Tämä on se päivä, kun aamulla ensimmäiseksi törmäsin somea selatessa Toivon kärki -biisiin "Uuden edessä" ja itkin hieman. Tämä on myös se päivä, jolloin katselin sarjaa omavaraisista (tai siihen pyrkivistä) ihmisistä ja minua itketti. En ymmärtänyt miksi olin niin surullinen näiden ihmisten puolesta, tunnistinhan heissä niin paljon omiakin ajatuksiani. Jani sen huomasi ennen minua; että minun isäni oli vahvasti läsnä kaikessa siinä, mitä ruudulla näimme - ja isä on poissa. Tämä on myös pitkäperjantain ilta, jolloin olemme olleet kotikaranteenissa seitsemän hengen voimin kolme viikkoa. Tulemme viettämään aikaa näin yhä pidempään ja pidempään. Kukaan ei tiedä milloin tämä päättyy ja miten. Niinkuin elämä.
Olen viettänyt aikaa kasvihuoneessa. Kylvänyt kukkia ja vihanneksia ja tehnyt suinpäin youtube-sivulle muutaman viljelyaiheisen videon. Kasvihuoneessa kuuntelen yleensä samalla radiota. Viimeisen viikon mittaan olen usein miettinyt, kuka valitsee biisit soitettavaksi radiokanavalla, jota kuuntelen. Jokainen kappale tuntuu sisältävän viitteitä ja vihjauksia aikaan, jota eletään. Jollei suorastaan suorasanaisia viittauksia (eristys ei ole minulle hyväksi/isolation is not good for me), niin jotakin hienovaraisempaa. Tuskin kuitenkaan musiikkitoimittaja istuu päivänsä läpi kuuntelemassa biisien sanoituksia sillä korvalla, valiten korona-aiheen inspiroimia lyriikoita. Tässä varmaankin toimii tuttu "mitä mielessä, sitä näet ja kuulet" -ilmiö. Raskaana ollessa huomasi aina toiset raskaana olevat naiset missä kulkikin. Nyt ihmismieli on virittynyt kuulemaan ympärillään tulkintoja siitä, mitä on olla yksin, mitä on pelätä. Mitä on muuttua, mitä on kuolla. Mitä on selvitä.
Olemme palanneet lukemaan Virginia Woolfia. Luimme sitä pari iltaa sitten, kun viimeistelin tavallista aikaavievempää makrameetyötä. Jani luki minulle ääneen. Olin keskittynyt työn kuvioihin, mutta samalla olin tarinan pauloissa - tai ehkä vieläkin enemmän kielen pauloissa. Mikään ei ole kuin Virginian kieli ja kuvaus. Se on kuin psykedeelinen pyöröliike, kummallinen suurennuslasi lähelle ja taas loitolle. Kuunnellessa pidättää hengitystään, sillä koko ajan on tunne, että seuraavassa hetkessä tapahtuu kirjassa käänteentekevä tapahtuma, oleellisin tarinan avaava selitys tai vähintäänkin jotain järkyttävää kerrottuna eleettömästi mutta samalla vavahduttavasti. Kummastelin, miksi olin niin jännittynyt. Tulin ajatelleeksi, että se johtuu tuosta ihmeellisestä kielestä, tarinankerronnasta, jota joku toinen kirjailija käyttää tehokeinona hetkellä, jolloin tapahtuu jotakin merkittävää. Lukija tajuaa ilmassa leijuvista savumerkeistä, että nyt kannattaa terästää huomionsa, sillä kohta ollaan asian ytimessä. Mutta Virginia! Hän puhuu jatkuvasti niin, lause lauseelta. Emme voi tulla huippukohtaan, sillä huippu on alati siinä. Seisomme sen tuulisella kärjellä ja tasapainottelemme, ettemme astuisi pois korkeimmalta kohdalta, jolta näkee juuri ja juuri sinne, mihin koetamme nähdä.
Jotain tuollaista koemme kai parhaillaan arjessammekin, sanoisin. Elämme tällä hetkellä omituista sekoitusta hengenpidättämistä ja mitä raadollisinta arkea, joka täyttyy perustarpeiden tyydyttämisestä. Samaan aikaan joka hetkeen tipautellaan elämäntarkoituksen pullosta vahvoja maustetippoja, jotka leviävät sinne arjen joukkoon. Koko keitos värjäytyy vähitellen niin, että vaikka se näyttää ja tuoksuu sellaiselta, ettei sitä tahtoisi ja jaksaisi lusikoida enää yhtään päivää, tulee sitä samalla ahmineeksi yliannoksen toisensa perään, koska se on vaan niin käsittämättömän hyvä keitos. Siihen tulee himo.
Päiviään ja tunteitaan tulee elettyä kirjailijan tekstin lisäksi läpi muillakin tavoilla. Kuten elokuvan. Halusin jakaa facebookissa pääsiäisajan lempileffastani (Jesus Christ Superstar) jonkun musiikkinumeron, ehkä tanssin. Yleensä olen joka vuosi laittanut tuosta leffasta someen jonkun biisin, niin nytkin. Istuin pikkupoikien leikkihuoneessa puhelin kädessä valitsemassa laulua, pojat leikkivät junaradalla ja minä en ollutkaan enää siellä, olin Getsemanen puutarhassa. En muista, että olisin koskaan ennen joutunut niin tarinan vietäväksi, kuin nyt pienen puhelimennäytön äärellä. Olin todistamassa kuinka Jeesus puhuttelee Isäänsä ja kysyy, miksi hänen pitää kuolla. Kohtaus ja laulu ovat joka kerta yhtä väkevät, mutta tänä vuonna itkin silmäni punaisiksi, sillä nyt huomasin kysyväni itse samaa; omasta puolestani, meidän ihmisten puolesta. Kuolema on jatkuvasti liian lähellä, jotta sitä voisi tavalliseen tapaan työntää syrjemmälle. Sen kanssa pitää kulkea. Vaikka kiirehdät, se seuraa kannoilla. Vaikka hidastelet, se jää odottamaan. Katsot toisaalle, katsot kohti - siinä se on. Sitä voi kierrellä ja tutkia joka puolelta, mutta se ei silti muutu sen ymmärrettävämmäksi. Yhtä hyvin voi antaa itsensä itkeä vähän kaikkea mikä tulee vastaan päivän mittaan.
Muuta sanottavaa minulla ei tänä iltana taida olla. On vähän uuvuttavaa olla jatkuvasti enemmän tai vähemmän liikuttunut. Liikuttua pienistä asioista ja isoista asioista. Suuttua ja surra vuoronperään. Tuntea olonsa aivan turhaksi ja samassa korvaamattomaksi. Toivoa, että kesällä elämme taas tavalliseen tapaan ja saan vaikkapa treenata aivan turvallisesti ja vapaasti omalla dojollamme ja pääsen jopa kesäleirille ja voin edetä valitulla tiellä. Samalla pelkään, että tulee kesä ja tulee syksy, eikä mikään ole muuttunut. Onneksi olen oppinut edes yhden totuuden elämässä ja se on lohdullinen; jokainen hetki on vain hetki, kaikki päättyy omalla ajallaan. Kärsimys päättyy yhtä lailla kuin onnikin. Jokainen tunne antaa vuorollaan tilaa toiselle tunteelle, niinkuin jokainen päivä tekee tilaa seuraavalle päivälle. Täytyy vain jaksaa odottaa kyllin kauan.
-Saana
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti