi eikä tahdokaan esitellä kenellekään, nousee keskiöön oma itse, itselleen riittäminen. Tai oikeammin sanottuna riittämättömyys. Se, että mikään ei riitä, sillä muoto ei ole milloinkaan täydellinen. Ja tämä tosiasia samalla kumoaa itsensä siten, että pelkkä tekeminen muuttuu tarkoitusperäksi ja syyksi itselleen. Välillä luulen melkein, että tällaista tietä kulkemalla ihminen joko valaistuu ennenpitkää tai tulee kertakaikkiaan sekopäiseksi. Tai molempia. Minulla tosin ei ole ehkä elämää kylliksi jäljellä kumpaankaan vaihtoehtoon.
Kolmanneksi olen miettinyt unohtamista. Ja muistamista. Harjoittelemme Janin kanssa joka päivä, jolloin ei tule lainkaan sellaista taukoa, että ehtisin unohtaa. Taidon harjoittaminen on jatkuvasti päällä, niinsanotusti. Kuitenkin Jani kertoi taannoin koulussa ymmärtäneensä unohtamisen merkityksen opitun siirtymisessä pitkäkestoiseen muistiin. Jos tulee harjoitteluun tauko ja ihminen hetkellisesti unohtaa tekniikan muodon esimerkiksi, on se vain hyväksi oppimiselle. Silloin joutuu uudelleen pinnistämään muistiaan ja oppimaan uudestaan, jolloin todellakin oppi asettuu ihmiseen syvemmälle. Tätä en nyt vielä ole päässyt kokemaan, koska taukoa ei puolen vuoden aikana ole ollut. Minulle opin sisääntuloteitä näyttävät olevan myös seuraavat tilanteet:
- jonkun ihan toisen ihmisen kanssa tekeminen
- toisessa paikassa (leirillä) tekeminen
- eri rytmissä tekeminen
- vahvan tunnetilan vallassa tekeminen
Noissa kaikissa on enemmän, kuin mikä vaikuttaa ilmeiseltä. Toki jokainen eri ihminen on vaikkapa pituudeltaan ja taitotasoltaan erilainen, jolloin toisen pitää mukautua. Tämä ei silti selitä minusta sitä, että palatessani tutun ihmisen pariksi, osaan paremmin. Leirillä tulee treenattua tunteja enemmän päivän mittaan, useiden ihmisten kanssa lisäksi, mutta silti tuo ero ei ole niin merkittävä, että se selittäisi harppauksen taidoissa. Luulen, että se liittyy hengen ponnisteluun, siihen, että taisteluvalmius syntyy vieraiden parissa. He ovat totisesti pelottavia ja tuolla salilla olen yhtä kuin taistelukentällä. No, ehken kuitenkaan muuta kuin omassa päässäni. Eri rytmissä tekeminen rikkoo tekniikkani vielä kaikkein selvimmin, kun muistitaitokapasitetti ylittyy, niin siinä ei ole paljonkaan tehtävissä kuin sisuuntua ja yrittää kovemmin. Mielenkiintoisin kuitenkin toistaiseksi on tuo, kuinka tunnetila vaikuttaa oppimiseen. Yhden ainoan kerran olen onnistunut treenatessa olemaan niin äärettömän kiukkuisessa mielentilassa, etten saanut tulivuorta ihan pidettyä kurissa. Sain tietenkin hyvän oppitunnin aiheesta tunteiden hallinta ja sen merkitys koryun tekemisessä, mutta tässä mielenkiintoinen juttu: kiukun vallassa tehdessä, itsehillintä äärimmillään, tekemisen tasoni oli todella surkeaa. Sen sijaan seuraavana päivänä minusta tuntui, kuin olisin kävellyt yön aikana tienmutkasta ja edessäni oli valtavan kaunis maisema alas laaksoon ja hetken aikaa sain kulkea myötämäkeen. Ymmärsin tästä kyllä tuon osuuden, että tunteiden vallassa tällaisen asian tekeminen ei johda mihinkään hyvään siinä hetkessä, mutta sensijaan mysteeriksi jäi se, miksi se oli niin opettavaista, miksi osasin seuraavana päivänä paremmin kuin pitkään aikaan?
Vielä edellisten lisäksi olen miettinyt omaa liikekieltäni. Oikeastaan milloinkaan aiemmin minulla ei ole ollut mitään syytä muuttaa omaa liikkumisen tapaa sillätavalla tietoisesti, että joutuisin ponnistelemaan, etten olisi vaikkapa liian kevyt. Yrittää liikkua kuin painaisin kymmeniä kiloja enemmän. Olla liitämättä maanpinnan yläpuolella. Olla olematta naisellinen, kulttuurisidonnaisessa mielessä. Tietynlainen liike on ominainen itselle ja on ollut vaikeaa alkaa hyväksyä se, että tässä asiassa oman kehon kannattelun tapa voi olla epätoivottua. (Siksi olisi niin mielenkiintoista olla itseään vastapäätä, kuten aiemmin sanoinkin.) Tästä liikekielen tietoisesta muuttamispyrkimyksestä johtuen olen alkanut kehittää eri katoihin ja niiden liikkeisiin samanlaisia suhteita tai tuntemuksia kuin suhteessa musiikkiin. Jokin puhuttelee enemmän kuin jokin toinen. Erään tekniikan yhdessä torjunnassa on sekunnin pituinen hetki, jolloin liike muistuttaa etäisesti sitä, miltä kehossani yleensä tuntuu. Tämä torjunta on, turha sanoakaan, kovin lähellä sydäntäni. Se on kontrasti kaikelle muulle. Se on se keveyden ja vapautuksen sekunti, hetki ilman haarniskaa.
Huomaan, että monesti treenin jälkeen tunnen olevani aivan erityisen kevyt, niin kehon kuin mielen tasolla. Jokainen tietänee sen tunteen, kun pitkän patikoinnin päätteeksi saa nostaa selästään pois sen aivan liian painavan repun. Kuinka hetken kehossa tuntuu siltä, kuin painovoima toimisi käänteisesti ja nostaisi kehon ilmaan. Hiukan jotain tuollaista koen vapauduttuani harjoittelun painavasta henkisestä haarniskasta. Ja luulen, että tuossa painossa on juuri koko tuon asian paino, sen merkitys ja syvin opetus tällä hetkellä: mitä on olla sellaisissa nahoissa, jotka eivät ole omani. Miten ujuttaudun niihin päivä toisensa jälkeen ja elän todeksi toisen maailman, toisen ajan, toisen sukupuolen jopa. Eipä ihme, että minulla on tarve puhua näistä havainnoista Janin kanssa joka päivä. Ja että haluan ujuttaa itseni yhä uudelleen sen haarniskan sisään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti