Ongelmia? Hyvä!

Virginia Woolf 1902

Luimme taas Virginia Woolfia. Viimeksi 11.8. viime vuonna kirjoitin Virginiasta ja toistoista blogi-tekstissä Lisää toistoja. Majakkaa olin lukenut useita kertoja nuorempana toistaen tarinan kulussaan yhä uudelleen. Vähitellen sen erilaiset polut ja aallonharjat olivat alkaneet käymään tutuiksi. Vuosien päästä matkan voi sanoa olevan nostalginen. Päivittäisessä toistossa on sensijaan vaikeaa löytää etäisyyttä tekemiseen. Itseään ei enää (vielä) näe. Pohdin tuolloin elokuussa shurikenien heittämisen toistamista päivittäin ja olin juuri aloittamassa liikuntaneuvojan koulutuksen. Nyt jo tiedän mitä voisin tehdä isona, jos toimin liikuntaneuvojana, on se sitten valmennusta tai kuntoliikunnan ohjausta ryhmille tai yksilöille. Työalamme  mahdollisuudet ovat mm. huippu-urheilun alalla tai kuntoilijoiden kanssa tai niiden, joille kuntoilu on aiemmin ollut poissa elämänpiiristä elämäntapojen tai vaikkapa sairauden takia. Kaikissa näissäkin toimissa tulee kuvioihin toisto.

Timo Jaakkola: Liikuntataitojen oppiminen ja taitoharjoittelu

Tänään sain toistaa saman lannantalikoinnin kahdesti, kun peräkärry jäi kiinni märkään liettyneeseen löllöön turvelantaan. Ei auttanut Subarun nelivetokaan, kun kuormakin oli tavallista raskaampi. Kodin lisäksi on tullut ajeltua tallille lantaa hakemaan jo useamman viikon ajan välillä päivittäinkin. Usein mukana on ollut Touko, joka on aivan hepoista höpsähtänyt - ihhahhaa on hevonen hälle. Ja ihhahhaa osataan myös laulaa mukana ja vähän itsekin. Ratsastajien tai hevoskärryjen mennessä pihan läpi ollaan aivan valmiina lähtemään mukaan, ainakin innostus on kova. Tänään kyllä uni vei voiton Toukosta jo ensimmäistä kuormaa tallilta hakiessa. Toisaalta yleensä ihailtu Julia-hevonen ei ollut näkyvissä kentällä auton ikkunasta, vaan se oli kengitettävänä. Toinen kuorma tänään oli se uudelleen talikoitava ja kuten treeneissäkin toistettaessa samaa yhä uudelleen, ei se kyllä harmittanut yhtään. Ero treeniin näkyy tässä konkreettisesti: kuorma tuli puretuksi ja uudelleen kuormatuksi ja autokin lähti liikkeelle.

Taidon kertymistä ei kyllä yhden toiston jälkeen huomaa, eikä välttämättä useammankaan toiston. Shurikenit olivat erilaiset: niistä näki jäivätkö ne kiinni ja mihin. On kyseessä sitten kenjutsu tai aikido, ei taidon kertymisen huomaaminen ole niin yksinkertaista. Pituushyppääjän tai keihäänheittäjän on helppo huomata kehityksensä lajissaan; hyppäät tai heität pidemmälle. Aikidon tai kenjutsun aloilla taidon karttuminen on toisenlaista. Voittoja itsestä tulee niin eri tavoilla. Tärkeintä taitaa olla jaksaa toistaa samoja liikkeitä yhä uudelleen merkityssisällöllisesti. Mutta mikä onkaan se merkitys, kun aloitat liikkeiden harjoittelun? Aloitamme jotain, jonka tulosta tai päämäärää (siis aitoa mieltä) emme voi mitenkään ymmärtää, ennenkuin siitä tulee toimintamme periaate. Patsastamme muokkaava muoto.

Kalevalainen nainen 1954

Merkityssisällöt kokemattomuuden planeetalla täyttyvät eläessä. Niin moni asia on ennalta annettu jonakin, esimerkiksi avioliitto. Se ilmenee kuitenkin aina ainutlaatuisena, ainutkertaisena, toistamattomana. Se lienee ihmispatsaankin olemus.  Takoessamme itseämme, toisiamme, emme koskaan saavuta haluamaamme muotoa. Isku iskulta haluamme itsekin toisenlaisen muodon, onneksi olemme olemassa sillä tavalla. Ei ihmisen olemus vaan oleminen luo hetkittäistä käsitystä, josta voimme maalata kuvaa nähdyn muodon siinä jo katselemisen aikana muuttuessa muistoksi.

Wäinö Aaltonen veistää Turun Liljaa

Ei ole turhat neuvot takojalle: aloita jo tänään, tartu toimeen, jatka vaikket enää jaksaisikaan, älä luovuta, ole valmis luopumaan mukavuudesta saavuttaaksesi enemmän. Kun kohtaat ongelmia sano: "Hyvä"! "Tästä syntyy jotain". Tehtyäsi virheen, myönnä se ja ajattele: "Hyvä"!

Tässä lopuksi 2min19s. Jocko Willinkin motivaatiopuhe: Good.

 

 

Katsoa kohti

Kirjoittamisen vaikeus. En yleensä kärsi sellaisesta vaivasta. Päinvastoin minulle on usein vaikeampaa olla lyhytsanainen kuin rönsyilevä. Yleensä myös aihe kirjoittamiselle ilmestyy aika säännöllisesti, kun vain on herkällä mielellä ja kuuntelee sekä havainnoi omia mielleyhtymiään ja ajatuksiaan. Tällä hetkellä kuitenkin oma mieli on joka ilmansuuntaan hajallaan. Mikään ajatus ei tunnu kiteytyvän valmiiksi siinä määrin, että saisin halun tarttua siihen tosimielellä. Kuitenkin haluan jättää tähänkin hetkeen merkkini, olen elänyt tätä päivää, tätä kuukautta, tätä aikaa.

Tämä on se päivä, kun aamulla ensimmäiseksi törmäsin somea selatessa Toivon kärki -biisiin "Uuden edessä" ja itkin hieman. Tämä on myös se päivä, jolloin katselin sarjaa omavaraisista (tai siihen pyrkivistä) ihmisistä  ja minua itketti. En ymmärtänyt miksi olin niin surullinen näiden ihmisten puolesta, tunnistinhan heissä niin paljon omiakin ajatuksiani. Jani sen huomasi ennen minua; että minun isäni oli vahvasti läsnä kaikessa siinä, mitä ruudulla näimme - ja isä on poissa. Tämä on myös pitkäperjantain ilta, jolloin olemme olleet kotikaranteenissa seitsemän hengen voimin kolme viikkoa. Tulemme viettämään aikaa näin yhä pidempään ja pidempään. Kukaan ei tiedä milloin tämä päättyy ja miten. Niinkuin elämä.

Olen viettänyt aikaa kasvihuoneessa. Kylvänyt kukkia ja vihanneksia ja tehnyt suinpäin youtube-sivulle muutaman viljelyaiheisen videon. Kasvihuoneessa kuuntelen yleensä samalla radiota. Viimeisen viikon mittaan olen usein miettinyt, kuka valitsee biisit soitettavaksi radiokanavalla, jota kuuntelen. Jokainen kappale tuntuu sisältävän viitteitä ja vihjauksia aikaan, jota eletään. Jollei suorastaan suorasanaisia viittauksia (eristys ei ole minulle hyväksi/isolation is not good for me), niin jotakin hienovaraisempaa. Tuskin kuitenkaan musiikkitoimittaja istuu päivänsä läpi kuuntelemassa biisien sanoituksia sillä korvalla, valiten korona-aiheen inspiroimia lyriikoita. Tässä varmaankin toimii tuttu "mitä mielessä, sitä näet ja kuulet" -ilmiö. Raskaana ollessa huomasi aina toiset raskaana olevat naiset missä kulkikin. Nyt ihmismieli on virittynyt kuulemaan ympärillään tulkintoja siitä, mitä on olla yksin, mitä on pelätä. Mitä on muuttua, mitä on kuolla. Mitä on selvitä.

Olemme palanneet lukemaan Virginia Woolfia. Luimme sitä pari iltaa sitten, kun viimeistelin tavallista aikaavievempää makrameetyötä. Jani luki minulle ääneen. Olin keskittynyt työn kuvioihin, mutta samalla olin tarinan pauloissa - tai ehkä vieläkin enemmän kielen pauloissa. Mikään ei ole kuin Virginian kieli ja kuvaus. Se on kuin psykedeelinen pyöröliike, kummallinen suurennuslasi lähelle ja taas loitolle. Kuunnellessa pidättää hengitystään, sillä koko ajan on tunne, että seuraavassa hetkessä tapahtuu kirjassa käänteentekevä tapahtuma, oleellisin tarinan avaava selitys tai vähintäänkin jotain järkyttävää kerrottuna eleettömästi mutta samalla vavahduttavasti. Kummastelin, miksi olin niin jännittynyt. Tulin ajatelleeksi, että se johtuu tuosta ihmeellisestä kielestä, tarinankerronnasta, jota joku toinen kirjailija käyttää tehokeinona hetkellä, jolloin tapahtuu jotakin merkittävää. Lukija tajuaa ilmassa leijuvista savumerkeistä, että nyt kannattaa terästää huomionsa, sillä kohta ollaan asian ytimessä. Mutta Virginia! Hän puhuu jatkuvasti niin, lause lauseelta. Emme voi tulla huippukohtaan, sillä huippu on alati siinä. Seisomme sen tuulisella kärjellä ja tasapainottelemme, ettemme astuisi pois korkeimmalta kohdalta, jolta näkee juuri ja juuri sinne, mihin koetamme nähdä.

Jotain tuollaista koemme kai parhaillaan arjessammekin, sanoisin. Elämme tällä hetkellä omituista sekoitusta hengenpidättämistä ja mitä raadollisinta arkea, joka täyttyy perustarpeiden tyydyttämisestä. Samaan aikaan joka hetkeen tipautellaan elämäntarkoituksen pullosta vahvoja maustetippoja, jotka leviävät sinne arjen joukkoon. Koko keitos värjäytyy vähitellen niin, että vaikka se näyttää ja tuoksuu sellaiselta, ettei sitä tahtoisi ja jaksaisi lusikoida enää yhtään päivää, tulee sitä samalla ahmineeksi yliannoksen toisensa perään, koska se on vaan niin käsittämättömän hyvä keitos. Siihen tulee himo.

Päiviään ja tunteitaan tulee elettyä kirjailijan tekstin lisäksi läpi muillakin tavoilla. Kuten elokuvan. Halusin jakaa facebookissa pääsiäisajan lempileffastani (Jesus Christ Superstar) jonkun musiikkinumeron, ehkä tanssin. Yleensä olen joka vuosi laittanut tuosta leffasta someen jonkun biisin, niin nytkin. Istuin pikkupoikien leikkihuoneessa puhelin kädessä valitsemassa laulua, pojat leikkivät junaradalla ja minä en ollutkaan enää siellä, olin Getsemanen puutarhassa. En muista, että olisin koskaan ennen joutunut niin tarinan vietäväksi, kuin nyt pienen puhelimennäytön äärellä. Olin todistamassa kuinka Jeesus puhuttelee Isäänsä ja kysyy, miksi hänen pitää kuolla. Kohtaus ja laulu ovat joka kerta yhtä väkevät, mutta tänä vuonna itkin silmäni punaisiksi, sillä nyt huomasin kysyväni itse samaa; omasta puolestani, meidän ihmisten puolesta. Kuolema on jatkuvasti liian lähellä, jotta sitä voisi tavalliseen tapaan työntää syrjemmälle. Sen kanssa pitää kulkea. Vaikka kiirehdät, se seuraa kannoilla. Vaikka hidastelet, se jää odottamaan. Katsot toisaalle, katsot kohti - siinä se on. Sitä voi kierrellä ja tutkia joka puolelta, mutta se ei silti muutu sen ymmärrettävämmäksi. Yhtä hyvin voi antaa itsensä itkeä vähän kaikkea mikä tulee vastaan päivän mittaan.

Muuta sanottavaa minulla ei tänä iltana taida olla. On vähän uuvuttavaa olla jatkuvasti enemmän tai vähemmän liikuttunut. Liikuttua pienistä asioista ja isoista asioista. Suuttua ja surra vuoronperään. Tuntea olonsa aivan turhaksi ja samassa korvaamattomaksi. Toivoa, että kesällä elämme taas tavalliseen tapaan ja saan vaikkapa treenata aivan turvallisesti ja vapaasti omalla dojollamme ja pääsen jopa kesäleirille ja voin edetä valitulla tiellä. Samalla pelkään, että tulee kesä ja tulee syksy, eikä mikään ole muuttunut. Onneksi olen oppinut edes yhden totuuden elämässä ja se on lohdullinen; jokainen hetki on vain hetki, kaikki päättyy omalla ajallaan. Kärsimys päättyy yhtä lailla kuin onnikin. Jokainen tunne antaa vuorollaan tilaa toiselle tunteelle, niinkuin jokainen päivä tekee tilaa seuraavalle päivälle. Täytyy vain jaksaa odottaa kyllin kauan.

-Saana