Eilen lähdin matkaan vielä valoisaan aikaan. Suuntana oli Helsinki ja potilashotelli. Kotoa lähtiessä sain viime hetken ohjeena Saanalta olla nuolematta seiniä ja vessanpöntön kansia tai muita vaarallisia paikkoja matkallani kielletylle, kohta suljetulle alueelle. Pohdin eilen josko jo tänään poliisit pysäyttävät autoja moottoritiellä. Oikeastaan olin vähän pettynyt kun tiesulkuja ei vielä iltapäivällä ollut.
Mielessä oli outo epätodellinen tunne vaarasta, joka lähenee kilometri kilometriltä. Ennen Lohjaa illan pimeys oli jo laskeutunut ja ympärillä oli vain mustaa. Moottoritien ja vastaantulijoiden kirkkaat valot loivat scifimäisen tunnelman. Sisälläni risteilevät aatokset muodostivat mielteen elokuvakohtauksesta, jossa päähenkilö on matkalla kielletylle alueelle. Siellä velloo mysteerinen voima, joka ottaa jokaisen siellä olevan valtaansa vääjäämättä jossain vaiheessa. Voima leviää ihmisestä toiseen kosketuksen ja lähikontaktin kautta.
Vein auton tutulle ilmaispaikalle, josta en meinannut mahtua ulos viimeksi käydessäni. Autoja oli muutamia parkkipaikalla. Tällä kertaa kuljin hotellille kävelytietä pitkin. Kellon ollessa vähän yli yhdeksän, kohtasin matkallani yhden juoksijan sekä kävelevän pariskunnan, jota väistäessäni meinasimme törmätä pyöräilijän kanssa. Tein oudon väistöliikkeen ja olisin nuollut tassuani jos olisin ollut kissa; nuolemisen sijaan kiristin kävelyvauhtia.
Hotellin tullessa näkyviin hätkähdin ikkunoissa olevien valojen vähäistä määrää. Neljä tai viisi huonetta olivat käytössä tällä puolen. Burger Kingin ohi kulkiessani näin, että asiakkaita oli vain kolme. Tavallisesti siellä on jonoa ja väkeä syömässä näin ilta-aikaankin. Hotellin vastaanotolla oli lähes ruuhkaa, siellä oli kaksi muuta ihmistä. Toinen oli englantia puhuva mies, jonka päättelin asuneen hotellissa jo pidempään. Toinen oli nainen, joka oli ostamassa pehmokettua ja kasvonaamiota - mielenkiintoista. Pysyttelin kaukana varmuuden vuoksi, kunnes minut kutsuttiin kassalle. Sain avainkortin kirjoitettuani tiedot ja allekirjoitettuani ne. Ottaessani kynää purkista kävi mielessäni, että voiko tähän kynään koskea.
Sain ruokakupongin, joka on potilaille tarkoitettu. Yleensä käyn aamupalalla verikokeiden jälkeen, mutta tällä kertaa en voisi sitä tehdä kun pitäisi olla ravinnotta biopsian takia. Epäröinnistä huolimatta päätin mennä ravintolaan hakemaan illallista. Ravintola oli aivan tyhjä. Ei asiakkaita, ei henkilökuntaa. Kuljin kuitenkin vähän pidemmälle, jotta näin keittiön puolelle. Siellä seisoi ihminen - ilmeisesti kokki. En kuitenkaan alkanut huutelemaan hänelle, kun hän seisoi siellä niin rauhallisena pöytänsä äärellä selvästi omissa ajatuksissaan. Lähdin palaamaan kassalle, kun vastaani tulikin jo tarjoilija. Keskusteltuamme päätin ottaa ruuan huoneeseen, missä saisin syödä rauhassa ja tuijotella telkkaa. Tarjolla oli häränrintaa punaviinikastikkeessa, otin siis sen salaatin, leipien ja maidon kera.
Heräilin yöllä muutamaan otteseen. Juuri sopivasti virkeähkönä 6.15 vähän ennen kellon soittoa nousin ylös ja lähdin verikokeille. Luovutin huoneen ja menin laboratorioon. 6.32 oli ovet avattu ja muut jo sisällä. Luulin joutuvani odottelemaan pitkään, mutta ei ollenkaan. Labrassa oli neljä odottamassa 3-4 metrin välein toisistaan. Minun vuoroni tuli ennenkuin ehdin istahtaa odottamaan. Näytteeni olivat kiireelliset. Ystävällinen näytteenotto eikä sanaakaan koronasta. Sitten matka kävi kohti osasto 5a:ta.
Muutamia ihmisiä näin matkalla pääaulassa. Hiljaiselta vaikutti. Juoksin tutut portaat vitoskerrokseen. Hissejä ei suositeltu, enkä ole muutenkaan enää käyttänyt hissejä syksyisen parin viikon sairaalassaolon jälkeen. Raput tulivat tuolloin tutuiksi. Ei ihmisiä rapuissa, ei osastolla, jonka kautta päiväosastolle pääsee. Päiväosasto oli pimeänä. Pääsin sisälle ovista. Jännä tunnelma. Laitoin tavarani kaappiin ja kävin sohvalle istumaan. Avasin telkkarin. Hetihän siellä kohta pyörivät jo uutiset ja hoitajakin saapui. Tavalliset rutiinit: sain hoitaa itse verenpaine- paino- happisaturaatio- lämpö -mittaukset. Sillävälin hoitaja olikin tuonut jo sairaalavaatteet. Vaihdettuani vaatteet, kirjoittelin kuulumisia kotiin.
Sängyssä maaten kuljetettiin tämä potilas ultraan ja koepalan ottoon. Heti kun jäin seinustalle tulivat jo hoitajat hakemaan toimenpiteeseen. Hoitajat puhdistivat kyljen ja mittasivat verenpaineen. Se oli kuten yleensäkin vähän koholla. Jännitys hieman tiivistyi kun lääkäri tulei ja alkoi tutkimaan maksaa. Kohta laitettiin puudutusta pitkällä piikillä ja kylkiluiden välistä mentiin maksan oikeaan lohkoon josta koepala otetaan. Varoitin lääkäriä siitä, että varmasti kehoni hypähtää puudutuspiikin työntyessä ihoon, se tuntuu vain vähän, mutta yrityksistä huolimatta en tälläkään kertaa saanut pysyttyä paikoillani.
Koepalan oton jälkeen neljä tuntia makuuta ettei ala ottopaikka vuotamaan. Ensimmäinen tunti piti maata oikella kyljellä ottopaikan päällä. Yritin nukahtaa, laitoin viestejä kotiin. Nukahdinkin ja heräsin tunnin kuluttua. Enää kolme tuntia makaamista.
Sain kotoa kaksi kuunneltavaa kappaletta whatsuppiin. Toinen oli Anssi Kelan Hyppy sumuun
Toisen sain juuri ennen luultua kotiinpaluuta. Sillä yhdeltä kun mitattiin verenpaine ennen kotiinlähtöä, oli yläpaine 189. Minun piti jäädä vielä odottamaan sen laskua. Ajattelin sen olevan vain tunteiden aiheuttamaa kohoamista, mutta huolestuin kuitenkin kun saatoin tuntea päässäni ylösnoustessa verenpaineen aiheuttamat tuntemukset. Tunteiden heilahtelut ovat olleet taas viime päivien aikana voimakkaita, kyyneleet löytävät tiensä niin helposti silmäkulmiin. Onneksi kolmelta verenpaine oli laskenut ja yläpaine oli alle 160 ja sain lähteä kotiin. Tosin ajaminen olisi ollut kiellettyä, mutta nyt se sallittiin, kun oli parempi mennä omalla autolla ja olinhan ennenkin menetellyt niin.
Kiitos taas ystävälliselle hoitajalle. Tehohoidosta kun kuulen nyt päivittäin televisiossa koronaviruksen vuoksi, on se tuonut mieleen oman ajan sairaalassa maksansiirron jälkeen. En tiedä mikä on varmasti totta ja mikä ei. Näin kuitenkin tapahtui teho-osastolla: jossain lähellä kamppailtiin hengen pelastamiseksi, mutta oli aika kuolla. Itse olin tuolloin nukutuksen tai lääkkeiden sumussa. Myöhemmin näin kumaraisten omaisten hitain askelin kulkevan kohti huoneen toisella puolen verhoja jonka taakse nuo kolme hahmoa hävisivät. Silloin surin pidättämättä kyyneliä oman tajunnan ja tajuttomuuden välillä. Onko tämä kuviteltua? Ei ainakaan tahallaan keksittyä.
Vahvoista kipulääkkeistä huolimatta olin tuskainen jonkin aikaa, tunnin tai päivän, en tiedä, enkä myöskään oliko hoitaja vierelläni istumassa pitkään vai vain hetken pitäen kädestä. Kiitos myös hoitajille niin teholla kuin osastollakin.
Kiitollinen - Jani
Ainiin se toinen laulu oli Sininen huivi. Sitä Saana on laulanut aikoinaan kuorossa. Kaunis laulu, mutta surullinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti