Sokeat

Meillä on tänään melko jännittävä päivä. Olemme illansuussa lähdössä koko perheen voimin vaeltamaan Oulangan kansallispuistoon.
Tämä ainakin oli alkuperäinen, melko pikaisesti päähän pälkähtänyt suunnitelmamme, kun huomasimme, että Janilla on ensi viikon alussa koulusta kaksi päivää vapaata. Viikonloppuun yhdistettynä niistä saisi ehdottoman hienon pienen kesänlopettajaislomareissun, jos vain ottaisi ja lähtisi. Eihän se mitään haittaa, vaikka pohjoisen suunnalla on luvattu satelevan vettä hienoisesti koko neljä päivää. Se näyttää sääennusteen sivulla hyvin pieneltä ja mitättömältä sateelta. Voi tietysti olla, että vaatteisiin ja saappaisiin kertyneenä se tuntuu suuremmalta ja ikävämmältä, mutta en ole huolissani.
Huolissani olen ehkä kuitenkin pikkuisen nuorimmaisesta lapsestamme. Hänellä on alkava flunssa. Toisaalta, hän on meistä juuri se, joka ei reissun takia joudu itseään millään tavalla rasittamaan, koska häntä kannetaan rinkassa koko matkan ajan. Joten eipä hätiä. Ehkä raikkaassa ilmassa jopa henki kulkee nenänkin kautta paremmin. Ja kun on ihmeellistä katseltavaa, niin kitiseminen unohtuu. En siis edelleenkään ole huolissani, ainakaan liikaa.

Viime päivinä ja oikeastaan viikoinakin minusta on tuntunut siltä, kuin poukkoilisin elämässäni holtittomasti suuntaan ja toiseen - vähän niinkuin kuvan heinäsirkka. Nämä otukset kiinnittävät puutarhassa käyskennellessäni jatkuvasti huomioni hurjalla pakenemisellaan. Suuri jalkani, jokaisen askeleen ottaessani, on niille hirmuinen uhka, jota seuraa päätön loikkiminen joka suunnalle. Ruohikko ympärillä ropisee ja kopsahtelee. Minusta tuntuu jotensakin samalta. Kuin taivaalta minua uhkaisi järjettömän suuri ajankulumisen jalka, joka hetkenä minä hyvänsä murskaa alleen minut, pienet toiveeni ja suuret haaveeni, enkä tiedä mihin suuntaan minun pitäisi hädissäni loikata sen alta pois. Sydän lyö kiivaasti, olen levoton, energinen ja silti kumman rauhallinen samaan aikaan. Teen päätöksiä ja muutoksia ehdottomalla varmuudella, puhelen itselleni rauhoittavasti ja vakuuttavasti, että päätökset ovat oikeita, kunhan kuuntelen juuri nyt itseäni äärimmäisen tarkasti. Minusta tuntuu, kuin juoksisin parhaillaan mutkikkaan labyrintin läpi ja olisin samaan aikaan täysin varma, mistä kohti päästään ulos vapauteen - ja samaan aikaan pidätän henkeä epäilyksen vallassa. Jospa intuitio onkin väärä? Jospa syöksähdän kohta vauhdikkaasti, suurta elämän murskajalkaa paeten, suoraa päätä jyrkännettä alas?

Takaisin matkavalmisteluihin. Niitä ei juurikaan tehdä. Lähdemme matkaan tietämättä missä tulemme nukkumaan ja mitä syömään. Emme edes tiedä mihin tulemme menemään. Viiden lapsen kanssa tämä tulee olemaan mielenkiintoista. Lapsille kutsumme retkeä seikkailuksi. Totuuden nimissä se sitä onkin. Hyvin pienimuotoinen ja lyhyt, sateentihkuinen seikkailu, jonka varrella väsymme, vauva painaa liikaa selässä ja meille tulee nälkä. Silti juuri nyt on jostain syystä tärkeää koota perhe yhteen, tiivistää yhteenkuuluvaisuutta hetken aikaa äärimmilleen.

Perheessämme on viimeisen parin vuoden aikana käyty läpi suuria kysymyksiä elämään ja kuolemaan liittyen. Jani on käynyt niitä läpi omalta puoleltaan kokemusta ja minä omaltani. En osaa sanoa, kumman osuus on ollut vaikeampi kokea. Tässäkin muistelen filosofin vertausta elefantista ja sokeista miehistä. Miehet seisovat elefantin ympärillä ja jokainen tunnustelee sitä kohdaltaan. Mikä on elefantti, heiltä kysytään. Yhdelle se on pitkä ja kapea (kuin kärsä), yhdelle jykevä ja pylväsmäinen (kuin jalka). Kaikki kuvaavat oman totuutensa, lähtökohtanaan oma sokeutensa kokonaisuudelle. Vaikka meitä on tässä vastakkain vain kaksi ihmistä, olemme silti hyvin samanlaisia.
Mitä on kuolema, meiltä on kysytty. Mitä on elämä? Mitä on jakaa pelkonsa? Mitä on ilmaista rakkaus? Minä kerron oman puoleni, hän omansa. Ja silti, kun katsomme yhteiseen elämään, kuvailemme sitä kovin eri tavoin. Elimmekö läpi saman tarinan? Tai oikeastaan; elikö tarina meidän kauttamme?
Minusta tuntuu, että kaksi tarinaa ovat vielä kovin erillään. Kuin kirjan luku, jo valmiiksi tältä osin kirjoitettu, mutta liuskat ovat lennähtäneet tuuleen ja me keräilemme niitä parhaillaan nipuksi jälleen. Sinun liuskasi, minun liuskani. Tämä kuuluu tähän, tämän paikka on tässä välissä. Haluan jo lukea valmiin tarinan, valmiin luvun. Minulla on ikävä  sitä. Kaipaan nähdä kokemuksen sanoitettuna yhteiseksi kokonaisuudeksi, jossa tiedän olevan järkeä. Minkä hirveän mustan tunnelin läpi me kuljimme, välillä niin tiiviisti toisiamme kantaen ja välillä taas huhuilimme käytävässä turhaan. Missä olet, mihin katosit?

Siksi matka. Siksi nyt. Vaikka olemme erillämme, pakosta kahdessa eri kehossa, elämän loppuun asti, emme silti ole yksinäisyyteen tuomittuja edes kuoleman edessä. Tänään meillä on elämä, matka, perhe, tihkusade. Meillä on mahdollisuus alkaa herätä unesta, painajaisesta. Avata silmät ja sanoa: "Huomenta rakas, oletko sinäkin jo hereillä?" Oletko hereillä?

-Saana

Salaattiainesten keruuta lavasta - ensimmäinen videoni

Tänään kokeilin ensimmäistä kertaa tehdä koosteen kännykällä kuvatuista videopätkistä. :D Aikamoinen keplottelu oli kuvata kännykällä toisella kädellä ja korjata satoa toisella. Toivottavasti lopputulos olisi kuitenkin katsomisen arvoinen. Hauskaa tämä joka tapauksessa oli. :D
-Saana

https://www.youtube.com/watch?v=849xFN1r_UA&feature=youtu.be

Lisää toistoja

Tulin juuri dojolta. Olin siellä heittämässä tämän päivän shurikenit eli rautapiikit. Tänään aloitin harjoittelun uudella ajatuksella. Aiemmin tein päivittäin vähintään sata heittoa. Tästä lähtien heitän toisella tavalla, uudella asenteella joko niin että vain osuneet ja kiinnijääneet heitot lasketaan tai kuten tänään että päivän tinki on valmis kun kaikki yhdeksän shurikenia ovat kiinni niiden kohteissa. Tämän pohjalla on ajatus siitä, että harjoittelussa pitäisi olla koko mieli ja keho täysillä mukana. Joka heiton tulisi olla kuin ensimmäinen ja viimeinen ikinä. Ikäänkuin ohimennen tehdyt rutiiniheitot olisivat vähemmän opettavaisia. En ole kyllä aivan varma pitäisikö aina yrittää parhaansa ja tehdä kuin viimeistä päivää kun harjoittelee päivittäin jotain asiaa.
Tuo shurikenien heittely on alkanut kesälomalla. Dojo on ollut kiinni ja harjoitukset tauolla. Tein dojolla lautalattian purkutöitä ja siinä sivussa työn vastapainoksi kävin välillä heittelemässä. Siitä tulikin sitten tapa ja päätin jatkaa heittelyä ensin sata päivää jatkaen kahteen sekä kolmeen sataan. Aloin melkein heti suunnitella sadan päivän heittelyn päättävää 10 tunnin harjoittelupäivää johon kutsun treenikavereitakin osallistumaan. Se on lokakuun alkupuolella.

Lautalattia on purun jälkeen uudelleen asennettu höylättynä ja hiottuna. Onneksi Saana tuli auttamaan siinä vaiheessa kun oma into oli jo laantunut ja valmiiksisaattamisen vaikeat hetket olivat käsillä. Samoin se on ollut harjoittelussakin. Ja muutenkin elämässä. Joskus avuksi riittää jo se, että on kanssaeläjä, elämän todistaja. Saanan isä oli meidän elämämme tärkeä todistaja, kanssaeläjä. Samoin oli Tauno-pappani. Heille jaoimme ensimmäisenä suinpäin suunnitellut projektimme ja he olivat usein niitä myös toteuttamassa. Myös toistoissa he olivat mukana. Erityisesti polttopuiden teko eri vaiheineen: kaato, kuljetus, sahaus, pilkkominen ja pinoaminen. Myös itse polttaminen ja kodin lämmittäminen puilla oli jaettu kokemus. Tuo arkinen asia sai hyväksynnän ja ehkä juuri sen vaivalloisuuden takia tärkeän arvostuksen. Tänä vuonna keväällä tuo tärkeä työ jäi tekemättä. Lapset kyllä muistuttivat asiasta, mutta olin vielä toipilaana leikkauksesta. Arki-iltojen treenien vetäminenkin oli jokapäiväinen ponnistus, josta seurasivat yölliset krampit. Hyljinnänestolääkkeiden vaikutuksesta keho oli siis jatkuvasti kovilla ja alttiina erityisesti krampeille ja rasituksesta palautuminen oli myös hitaampaa. Tosiasia kyllä on, että puita olisin voinut tehdä ja varmasti olisin tehnytkin jos Pekka tai Tauno olisivat olleet vielä täällä.

Haluaisin pohtia toistoja kirjoittamalla. Tarvitsen lukemista . Mircea Eliaden Ikuisen paluun myytti ja  Sören Kierkegaardin Toisto ovat mielessäni olleet jo pidempään. Pystynköhän ottamaan aikaa lukeakseni niitä jälleen?
 Onneksi saan lukea Saanalle Virginia Woolfin Majakkaa. Muuttaa yhdessä tai ainakin yhtä aikaa romaanin taloon kuten V. Woolf eräässä kirjallisuusesseessään kirjoittaa ja yrittää nähdä maailma sen ikkunoiden läpi niinkuin vain sen talon ikkunoista voi nähdä. Onko se nyt mahdollista? Majakka-kirjan ensimmäisen jakson nimi on muuten Ikkuna. Mutta siinä kuvataan myös mitä ikkunassa nähdään ulkopuolelta. Taitaa olla sattumaa tuo nimi. Toisen jakson nimi on Aika kuluu ja kolmannen Majakka. Olemme matkalla majakalle tai oikeastaan emme vielä sitä tiedä. Lähdetäänkö majakalle vielä tälläkään kertaa usean vuoden jälkeen?
Majakka oli ollut autioituneena, asumattomana hyllyssämme parikymmentä vuotta. Oliko se hääpäivä vai taas uudelleensyntynyt rakkaus joka toi mieleen tuon romaanin? Jokin sai aikaan tahdon palata tuohon taloon, sen ikkunan äärelle, matkalle majakkaan. Useiden vuosien ja erilaisten toistojen jälkeen kirjan avaama maailma näyttäytyy aivan kuin ensi kertaa, uutena, odottamattomana. Lähdetäänköhän majakalle tälläkään kertaa?

Mitäköhän huominen tuo tullessaan? Silloin alkaa liikuntaneuvojan koulutus. On aika kouluttautua uuteen ammattiin. Voi olla että muut kuin opintolukemiset jäävät vähemmälle kun treenien vetokin jatkuu taas täydessä mitassaan parin viikon päästä. Lapset aloittivat koulun edellispäivänä ja innoissaan ovat hekin.
-Jani

Toistot

Istun taas autossa ja odottelen, kun miesväki käy parturissa. Huomenna koulut alkavat jälleen, ja isoimman pojan hiukset muistuttivat rokkitähden tukkaa vähemmän imartelevalla tavalla. 😁 Mies sanoi, että hänenkin pitää mennä, koska hiukset ovat liian pitkät niskasta. Minä en huomannut mitään liian pitkää, vain sykähdyttävän kihartuvan niskatukan. 💗 Ilmeisesti minun pitää löytää kuitenkin sykähdyksiä muualta, sillä epäsiisti tukka lähtee.
Olin ajatellut kirjoittaa jotain makrameenteosta. Aihe, joka on kovin käytännönläheinen ja siksi aika vaikeasti lähestyttävissä pelkillä sanoilla. Makrameetyöt ovat kuitenkin niin iso osa arkeani tällä hetkellä, ettei niitä voi ohittaa.

Aloitin solmeilun muistaakseni huhtikuussa. Ensimmäinen kokeilu oli amppeli, jonka ohjetta katselin samalla youtubesta kun solmin. Tuolloin etsin ainoastaan ratkaisua amppeliongelmiini. Huonekasvihurahdukseni vaati jatkuvasti yhä uusia amppeleita ja olin tilannut niitä useaan otteeseen Tampereen kehitusmaakaupasta, missä ne olivat sekä sieviä, että edullisia. Kuitenkin amppeleiden menekki osoittautui loputtomaksi ja aloin epäillä, etten pitkänpäälle voisi selvitä ilman taitoa solmia niitä itse. Tuumasta toimeen tietysti. Tunsin oikeastaan heti löytäneeni jotain omaa, jotakin erityisen kiehtovaa. Maailman, jonka halusin jotenkin saada kesytettyä.

Solmeilussa oli ja on se hieno puoli, että siihen pääsee kiinni yhden ainoan solmun opettelemalla. Tuota solmua varioimalla ja toistamalla eri tavoin, voi viihdyttää itseään ja saada aikaiseksi ihmeen erilaisia töitä yhä uudelleen. Tietysti ennen pitkää piti opetella muitakin solmuja, mutta aika nopeasti kuvista pystyi näkemään, miten työ oli tehty ja kokeilemaan samaa ilman ohjeita. Tämä on minusta niin hupaisaa. Kun itse solmut ovat yksinkertaisia, voi keskittyä työn jälkeen. Sormet myös oppivat muistamaan mitä ovat tekemässä, solmuja ei tarvitse miettiä.
Hurahdus tähänkin asiaan on tietysti totaalinen. Kaikki mahdollinen aika somessa tuntuu kuluvan pinterestin makramee kuvien parissa, etsien tallennettavaksi erilaisia töitä  jotka tällä hetkellä ovat ulottuvillani. Aiemmin pinterestissä minulla oli tauluja jotka oli nimetty lähinnä "viherviidakko", "koti kukkii", "viherseinät" ja niin edelleen. Nyt rinnalle ovat ilmestyneet "makramee", "makrameerenkaat", "oviverhot" (jollaisen aion seuraavaksi solmia dojolle) ja "makrameetaidetta" . Tuon kansion sisältö saa aina minut jotenkin jähmettymään ihmetyksestä ja ihailusta. Tällä hetkellä siinä kiteytyy monta tavoitetta ja toivetta. Aiemmin olen haaveillut taiteen tekemisestä lähinnä kirjoittamisen kohdalla, en milloinkaan muilla alueilla. Nyt huomaan palavasti haluavani kulkea kohti omaa kädenjälkeä, suunnittelua, toteutusta, jopa uudistamista.

Tie eteenpäin on noin miljoonan toiston tie. Olen pyrkinyt tekemään päivittäin jotakin. Ihan joka päivä en ole saanut valmista aikaan mutta melkein kuitenkin. En halua antaa sormien unohtaa. Koetan valita seuraavan työn päivittäin niin että se olisi aina hitusen vaikeampi kuin edellinen. Välillä tulee virhearvio ja joudun perääntymään nöyrästi. En osannut esimerkiksi vielä toteuttaa koholehtikuviota, vaikka siihen tarvittava solmu olikin hallussa. En vain osannut soveltaa solmun liikettä työssä, ohjata sitä oikein ja ymmärtää, mitkä punosnauhat tuli milloinkin valita. Astuin siis askeleen takaisin ja katsoin sensijaan toiseen työhön.

Uskon, että tässä asiassa kehittyminen vaatii nimenomaan jatkuvaa tekemistä ja matkimista jo tehdyistä töistä. Luullakseni muutaman vuoden solmimisen jälkeen näen valmiit työt hyvin toisin kuin nyt: miten ne on tehty, mikä niissä on mielenkiintoista ja miten asiat voi tehdä omaperäisesti. Tuolloin ehkä voisin kokeilla omia näkemyksiä käytännössä, astua matkimisesta luomisen puolelle. Tällä hetkellä voin vain ihailla niitä visioita, joita huomaan toisilla olevan. Ja keskittyä oman tekniikan rakentamiseen solmu solmulta.

Meille on viime viikkoina tullut tavaksi asettua iltaisin makkarin sängylle viettämään aikaa lukien ja solmien. Tai minä solmin (asetan työn seinälle ja solmin sen ääressä tuolilla) ja Jani lukee minulle ääneen. Luemme edelleen jo jokin aika sitten aloitettua Virginia Woolfin Majakkaa. Ken on kirjan lukenut, tietää varmasti, että sen kieli ja kuvailu on jotain aivan omanlaistaan. On mielenkiintoinen elämys antaa pään ja sydämen työskennellä sillätavoin yhdessä, kädet jotenkin saavat rauhan työssään ja olen samalla jossakin ihan muulla. Keskellä viktoriaanisen englannin aikaista kesänviettoa taiteilijoiden, perheen ja meren äärellä. Noissa ihmisten välisissä suhteissa, tapahtumissa, kohtaloissa on välillä niin paljon tuttua omastakin elämästäni, naiseudesta, äitiydestä, miehistä - että huomaan olevani tekstin äärellä myös päiväsaikaan. On aina yhtä mukaansatempaavaa elää arkipäivää kirjan läpi, varsinkin tällaisen kirjan ja vielä yhdessä puolison kanssa.

Meillä ollaan siis palaamassa kouluarkeen huomenna. Yleensä olen ollut tässä vaiheessa jo kontaktimuovirullat ojossa ottamassa arkea ja syksyä vastaan. En tällä kertaa. Olen haikea ja haluton laskemaan tätä kesää menemään pois luotani. Haluaisin jatkaa rauhallista haahuilua, sitä että voin valita päivieni sisällön ja jakaa jokaisen hetken puolison ja lasten kanssa. Huomaan kulkevani Janin perässä koiranpennun lailla ja sanovani jokaiseen ehdotukseen kyllä. En tiedä palaavatko nämä päivät milloinkaan. Tai tiedänhän minä: eivät palaa. Koskaan enää emme elä tätä kesää, tämänikäisten lastemme kanssa. Me annamme pian aikamme ja uskomme taas uusille päämäärille ja samalla hautaamme huomaamattamme vanhat asiat. Myöhemmin muistamme ohikiitävästi, kuinka "se oli se kesä, jolloin aloitimme kasvihuoneen rakentamisen ja teimme tyttöjen huoneeseen väliseinän". Minä muistan vuodet myös kasveista. Mikä puu tuli istutettua, onnistuivatko tomaatit lämmön vuoksi ihmeellisen hyvin. Haluan kuitenkin, että tämä kesä on myös se, josta sanon myöhemmin, että "silloin aloitin solmimisen tosissaan - ja katso mihin se tie johti" . Minusta tuntuu että voin jo ihan hiukan nähdä sinne saakka kun oikein keskityn. Sinne miljoonan solmun päähän. 💗

-Saana

Oma Kulta ja Verinokka

Tänään niitä on kaksi, tipuja siis. On kulunut 22 päivää siitä, kun munat asetettiin hautomakoneeseen. Vailla suurempia pohdintoja kone kiinnitettiin seinään, vesitila täytettiin vedellä, munat paikoilleen ja se siitä. Sitten vain odottamaan. Tai ei sentään - kyllä niitä munia päivittäin katseltiin ja kuten olimme kuulleet, ne myös käännettiin päivittäin. Eilen sitten huomasimme kahdessa munassa halkeaman ja toisessa pienen reiän. Mikä riemu siitä syntyikään. Lapset juoksivat ja huusivat yhteen ääneen, emmekä me vanhemmatkaan tahtoneet pysyä tyyninä ja tokaista ohimennen: -"Kas ne ovat jo kuoriutumassa!" -jatkaen päivän puuhia. Eilen siis jo ensimmäinen kuoriutui ja tätä päivää leimasi huoli jo aamusta lähtien. Tuleeko sieltä toista tipua, jaksaako se rikkoa kuorensa?. Onko siitä eläjäksi? Tulihan sieltä lopulta ja huojennus oli suuri. Nyt kaksikko Oma Kulta ja Verinokka ovat saavissa lämpölampun alla piipittämässä vaikka on jo yö.
Hautomakoneessa on vielä 13 kuoriutumatonta munaa, mitenköhän on saavatkohan tiput kavereita huomenna?

Niinkin pieni päivittäinen teko kuin munien kääntäminen ja vesimäärän tarkastaminen johti lopulta pienokaisten syntymään. Lämmönhän takasi kone. Jotta ne kasvaisivat kanoiksi ja alkaisivat itse munia, pitää päivittäisiä tekoja  tehdä yhä. Muuten se kuolee se kesykananpoika tai rakkaus.

Rakkaudesta puhuminen yksioikoisesti taitaa olla kyllä mahdotonta ja yksinkertaisin sanoin tavoittamattomissa.

Kävimme kesäkuun lopulla isompien lasten kanssa Saana-tunturilla. Sen huipulle pääsy ei ollut vaivatonta ja helppoa. Mukana oli pelkoa ja epävarmuutta sekä toivoa ja intoa. Nyt olen sitten kuulemma valloittanut kaksi Saanaa. Aivan, tosiaan tunturin valloitus on kyllä aika kuvaavaa, se riemu kestää vain hetken ja sitä voi muistella. Varmasti muistamme lasten kanssa matkan Saanan huipulle ja kylmät lihapullat peltipurkista. Onneksi voimme kotona keittää perunoita ja tehdä jauhelihakastikkeen kuten tänään teimme, lisukkeena paistetut punajuurilohkot. Miten tuo arkinen ruoka olikaan tänään koko perheestä niin riemullisen rakkautta ruokkivaa? Siltä minusta ainakin tuntui, vaikkei siitä niin puhuttukaan. Oli kyllä erimielisyyksiä ja kovaäänistä kinaakin mutta ruoka ja syöminen vaiensi meidät kaikki edes hetkeksi  ja taisi syntyä tahaton hartaudenkaltainen hetki.

23. hääpäivä on jo takana, mutta yhä sitä hieman ajattelen. Huolimatta vuosien määrästä en voi sanoa tietäväni miten olemme huomenna yhdessä. Ensi vuonnakin tahtoisin matkata lasten kanssa Kilpisjärvelle ja ottaa oma Saana mukaan. Voisimme kantaa Toukon yhdessä kantorinkassa ylös tunturin  huipulle.
-Jani

Mietteitä hääpäivänä

Meillä on tänään 23. hääpäivä. Kirjoitan tätä autossa matkalla retkelle. Olemme vuosien saatossa käyneet kerran toisensa jälkeen Kuusiston piispanlinnan raunioilla - sinne matka käy tänäänkin. Raunioiden tunnelma on vertaansa vailla, paahteinen ja merentuoksuinen ilma on seisahtunut muurien suojiin. Aika seisoo hiljaa paikallaan.

Rauniot kätkevät sisäänsä myös palasen botaanista historiaa, mikä jaksaa minua viehättää. Kuusiston linnanrauniot ja alue niiden läheisyydessä mainitaan useissa perinnekasvikirjoissa kuten myös teoksissa, jotka käsittelevät muinaistulokkaita ja muuta kasvillisuuden historiaa. Joskus haikailen ohikiitävästi rinnakkaista elämää  jossa olisin lähtenyt tutkimaan työkseni kasvien etymologiaa, kaivanut raunioista muinaisia siemeniä ja jännittänyt, mitä niistä itää. Olisihan se nyt huimaa jännityskertomusta. Lähelle tuota voi kuitenkin päästä muutoinkin. Kuten kylvämällä ja kasvattamalla isohirvenjuurta, jota on kasvanut jo iäisyys sitten juuri niillä linnanpihoilla, jonne tiemme tänään kulkee. Riittää myös sekin, että tekee retken raunioille, pysähtyy läheisen luontopolun reunamassa kohoavan korkean keltaisen, suurilehtisen kasvin juurelle ja tunnustelee, miltä tuntuisi olla jälkeläisen jälkeläinen satojen vuosien takaa.

Mehän olemmekin tietenkin juuri sitä. Jälkeläisten jälkeläisiä, joilla on omiakin jälkeläisiä jo viisin kerroin.

Tänään, hääpäivän aamuna, olin jälleen ajatuksissani sen merkillisen tosiasian kynnyksellä, että valtava osa elämästä pohjaa sattumille. Ohikiitäville valintojen hetkille, jolloin käännytään äkkiä totutulta tieltä oikun ohjaamina toiseen suuntaan. Suinpäin, ilman harkintaa, saatamme aikaansaada teon, joka saattelee meitä loppuelämän ajan. Onneksi nämä hetket kätkevät itsensä hetkessä, emme huomaa niitä kuin vasta myöhemmin, kuljettuamme pitkän matkaa tuota uutta polkua, ehkä korkean kukkulan päälle, jossa hetkeksi pysähdymme hiki otsalla henkäisemään ja luomme silmäyksen kuljettuun matkaan. Siellä mäen rinteessä, varjostavan puun suojassa yhtäkkiä tajuamme kääntyneemme tienristeyksestä, tehneemme valinnan, joka johti meidät kulkemaan tutkimattomia teitä, kohtaamaan ihmisiä, jotka saimme elämäämme kenties pienenpienen sattuman tähden. Ehkä kyseessä oli viisitoista minuuttia. Istahdus koulun pihalla hetkeksi seuraan, jossa et yleensä istunut. Kuuntelit hetken vierasta puhetta, ehkä lumouduit, ehkä tahdoit hullutella, muuttaa suuntaa, tehdä päätöksen, jota kukaan ei odottanut.

Yhdeksännellä luokalla minulla oli opinto-ohjaaja, jonka tunneista en muista muuta, kuin että opettaja oli rento ja hauska - ja käytti paloautonpunaista huulipunaa. Hänen opetuksestaan en muista myöskään mitään, paitsi lauseen, joka koski meikkaamista. Hänen mukaansa huulipunaa piti aina laittaa, vaikkei muuta meikkiä, niin tuo punainen huulipuna kumminkin. En enää muista mitä ajattelin opetuksesta ja mielipiteestä. Itse en koskaan käytä huulipunaa, edes juhlissa, saati arjessa. Yhden tuollaisen oppitunnin jälkeen kuitenkin olimme isojen asioiden äärellä, kun meidän oli määrä täyttää paperit, joihin merkittiin tuleva lukio tai muu opinahjo  johon halusimme pyrkiä. Oli välitunti ennen papereiden täyttöä ja istahdin ulkona ikkunalaudalle luokkatoverini viereen, tytön joka oli kyllä ollut luokkatoverini jo seitsemän vuotta, mutta jota en tuolloin juuri tuntenut. Johduimme keskustelemaan siitä mitä seuraavalla tunnilla aioimme kirjoittaa hakupapereihin. Omani oli toki selvä, hakisin saman yläasteen lukioon, eli Luostarivuoreen. Pidin koulustani kaikin tavoin, olin ylpeäkin musiikkiluokkaurastani. Luokkatoverini oli kuitenkin päättänyt toisin. Hän aikoi hakea Aurajoen toiselle puolelle, Klassikon lukioon. Hän toivoi muutosta, ei ehkä niinkään opetukseen kuin omaan asemaansa ja rooliinsa luokassa. Hän oli kyllästynyt olemaan kiltti tyttö, hän oli kyllästynyt siihen, että me kaikki tiesimme toisistamme asioita, joiden tähden tuntui mahdottomalta aloittaa uutta elämää puhtaalta pöydältä.
Tämä pieni hetki elämässä muutti kohdaltani paljon, vaikken sitä tuossa hetkessä mitenkään osannut käsittää. Seuraavalla tunnilla kirjoitin omaan paperiini saman, vieraan lukion nimen. Miksi, en vieläkään tiedä. Huumaannuinko mahdollisuudesta muuttua uudeksi noin vain? En olisi enää sama arka minäni, tulisiko minustakin rohkea, piittaamaton ja huomionarvoinen, kuten uskoin luokkatoveristani tulevan? Niin kuitenkin kävi, että me vaihdoimme koulua ja samalla tulevaisuutta.

Uudessa lukiossa tutustuin melko pian tulevan elämäni rakkauteen. Hän oli poika, jolla tuntui olevan juuri niitä ominaisuuksia, joita itselleni tuolloin kaipasin. Jani oli rohkea, usein äänessä, hauskinta mitä tiesin. Hän piti esitelmiä tuosta vain hymy huulilla, oli kaikkialla kuin kala vedessä. Hän oli tuolloin mielestäni älykkäin ja "syvällisin" nuorimies, kenet tunsin - ja sivumennen sanoen mielipiteeni hänestä ei milloinkaan muuttunut tältä osin. Suinpäin kihlauduimme lukion ensimmäisen vuoden jälkeen kesällä. Viisi vuotta kului ennen häitä ja häistäkin on nyt siis vierähtänyt 23 vuotta, mitä on vaikea käsittää.

Toisinaan yhä siirryn ajatuksissani tuohon outoon hetkeen, jolloin riipustin kohtalon ohjaamalla kynällä koulun nimeä paperiin. Ihmettelen, olisimmeko milloinkaan tavanneet muutoin? Olisinko toisen naisen elämässä toisten lasten äitinä?
Samankaltaiset ajatukset kulkevat mielessäni usein kun olen iäkkäämpien sukulaisteni seurassa. Janin isoäiti saa minut aina ajattelemaan samoja mietteitä. Kuinka ilman yhden ihmisen syntymää,  elämää ja valintoja ei olisi kaikkia hänestä syntyneitä lapsia, heidän elämäänsä ja valintojaan. Taianomaisesti me olemme kaikki kuin elämän suureen kelonoksaan sidottuja nyörejä, jotka liitymme lukemattomin solmuin toisiimme yhdeksi valtavaksi  kauniiksi makrameetyöksi, jos vertaus sallitaan.

Tänään on monin tavoin erilainen hääpäivä kuin monta kertaa aiemmin. Onnellisempi ja samalla painavampi. Minä, joka en huvipuistossa uskalla katsoa edes vuoristorataa päin, olen ollut sellaisen kyydissä yli puolitoista vuotta. Käsittämättömällä vauhdilla alas kuolemanpelon syvyyksiin puolisoni rinnalla, taas ylös hitaasti kohti aurinkoa odottaessani viidettä lastamme, vain heittäytyäkseni uuteen pudotukseen menettäessä äkkiarvaamatta isäni. Hitaasti jälleen kohti korkeaa, lakeaa tasannetta, kun puolisoni sai leikkauksen myötä uuden elämän. Olen oppinut varovaiseksi onnen ja tuskan suhteen. Ne vaihtelevat niin nopeasti. Meille annetaan avokäsin ja samalla näytetään näkyjä siihen, mitä voimme menettää. Tänään kuljemme kuitenkin mitä keveimmin askelin. Suinpäin jokaiseen uuteen päivään on ehdottomasti ainut tapa, miten haluan sinne mennä.

-Saana