Kielletyllä alueella

Eilen lähdin matkaan vielä valoisaan aikaan. Suuntana oli Helsinki ja potilashotelli. Kotoa lähtiessä sain viime hetken ohjeena Saanalta olla nuolematta seiniä ja vessanpöntön kansia tai muita vaarallisia paikkoja matkallani kielletylle, kohta suljetulle alueelle. Pohdin eilen josko jo tänään poliisit pysäyttävät autoja moottoritiellä. Oikeastaan olin vähän pettynyt kun tiesulkuja ei vielä iltapäivällä ollut.

Mielessä oli outo epätodellinen tunne vaarasta, joka lähenee kilometri kilometriltä. Ennen Lohjaa illan pimeys oli jo laskeutunut ja ympärillä oli vain mustaa. Moottoritien ja vastaantulijoiden kirkkaat valot loivat scifimäisen tunnelman. Sisälläni risteilevät aatokset muodostivat mielteen elokuvakohtauksesta, jossa päähenkilö on matkalla kielletylle alueelle. Siellä velloo mysteerinen voima, joka ottaa jokaisen siellä olevan valtaansa vääjäämättä jossain vaiheessa. Voima leviää ihmisestä toiseen kosketuksen ja lähikontaktin kautta.

Vein auton tutulle ilmaispaikalle, josta en meinannut mahtua ulos viimeksi käydessäni. Autoja oli muutamia parkkipaikalla. Tällä kertaa kuljin hotellille kävelytietä pitkin. Kellon ollessa vähän yli yhdeksän, kohtasin matkallani yhden juoksijan sekä kävelevän pariskunnan, jota väistäessäni meinasimme törmätä pyöräilijän kanssa. Tein oudon väistöliikkeen ja olisin nuollut tassuani jos olisin ollut kissa; nuolemisen sijaan kiristin kävelyvauhtia.

Hotellin tullessa näkyviin hätkähdin ikkunoissa olevien valojen vähäistä määrää. Neljä tai viisi huonetta olivat käytössä tällä puolen. Burger Kingin ohi kulkiessani näin, että asiakkaita oli vain kolme. Tavallisesti siellä on jonoa ja väkeä syömässä näin ilta-aikaankin. Hotellin vastaanotolla oli lähes ruuhkaa, siellä oli kaksi muuta ihmistä. Toinen oli englantia puhuva mies, jonka päättelin asuneen hotellissa jo pidempään. Toinen oli nainen, joka oli ostamassa pehmokettua ja kasvonaamiota - mielenkiintoista. Pysyttelin kaukana varmuuden vuoksi, kunnes minut kutsuttiin kassalle. Sain avainkortin kirjoitettuani tiedot ja allekirjoitettuani ne. Ottaessani kynää purkista kävi mielessäni, että voiko tähän kynään koskea.

Sain ruokakupongin, joka on potilaille tarkoitettu. Yleensä käyn aamupalalla verikokeiden jälkeen, mutta tällä kertaa en voisi sitä tehdä kun pitäisi olla ravinnotta biopsian takia. Epäröinnistä huolimatta päätin mennä ravintolaan hakemaan illallista. Ravintola oli aivan tyhjä. Ei asiakkaita, ei henkilökuntaa. Kuljin kuitenkin vähän pidemmälle, jotta näin keittiön puolelle. Siellä seisoi ihminen - ilmeisesti kokki. En kuitenkaan alkanut huutelemaan hänelle, kun hän seisoi siellä niin rauhallisena pöytänsä äärellä selvästi omissa ajatuksissaan.  Lähdin palaamaan kassalle, kun vastaani tulikin jo tarjoilija. Keskusteltuamme päätin ottaa ruuan huoneeseen, missä saisin syödä rauhassa ja tuijotella telkkaa. Tarjolla  oli häränrintaa punaviinikastikkeessa, otin siis sen salaatin, leipien ja maidon kera.

Heräilin yöllä muutamaan otteseen. Juuri sopivasti virkeähkönä 6.15 vähän ennen kellon soittoa nousin ylös ja lähdin verikokeille. Luovutin huoneen ja menin laboratorioon. 6.32 oli ovet avattu ja muut jo sisällä. Luulin joutuvani odottelemaan pitkään, mutta ei ollenkaan. Labrassa oli neljä odottamassa 3-4 metrin välein toisistaan. Minun vuoroni tuli ennenkuin ehdin istahtaa odottamaan. Näytteeni olivat kiireelliset. Ystävällinen näytteenotto eikä sanaakaan koronasta. Sitten matka kävi kohti osasto 5a:ta.

Muutamia ihmisiä näin matkalla pääaulassa. Hiljaiselta vaikutti. Juoksin tutut portaat vitoskerrokseen. Hissejä ei suositeltu, enkä ole muutenkaan enää käyttänyt hissejä syksyisen parin viikon sairaalassaolon jälkeen. Raput tulivat tuolloin tutuiksi. Ei ihmisiä rapuissa, ei osastolla, jonka kautta päiväosastolle pääsee. Päiväosasto oli pimeänä. Pääsin sisälle ovista. Jännä tunnelma. Laitoin tavarani kaappiin ja kävin sohvalle istumaan. Avasin telkkarin. Hetihän siellä kohta pyörivät jo uutiset ja hoitajakin saapui. Tavalliset rutiinit: sain hoitaa itse verenpaine- paino- happisaturaatio- lämpö -mittaukset. Sillävälin hoitaja olikin tuonut jo sairaalavaatteet. Vaihdettuani vaatteet, kirjoittelin kuulumisia kotiin.

Sängyssä maaten kuljetettiin tämä potilas ultraan ja koepalan ottoon. Heti kun jäin seinustalle tulivat jo hoitajat hakemaan toimenpiteeseen. Hoitajat puhdistivat kyljen ja mittasivat verenpaineen. Se oli kuten yleensäkin vähän koholla. Jännitys hieman tiivistyi kun lääkäri tulei ja alkoi tutkimaan maksaa. Kohta laitettiin puudutusta pitkällä piikillä ja kylkiluiden välistä mentiin maksan oikeaan lohkoon josta koepala otetaan. Varoitin lääkäriä siitä, että varmasti kehoni hypähtää puudutuspiikin työntyessä ihoon, se tuntuu vain vähän, mutta yrityksistä huolimatta en tälläkään kertaa saanut pysyttyä paikoillani.

Koepalan oton jälkeen neljä tuntia makuuta ettei ala ottopaikka vuotamaan. Ensimmäinen tunti piti maata oikella kyljellä ottopaikan päällä. Yritin nukahtaa, laitoin viestejä kotiin. Nukahdinkin ja heräsin tunnin kuluttua. Enää kolme tuntia makaamista.

Sain kotoa kaksi kuunneltavaa kappaletta whatsuppiin. Toinen oli Anssi Kelan Hyppy sumuun

Toisen sain juuri ennen luultua kotiinpaluuta. Sillä yhdeltä kun mitattiin verenpaine ennen kotiinlähtöä, oli yläpaine 189. Minun piti jäädä vielä odottamaan sen laskua. Ajattelin sen olevan vain tunteiden aiheuttamaa kohoamista, mutta huolestuin kuitenkin kun saatoin tuntea päässäni ylösnoustessa verenpaineen aiheuttamat tuntemukset. Tunteiden heilahtelut ovat olleet taas viime päivien aikana voimakkaita, kyyneleet löytävät tiensä niin helposti silmäkulmiin.  Onneksi kolmelta verenpaine oli laskenut ja yläpaine oli alle 160 ja sain lähteä kotiin. Tosin ajaminen olisi ollut kiellettyä, mutta nyt se sallittiin, kun oli parempi mennä omalla autolla ja olinhan ennenkin menetellyt niin.

Kiitos taas ystävälliselle hoitajalle. Tehohoidosta kun kuulen nyt päivittäin televisiossa koronaviruksen vuoksi, on se tuonut mieleen oman ajan sairaalassa maksansiirron jälkeen. En tiedä mikä on varmasti totta ja mikä ei. Näin kuitenkin tapahtui teho-osastolla: jossain lähellä kamppailtiin hengen pelastamiseksi, mutta oli aika kuolla. Itse olin tuolloin nukutuksen tai lääkkeiden sumussa. Myöhemmin näin kumaraisten omaisten hitain askelin kulkevan kohti huoneen toisella puolen verhoja jonka taakse nuo kolme hahmoa hävisivät. Silloin surin pidättämättä kyyneliä oman tajunnan ja tajuttomuuden välillä. Onko tämä kuviteltua? Ei ainakaan tahallaan keksittyä.
Vahvoista kipulääkkeistä huolimatta olin tuskainen jonkin aikaa, tunnin tai päivän, en tiedä, enkä myöskään oliko hoitaja vierelläni istumassa pitkään vai vain hetken pitäen kädestä. Kiitos myös hoitajille niin teholla kuin osastollakin.

Kiitollinen - Jani

Ainiin se toinen laulu oli Sininen huivi. Sitä Saana on laulanut aikoinaan kuorossa. Kaunis laulu, mutta surullinen.

Aaltoa odotellessa

Siitä, kun viimeksi kirjoitin tänne blogiin, tuntuu olevan ikuisuus. Sen jälkeen on tapahtunut suuria muutoksia kaikkien arjessa, koska eletään koronaviruksen rajaamaa poikkeustilaa. Koululaiset ovat olleet kotona vähän yli viikon ajan meidän vanhempien kanssa. Jotkut päivät ovat olleet helppoja, toiset hankalia. Alun järkytyksen ja jatkuvan uutisvirrassa vellomisen jälkeen huomaan haluavani selkeyttä päiviin. Olen yrittänyt jättää puhelimen syrjään aina kuin vain pystyn. Illalla olemme katselleet Janin kanssa uutiset niin yleltä kuin maikkarilta kun lapset ovat menneet nukkumaan. Olen yrittänyt suojata heitäkin uutisten hyökyaallolta, vaikka tiedänkin, että myös koululaisia mietityttää, mitä maailmassa nyt oikein tapahtuu.

Arkipäiviä määrittää nyt aika pitkälti lasten koulu, joka tapahtuu siis kaikkien osalta kotona. Tokaluokkalainen tarvitsee minua tai isää kaikkien tehtäviensä tekemiseen, nelosluokkalainen myös tarvitsee silmälläpitoa ja kannustusta ja muistuttelua. Kuutosluokkalainen on hyvin tunnollinen luonnostaan ja suoriutuu tehtävistään pääosin itsenäisesti. Lisäksi viisivuotias on otettu pois päiväkodista ja tarvitsee tekemistä ja seuraa, eikä puolitoistavuotiaskaan montaa hetkeä päivässä vietä äidistä erillään.

Tällä hetkellä on tunne, että elämä on aivan kukkuroillaan tekemistä, ääntä, kiistelyä, naurua, jatkuvaa ruuanlaittoa. Vähän kuin kesälomalla, mutta ei kuitenkaan yhtään, sillä koulutehtävät ovat jatkuvasti läsnä. Samaan aikaan, kun huomaan olevani iltaisin melko väsynyt aktiivisiin päiviin, tulen ajatelleeksi monta kertaa päivässä, miten onnekas olen, että meillä on suuri perhe. Että minulla on  rakas puoliso, rakkaat lapset luonani. Mitä olisi  viettää mahdollisesti monta kuukautta kodissa enemmän tai vähemmän eristyksissä yksinään tai vaikkapa yksinhuoltajan ominaisuudessa. Mitä olisi olla huonoissa väleissä kumppaninsa kanssa ja joutua viettämään kaiken ajan yhdessä ilman yhteistä säveltä. Välillä ajattelen kauhulla niitä perheitä, joissa lapsilla ei ole hyvä olla, missä on uhkaava ilmapiiri. Minua pelottaa ajatella, mitä kodin seinien sisäpuolella tapahtuu pitkinä viikkoina, kun hermot kiristyvät vähitellen yhä enemmän ja enemmän.

Joinakin päivinä ajattelen jatkuvasti ihmisiä muualla Euroopassa. Italiassa, Espanjassa ja Saksassa. Tuntuu siltä, kuin seisoisimme rannalla tähyilemässä merelle päin, josta tiedämme meitä lähestyvän vaarallisen suuren aallon, joka on pyyhkäisevä meidät mukanaan. Ehdimme vielä hetken varautua, ehdimme miettiä, miten ehkä tulemme toimimaan kun se tapahtuu. Emme tiedä, miten suuri aalto tulee olemaan, millä voimalla se iskee. Mikä pahinta, emme tiedä, ketkä se vie mennessään lopullisesti. Olisi hulluutta luulla, että emme menetä ketään. Vielä olisi aikaa sanoa niitä tärkeitä sanoja heille, jotka ovat tässä vielä tänään. Haluaisin sanoa tämän kaikille ihmisille ääneen, mutta huomaan vaikenevani. En sano mitään vaan odotan jotenkin jähmettyneenä. Ehkä toivon kuitenkin, että olen väärässä. Että kaikki ovat väärässä. Että me olemme turvassa ja joudumme vain seuraamaan kauempaa, miten maa toisensa jälkeen joutuu hätää kärsimään, mutta me, me jäämme koskemattomiksi. Me emme menetä isoäitejämme, äitejämme, syövästä selviytyneitä tuttaviamme. Me suomalaiset olemme niin erillämme ja lisäksi meitä on niin vähän. Ehkä meillä käy uskomaton tuuri.

Tiisu: Kuollaan me kaikki

Olemme kuunnelleet päivänä muutamana tuota Tiisun kappaletta, jossa humoristisesti mutta samalla yllättävän syväluotaavasti käsitellään kuolemaa. Kuolemisesta ei näköjään pääse eroon. Se kurkistaa sieltä ja täältä eikä päästä ihmistä unohtamaan itseään. Ehkä sen kanssa pitäisi päästä jollakin tavalla sinuiksi, mutta vaikeaa se on.

"Näin on, kuollaan me kaikki
Mutta ei ole hätää
Sillä me myös eletään
Ja sitähän me tehdään jo tänään" 
(Tiisu: kuollaan me kaikki) 

Millaisia muita ajatuksia sitä sitten on pälkähtänyt päähän, kun on ollut viikon (!!!) ajan erillään muusta ihmiskunnasta kuin omasta perheestä? Olen ihmetellyt, millaista tämä kaikki olisi ilman somea. Mitä jos meillä ei olisi facebookia ja instaa? Miten yksin sitä oltaisiin. Miten tätä ei voisi jakaa kuin muutaman läheisimmän ihmisen kanssa, kun kodin yksinäisyys tarkottaisi sitä aivan toisessa mielessä kuin nyt. Sillä emmehän me ole ollenkaan yksin - olemme jatkuvasti yhteydessä toisiimme. Koskettaa voimme tietysti vain näitä samojen seinien sisäpuolella olevia. En voi sanoa, että normaalissa elämässäni kaipaisin muiden ihmisten kosketusta mitenkään erityisesti. Yllättäen kuitenkin nyt saatan mielikuvitella itseni halaamassa ystävää, joka ei ole tässä. Joka ei ehkä tule olemaankaan tässä moneen viikkoon.

Olen myös ihmetellyt, missä oikeastaan olen juuri nyt. En ole tavallisessa elämässäni, se on varmaa. Olemme lähteneet matkalle, mutta emme huviretkelle rinnakkaiseen todellisuuteen, vaan kohti täysin tuntematonta tulevaisuutta kuin teleportattuina. Sinkoudumme hiukkasina sikinsokin eteenpäin koko perhe vain päätyäksemme jonnekin, mistä ei ole aavistusta. Mieleeni tulee montakin kohtausta elokuvista. Ajattelen Kärpästä, vanhaa tieteiselokuvaa, jossa tiedemies keksi, miten siirtää itsensä hiukkasina paikasta toiseen teleportin avulla, mutta siirsi vahingossa itsensä kanssa myös kärpäsen, jolloin kärpänen ja ihminen sekoittuivat siirron myötä. Kauhuelokuva, jonka näin kauan sitten. Jokin tässä päivässä muistuttaa minua tuosta skenaariosta. Mietin, mitä ylimääräistä minuun siirtyy kaiken tämän myötä? Ei ehkä kärpäsen ruumista ihmisen päällä, mutta jotakin kuitenkin. Jotakin, joka jättää jäljen.

Toinen elokuva, joka tulee mieleeni, on Croodit ja sen loppupuolella oleva kohtaus, jossa kivikautisen perheen isä heittää perheenjäsenensä yksitellen maanjäristyksen luoman sumun lävitse kaukana häämöttävälle kallionkielekkeelle. Hän ei pysty täysin arvioimaan etäisyyttä, hän ei voi olla varma riittävätkö voimat, jotta lapset, puoliso, mummi pääsevät tulevaisuuteen, uuteen elämään. Paljon kirjoitetaan tällä hetkellä siitä, kuinka koronavirus tulee muuttamaan yhteiskuntaa, länsimaista elämäntyyliä, ihmistä. En tiedä, käykö niin - hyvässä tai pahassa. Emme voi nähdä vielä tämän sumun lävitse, emmekä arvioida, millainen tulevaisuus odottaa kaukaisella kallionkielekkeellä. Onko se samanlainen todellisuus kuin tämä? Vai hyvin toisenlainen? Muuttuuko vain oma tapani ajatella, oma elämäni? Vai muuttuuko paljon muutakin, muutummeko kaikki?

Haluaisin ajatella, että jos muutos on tullakseen, voi siinä samantien uskoa olevan myös jotakin hyvää. Jos meidän on oltava tienristeyksessä, niin voimme kai samantien oppia jotakin ihmisenä olemisesta. Emmehän muuten kai ihmisiä olisikaan. Olen ajatellut viime päivinä myös Harry Potter -elokuvan laituria 9  3/4 ja velhokoulun oppilaita, joiden oli vain rohkaistava mielensä ja uskottava toiseen maailmaan, toiseen todellisuuteen, jota muut eivät näe. Siihen kuuluisaan seuraavaan tasoon, jos niin voisi ajatella. Se on siellä, koska sen on oltava siellä. Mitä järkeä meidän olisi nyt juosta täysillä tiiliseinää päin, ellemme voisi olla varmat, että tästä mennään läpi toiselle puolelle!

Tulin ajatelleeksi tuota elokuvan kohtausta alunperin miettiessäni treenaamista ja siirtymistä oppimisessa tasolta toiselle. Mietin, että väistämättä meille tulee eteen hetki, jolloin tuntuu siltä, kuin olisimme saaneet treenaamiselta kaiken sen, mitä sillä on annettavana. Että olemme jumittaneet oppimisessa kohtaan, josta ei näy mahdollisuutta edetä mielekkäästi mihinkään. Silloin on mielestäni alettava hakemaan katseellaan juurikin sitä teleporttia, joka kätkeytyy silmältä vaan ei sydämeltä. Se on lähellämme ja aiheuttaa tuon tyytymättömyyden tai tyhjyyden tunteen, kuvitelman siitä, että on valmis tai että ei ole kykenevä tai ettei löydä intohimoa enää, jos koskaan löysikään. Että aika matelee tai pysähtyy peräti kokonaan, sillä ajan kuluminen ei enää tuo eteen syytä jatkaa valitulla tiellä. Nämä kaikki ovat vihjeitä siitä, että jossakin lähelläsi on tiiliseinä, josta on juostava läpi uskon voimalla. Jossakin lähellä on salaovi, jonka avausmekanismi on löydettävä varovasti tunnustelemalla, sokkona etsien. Se on siellä! Jos koko tie olisi näkyvissämme heti ensisilmäyksellä, kaikki kulkisivat sen tien. Jos tiessä ei olisi mutkaa, näkisimme suoraan loppuun saakka, ja kuka haluaisi lukea viimeisen luvun ensimmäisenä?

Vapautta ei ole päättää, mikä jatkuu ja mikä loppuu. Vapautta ei ole tehdä vain sitä, mikä motivoi juuri tänään. Vapautta on uskoa itseensä ja siihen, että mikä on totta tänään, ei ole totta enää huomenna ja taas uudelleen päinvastoin. Vapautta on kulkea läpi erämaan pitkän kuivuuden ja nähdä, miten yhtenä päivänä kaikki kukkii, vaikka sadetta ei ole saatu vuosiin. Ihminen on erämaa ja ihminen on kukoistus, molemmat samaan aikaan.

Mihin tämä mielleyhtymien tie nyt siis johdatti minut? Oliko tässä mitään lopputulemaa, mitään järkeä? Ei toistaiseksi, sillä kuten sanottu, mielen tasolla olen juuri nyt siinä siirtymässä vanhasta elämästäni uuteen. Tämä hetki on yhtä aikaa juoksu päin seinää, heitto kaukaiselle kalliolle ja se pitää sisällään epävarmuuden siitä, olenko se ollenkaan minä, joka saapuu perille. Vaan ehkä on hyväksyttävä myös se, että meillä ihmisillä on aina varmuus vain epävarmuudesta. Vain varmuus siitä, että me muutumme. Meidän ei ole pakko elää loppuelämäämme samanlaisena vaan meille on annettu etuoikeus muuhun luomakuntaan nähden päättää itse elämästämme. Päättää, haluammeko todella olla ihmisiä. Ehkä tätä miettiessä vierähtää seuraava kotieristysviikko rattoisasti. Aion  käydä kodin ulkopuolella kerran, kaupassa. Vilkutetaan, jos nähdään silloin; parin metrin päästä.

-Saana

Seitsemäntoistavuotiaana

Nuorison taskutieto 1991-1992 on nykyisin melkoinen aarre. Siellä on merkinnät niin viikottaisista treeneistä, vyökokeista, leireistä ja ensimmäisten treenien vetämisestä sekä monesta muusta. Onkohan tämä blogi nyt sopiva paikka muistella noita aikoja?
Kalenterista löytyi merkintä myös Saanan synttäreistä vuodelta 1991. Silloin emme olleet vielä yhdessä. Siellä on kirjattuna ylös myös ensimmäinen suudelmamme Marilyn-diskossa.

Omat 4.kyun graduoinnit olivat 1.11. 1991. Siitä lähtien olen merkannut treenit ylös toukokuun loppuun 1992.

Vuodelta 1992 valokuva-albumissa on kuvia Tisseirin leiriltä. Edellisviikonloppuna oli siis Christian Tissierin leiri Helsingissä Kaapelitehtaalla. Se sai muistelemaan menneitä. Vanhassa kuvassa oltiin myös kaapelitehtaalla. Se olikin edellisessä blogitekstissä mainittu ja kuvakin esillä. Nyt oli muiden Hietamäen dojon treenaajien lisäksi mukana Olavi joka täytti 13-vuotta. Paikalla oli muitakin tuttuja kuin Tissier, jopa 30:n vuoden takaa.

Vuonna 1991-1992 tapahtui paljon aikidossa ja omassa elämässä muutenkin. Vuosi 1991 päättyi Petterin  (Silenius, tuolloin  3.dan.) nelipäiväiseen uudenvuodenleiriin. Marraskuussa olimme myös Igarashi-sensein leirillä. Ja oli myös peruskurssin päätösleiri joulukuun alussa.

Vuosi 1992 alkoi Christian Tissierin leirillä Tukholmassa 11.-12.1. Sitten oli Petterin leiri Vantaalla jota seurasi Patrick Benezin leiri Helsingissä 7.-8.3. Muistan leiriltä Benezin vahvan olemuksen ja erityisesti illanvieton, jolloin pääsin kuulemaan hänen ajatuksiaan aikidosta ja sen filosofiasta. Olin syvästi vaikuttunut, niin innostavasti hän puhui. Olin tuolloin tosiaan 17-vuotias ja harjoittelin keskimäärin 8 kertaa viikossa.  Janosin oppia. En kyllä muista erityisiä yksityiskohtia tuosta illasta enkä edes leiristä.

Tissierin leiristä Tukholmassa sensijaan minulla on muistikuvia pukuhuoneista ja harjoitustilasta, laivamatkasta Tukholmaan, metro- tai paikallisjunamatkasta ja että olimme liikkeellä samalta peruskurssilta olleen Karin ja opettajamme Petterin kanssa. Leiriltä muistan bokkentekniikoita hämärästi. Ala-asennosta lähtevät pyyhkäisyt päätä kohti tulevaan miekkaan ja välitön heiluri-isku paria kohden. Tissier teki suuren vaikutuksen. Heti seuraavana päivänä oli uuden seuran Turku Aikikain Aikarin salilla treenit, joissa ensimmäistä ja viimeistä kertaa (toistaiseksi) putosin suoraan päälleni. Tilanteen nähneet pelästyivät ja itsekin kyllä vaikka kaikenlaisiin heittoihin olinkin tottunut.

Benezin leiriä seurasivat Petterin leirit Hollolassa ja Seitokailla ja heti seuraavana viikonloppuna oli Joensuun Matti Turussa - sieltä muistan vesihanan ja kyynärpään olleen sillä leirillä esillä joka treenissä. Kysymys taisi olla siitä miten ki virtaa tai sitten miten ki ei virtaa. Huhtikuussa olikin sitten Igarashi-sensein pääsiäisleiri, joka oli merkittävä, sillä siellä opettajani suoritti 4.danin. Leiristä jäi mieleen erityinen kotoisa perheenomainen oleminen joka pitkälti tuli yhteisistä ruuanlaittohetkistä ja ruokailusta.
En muista tarkalleen miten juttu meni, mutta ilmeisesti 4.kyu oli liian ala-arvoinen vyöarvoltaan  toimiakseen 4.danin vyökokeissa ukena vartalotekniikoissa. Onneksi sain osallistua olemalla ukena kuitenkin lyömällä miekalla ja useita vastaan hyökätessä. Erityisesti Petterin polviltaan tehdyt tekniikat ja sujuva liikkuminen alhaalla on jäänyt mieleen. Omat polvista puhkikuluneet treenihousuni havaitsi onneksi Pertti Helsingistä ja lainasi minulle omat ehjät housunsa juuri ennen vyökoetta. Vuosien varrella on Pertti ollut monesti auttamassa ja tukemassa aikidon ja kenjutsun tiellä.  Kun mursin olkavarren luun, oli hän paikalla. Kun muutin Mietoisiin ja navetanvintillä tarvittiin tatameita, toi hän dojon ensimmäiset tatamit, jotka oli hankittu alunperin judon em-kisoihin -70luvulla. Kun tarkemmin muistelen en olekaan varma olisiko Pertti  sittenkin ommellut rikkinäiset housuni mukana olleella neulalla ja langalla. Pertti oli aina varautunut kaikkeen.

Viikko siitä eteenpäin suoritin oman 3. kyun. Edellisestä vyökokeesta oli päivyriin kirjattuna 25 viikkoa ja 214 treeniä.

Kaiken tuon näin jälkeenpäin katsottuna hurjan treenimäärän ja leireilyn ohella "aloimme olee" Saanan kanssa kuten tuolloin sanottiin. Miten ehdimmekään olla niin paljon yhdessä - siten tuon ajan muistan. Muistan myös pitkät puhelut puhelinkopista treenien jälkeen Turun torilta Sauvoon Saanalle,  silloin toimivat vielä kolikkopuhelimet. Kännyköistä puhuminen kuvayhteydellä olisi ollut ihan scifiä tuolloin.

Kesällä olin töissä vesibussissa tai oikeastaan ensimmäinen työpäivä oli jo toukokuun alussa. Endon leirille en päässyt 30.-31. toukokuuta kun olin töissä. Kesällä oli Kobayashi-sensein kesäleiri Turussa, jossa olimme Saanan kanssa ovivahteina ja pidimme pientä kahviota. Tuolta leiriltä muistan Tallinnasta tulleet Antsin ja Reinin sekä heidän graduointinsa.

Tissierin leirillä Kaapelitehtaalla

Kobayashi-sensein leiriä seurasi ainakin Tissierin leiri syyskuun 12.-13. Kaapelitehtaalla. Siellä Saana oli mukana ja otti muutaman kuvan. Opettajaa hän ei uskaltanut kuvata. Kuvissa minulla ei ollut vielä hakamaa, vaikka kolmannen kyun suoritinkin jo keväällä. Sain oman hakaman vasta marraskuussa kun Igarashi-sensei tuli Suomeen. Kuvissa treenaan ainakin ilman hakamaa. Asia oli täysin unohtunut. Valokuvakansiosta löytyi kuva jossa olen pukenut hakaman ensimmäistä kertaa ja kuva on marraskuulta jolloin sensei oli Turussa. Seuraavana vuonna täytin 18- vuotta ja aloitin kenjutsun harjoittelun Igarashi-sensein johdolla, kunnes tapasin silloisen pääopettajamme vuonna 1994. Ja se on kyllä oma tarinansa.

Turku Aikikai Brahenkadun dojo 1994

-Jani