Arkipäiviä määrittää nyt aika pitkälti lasten koulu, joka tapahtuu siis kaikkien osalta kotona. Tokaluokkalainen tarvitsee minua tai isää kaikkien tehtäviensä tekemiseen, nelosluokkalainen myös tarvitsee silmälläpitoa ja kannustusta ja muistuttelua. Kuutosluokkalainen on hyvin tunnollinen luonnostaan ja suoriutuu tehtävistään pääosin itsenäisesti. Lisäksi viisivuotias on otettu pois päiväkodista ja tarvitsee tekemistä ja seuraa, eikä puolitoistavuotiaskaan montaa hetkeä päivässä vietä äidistä erillään.
Tällä hetkellä on tunne, että elämä on aivan kukkuroillaan tekemistä, ääntä, kiistelyä, naurua, jatkuvaa ruuanlaittoa. Vähän kuin kesälomalla, mutta ei kuitenkaan yhtään, sillä koulutehtävät ovat jatkuvasti läsnä. Samaan aikaan, kun huomaan olevani iltaisin melko väsynyt aktiivisiin päiviin, tulen ajatelleeksi monta kertaa päivässä, miten onnekas olen, että meillä on suuri perhe. Että minulla on rakas puoliso, rakkaat lapset luonani. Mitä olisi viettää mahdollisesti monta kuukautta kodissa enemmän tai vähemmän eristyksissä yksinään tai vaikkapa yksinhuoltajan ominaisuudessa. Mitä olisi olla huonoissa väleissä kumppaninsa kanssa ja joutua viettämään kaiken ajan yhdessä ilman yhteistä säveltä. Välillä ajattelen kauhulla niitä perheitä, joissa lapsilla ei ole hyvä olla, missä on uhkaava ilmapiiri. Minua pelottaa ajatella, mitä kodin seinien sisäpuolella tapahtuu pitkinä viikkoina, kun hermot kiristyvät vähitellen yhä enemmän ja enemmän.
Joinakin päivinä ajattelen jatkuvasti ihmisiä muualla Euroopassa. Italiassa, Espanjassa ja Saksassa. Tuntuu siltä, kuin seisoisimme rannalla tähyilemässä merelle päin, josta tiedämme meitä lähestyvän vaarallisen suuren aallon, joka on pyyhkäisevä meidät mukanaan. Ehdimme vielä hetken varautua, ehdimme miettiä, miten ehkä tulemme toimimaan kun se tapahtuu. Emme tiedä, miten suuri aalto tulee olemaan, millä voimalla se iskee. Mikä pahinta, emme tiedä, ketkä se vie mennessään lopullisesti. Olisi hulluutta luulla, että emme menetä ketään. Vielä olisi aikaa sanoa niitä tärkeitä sanoja heille, jotka ovat tässä vielä tänään. Haluaisin sanoa tämän kaikille ihmisille ääneen, mutta huomaan vaikenevani. En sano mitään vaan odotan jotenkin jähmettyneenä. Ehkä toivon kuitenkin, että olen väärässä. Että kaikki ovat väärässä. Että me olemme turvassa ja joudumme vain seuraamaan kauempaa, miten maa toisensa jälkeen joutuu hätää kärsimään, mutta me, me jäämme koskemattomiksi. Me emme menetä isoäitejämme, äitejämme, syövästä selviytyneitä tuttaviamme. Me suomalaiset olemme niin erillämme ja lisäksi meitä on niin vähän. Ehkä meillä käy uskomaton tuuri.
Tiisu: Kuollaan me kaikki
Olemme kuunnelleet päivänä muutamana tuota Tiisun kappaletta, jossa humoristisesti mutta samalla yllättävän syväluotaavasti käsitellään kuolemaa. Kuolemisesta ei näköjään pääse eroon. Se kurkistaa sieltä ja täältä eikä päästä ihmistä unohtamaan itseään. Ehkä sen kanssa pitäisi päästä jollakin tavalla sinuiksi, mutta vaikeaa se on.
"Näin on, kuollaan me kaikki
Mutta ei ole hätää
Sillä me myös eletään
Ja sitähän me tehdään jo tänään"
(Tiisu: kuollaan me kaikki)
Millaisia muita ajatuksia sitä sitten on pälkähtänyt päähän, kun on ollut viikon (!!!) ajan erillään muusta ihmiskunnasta kuin omasta perheestä? Olen ihmetellyt, millaista tämä kaikki olisi ilman somea. Mitä jos meillä ei olisi facebookia ja instaa? Miten yksin sitä oltaisiin. Miten tätä ei voisi jakaa kuin muutaman läheisimmän ihmisen kanssa, kun kodin yksinäisyys tarkottaisi sitä aivan toisessa mielessä kuin nyt. Sillä emmehän me ole ollenkaan yksin - olemme jatkuvasti yhteydessä toisiimme. Koskettaa voimme tietysti vain näitä samojen seinien sisäpuolella olevia. En voi sanoa, että normaalissa elämässäni kaipaisin muiden ihmisten kosketusta mitenkään erityisesti. Yllättäen kuitenkin nyt saatan mielikuvitella itseni halaamassa ystävää, joka ei ole tässä. Joka ei ehkä tule olemaankaan tässä moneen viikkoon.
Olen myös ihmetellyt, missä oikeastaan olen juuri nyt. En ole tavallisessa elämässäni, se on varmaa. Olemme lähteneet matkalle, mutta emme huviretkelle rinnakkaiseen todellisuuteen, vaan kohti täysin tuntematonta tulevaisuutta kuin teleportattuina. Sinkoudumme hiukkasina sikinsokin eteenpäin koko perhe vain päätyäksemme jonnekin, mistä ei ole aavistusta. Mieleeni tulee montakin kohtausta elokuvista. Ajattelen Kärpästä, vanhaa tieteiselokuvaa, jossa tiedemies keksi, miten siirtää itsensä hiukkasina paikasta toiseen teleportin avulla, mutta siirsi vahingossa itsensä kanssa myös kärpäsen, jolloin kärpänen ja ihminen sekoittuivat siirron myötä. Kauhuelokuva, jonka näin kauan sitten. Jokin tässä päivässä muistuttaa minua tuosta skenaariosta. Mietin, mitä ylimääräistä minuun siirtyy kaiken tämän myötä? Ei ehkä kärpäsen ruumista ihmisen päällä, mutta jotakin kuitenkin. Jotakin, joka jättää jäljen.
Toinen elokuva, joka tulee mieleeni, on Croodit ja sen loppupuolella oleva kohtaus, jossa kivikautisen perheen isä heittää perheenjäsenensä yksitellen maanjäristyksen luoman sumun lävitse kaukana häämöttävälle kallionkielekkeelle. Hän ei pysty täysin arvioimaan etäisyyttä, hän ei voi olla varma riittävätkö voimat, jotta lapset, puoliso, mummi pääsevät tulevaisuuteen, uuteen elämään. Paljon kirjoitetaan tällä hetkellä siitä, kuinka koronavirus tulee muuttamaan yhteiskuntaa, länsimaista elämäntyyliä, ihmistä. En tiedä, käykö niin - hyvässä tai pahassa. Emme voi nähdä vielä tämän sumun lävitse, emmekä arvioida, millainen tulevaisuus odottaa kaukaisella kallionkielekkeellä. Onko se samanlainen todellisuus kuin tämä? Vai hyvin toisenlainen? Muuttuuko vain oma tapani ajatella, oma elämäni? Vai muuttuuko paljon muutakin, muutummeko kaikki?
Haluaisin ajatella, että jos muutos on tullakseen, voi siinä samantien uskoa olevan myös jotakin hyvää. Jos meidän on oltava tienristeyksessä, niin voimme kai samantien oppia jotakin ihmisenä olemisesta. Emmehän muuten kai ihmisiä olisikaan. Olen ajatellut viime päivinä myös Harry Potter -elokuvan laituria 9 3/4 ja velhokoulun oppilaita, joiden oli vain rohkaistava mielensä ja uskottava toiseen maailmaan, toiseen todellisuuteen, jota muut eivät näe. Siihen kuuluisaan seuraavaan tasoon, jos niin voisi ajatella. Se on siellä, koska sen on oltava siellä. Mitä järkeä meidän olisi nyt juosta täysillä tiiliseinää päin, ellemme voisi olla varmat, että tästä mennään läpi toiselle puolelle!
Tulin ajatelleeksi tuota elokuvan kohtausta alunperin miettiessäni treenaamista ja siirtymistä oppimisessa tasolta toiselle. Mietin, että väistämättä meille tulee eteen hetki, jolloin tuntuu siltä, kuin olisimme saaneet treenaamiselta kaiken sen, mitä sillä on annettavana. Että olemme jumittaneet oppimisessa kohtaan, josta ei näy mahdollisuutta edetä mielekkäästi mihinkään. Silloin on mielestäni alettava hakemaan katseellaan juurikin sitä teleporttia, joka kätkeytyy silmältä vaan ei sydämeltä. Se on lähellämme ja aiheuttaa tuon tyytymättömyyden tai tyhjyyden tunteen, kuvitelman siitä, että on valmis tai että ei ole kykenevä tai ettei löydä intohimoa enää, jos koskaan löysikään. Että aika matelee tai pysähtyy peräti kokonaan, sillä ajan kuluminen ei enää tuo eteen syytä jatkaa valitulla tiellä. Nämä kaikki ovat vihjeitä siitä, että jossakin lähelläsi on tiiliseinä, josta on juostava läpi uskon voimalla. Jossakin lähellä on salaovi, jonka avausmekanismi on löydettävä varovasti tunnustelemalla, sokkona etsien. Se on siellä! Jos koko tie olisi näkyvissämme heti ensisilmäyksellä, kaikki kulkisivat sen tien. Jos tiessä ei olisi mutkaa, näkisimme suoraan loppuun saakka, ja kuka haluaisi lukea viimeisen luvun ensimmäisenä?
Vapautta ei ole päättää, mikä jatkuu ja mikä loppuu. Vapautta ei ole tehdä vain sitä, mikä motivoi juuri tänään. Vapautta on uskoa itseensä ja siihen, että mikä on totta tänään, ei ole totta enää huomenna ja taas uudelleen päinvastoin. Vapautta on kulkea läpi erämaan pitkän kuivuuden ja nähdä, miten yhtenä päivänä kaikki kukkii, vaikka sadetta ei ole saatu vuosiin. Ihminen on erämaa ja ihminen on kukoistus, molemmat samaan aikaan.
Mihin tämä mielleyhtymien tie nyt siis johdatti minut? Oliko tässä mitään lopputulemaa, mitään järkeä? Ei toistaiseksi, sillä kuten sanottu, mielen tasolla olen juuri nyt siinä siirtymässä vanhasta elämästäni uuteen. Tämä hetki on yhtä aikaa juoksu päin seinää, heitto kaukaiselle kalliolle ja se pitää sisällään epävarmuuden siitä, olenko se ollenkaan minä, joka saapuu perille. Vaan ehkä on hyväksyttävä myös se, että meillä ihmisillä on aina varmuus vain epävarmuudesta. Vain varmuus siitä, että me muutumme. Meidän ei ole pakko elää loppuelämäämme samanlaisena vaan meille on annettu etuoikeus muuhun luomakuntaan nähden päättää itse elämästämme. Päättää, haluammeko todella olla ihmisiä. Ehkä tätä miettiessä vierähtää seuraava kotieristysviikko rattoisasti. Aion käydä kodin ulkopuolella kerran, kaupassa. Vilkutetaan, jos nähdään silloin; parin metrin päästä.
-Saana
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti