Kirjoitelma vasemmalta katsoen

Tyhmintä, mitä olen kuullut hetkeen, oli tv:ssä Anna Perhon kommentointi Sanna Marinin yrityksen verosuunnittelusta. Perho käytti nimenomaista sanaparia ”raitistunut idealismista”. Jos ymmärsin oikein, hänen mukaansa aikuiseksi kasvamista meidän yhteiskunnassamme on herätä arvorealismiin, hylätä aiempi idealismi ja nähdä arvo rahan ja omaisuuden keräämisessä ja kahmimisessa itselle.

Perho käyttäytyi kuin piintynyt populisti. Populismissa pyritään saattamaan vastustajat naurettavaan valoon ja viihdyttämään ihmisiä toisten alennustilalla, joka on joko todellinen tai tietystä vinkkelistä katsomalla ja kuvaamalla aikaansaatu. Itse ajattelen, että toisten heikkouksilla mässäily on vastenmielistä kiusaamista, johon meitä on jo pitkään totutettu mediassa niin pudotusohjelmien kuin politiikan ivallisten äänenpainojen muodossa. Vallassa juuri nyt olevat puolueet ovat toisilleen suorastaan symbioottinen vastapari ja -peluri. Fasisteille näkyvyyttä, valtaa ja hyväksyntää – rahakuninkaille savuverho, jonka kätköissä operoida heikoimpien asemaa entisestään heikentäen ja rahaa rikkaimpien taskuihin hivuttaen. Tämä savuverho muodostuu nimenomaan silloin, kun katselemme kauhistellen ”pellejen pyörähtelyä” saksineen, ampuma- aseineen ja rasistisine lausuntoineen. Katsomme väärään suuntaan. Toisaalla tapahtuu se oleellinen: julkisen omaisuuden yksityistäminen ja hyvinvointivaltion murentaminen.

Samalla meille tehdään vähitellen ja huomaamatta luvalliseksi tuntea rasistista vihaa, kun näemme sitä peittelemättömänä ministerien kasvoilla iltauutisissa.

Me emme ole vielä oppineet kyseenalaistamaan sanastoa, joka on luotu ylläpitämään rakenteita. Sanoja, joiden luulemme kuvaavan totuutta ja sitä, minkälainen todellisuus on ja miten siihen tulee suhtautua. Vaihtamalla sanoja muovataan myös rakenteita.

Ilmiöt voidaan nimetä monenlaisilla sanoilla. Kun tuntee sanan, oppii paljon myös ilmiöstä. Ilmiöitä voi kuitenkin lähestyä hyvin erilaisilla sanoilla ja maalata niillä haluamansa kuvan. On vaarallista määritellä todellisuus tietyn ideologisen sanaston kautta tunnistamatta tekevänsä niin. Esimerkiksi talouspoliittinen sanasto saattaa ottaa vallan myös arvokeskustelussa, ympäristökeskustelussa, filosofisessa tai psykologisessa keskustelussa. Kun lähdemme kuvailemaan ilmiöitä vaikka pelkin talouspoliittisin termein, rajaudumme tientynlaiseen, yksipuoliseen arvojärjestelmään. Se jättää paljon keskustelun ulkopuolelle, kun käytetty sanasto ei riitä ilmiön pohtimiseen kuin yhdestä suunnasta.

Moni ei mielellään ripusta kaulaansa kylttiä, jossa kerrotaan, mistä ideologiasta käsin hän lähestyy keskustelua, mutta kuuntelemalla käytettyä sanastoa voimme nopeasti päätellä sen kuitenkin. Toistuvasti  käytämme ideologisesti värittynyttä sanastoa tiedostamatta minkälaisen todellisuuden  samalla jaamme ja allekirjoitamme.

Toinen näkökulma, jota ajattelin katsellessani mainitsemaani masentavaa keskustelua oli se, miksi suhtaudumme tällä tavalla naiseen (Marin), jota useat meistä pitivät esikuvallisena, kunnioitettavana ja valovoimaisena johtajana, kultasydämisenä ”äitinä” nuoresta iästään huolimatta. Nyt kun hän tuntuu jättäneen maansa, aatteensa ja meidät taakseen ja on siirtynyt muihin taisteluihin kuin niihin, jotka jakoi kanssamme, olemme alkaneet katsoa häneen toisenlaisten linssien läpi. Ajattelen, että yksi syy tähän on omassa keskenkasvuisuudessamme. Olemme neitoja, jotka odottavat hyvän saapuvan luokseen sen sijaan, että olisimme itse se hyvä, joka saapuu. Olisimme itse äitejä yhteiskunnallemme.

Neidosta ja äidistä on kirjoittanut Sarah Durham Wilson kirjassaan ”Maiden to Mother: unlocking our archetypal journey into the mature feminine”. Lyhykäisyydessään hän esittää, että länsimaisessa yhteiskunnassa rakenteet ehkäisevät naisten luonnollista etenemistä neidon ikävaiheesta (arkkityypistä) äitiyteen, vaikka tulisimme biologisesti äideiksi. Tämä tarkoittaa, että elämme vielä vanhoinakin sen ajatuksen vallassa, että jostakin saapuu pelastaja, suuri äiti tai isä, joka toteuttaa toiveemme ja täyttää tarpeemme ja joka ymmärtää meitä paremmin mikä on oikein. Vaadimme jatkuvasti muilta, emmekä ole milloinkaan tyydytettyjä. Emme osaa odottaa itseltämme ja naisilta ympärillämme ”henkistä äitiyttä”, eli sitä, että olisimme itse se muutos, jota tarvitaan maapallon ja sen lapsien asettamiseksi keskiöön. Nyt keskiössämme ovat sen sijaan aikuiset miehet ja heidän määrittelemänsä todellisuus kaikkine välineineen, joilla naisten voima on sidottu neitouden ihannointiin.

Sarah (instagramissa Sarah of Magdalene) on omassa ajattelussani ollut viime vuosina merkittävässä roolissa vaikuttajana ja sanojen käyttäjänä. Vaikka hänen todellisuudenkuvauksensa on tietenkin ideologiasta käsin kumpuavaa kuten muillakin, pidän erityisesti siitä tarinasta, jonka hän antaa meille raameiksi. Hän tarjoaa välineitä kehystämään niitä ongelmia, joiden kanssa maailma juuri nyt painii. Sarah ei pidä ihmisiä (miehiä tai naisia) sinänsä syyllisinä, vaan rakenteita, jotka ovat vieneet meiltä siirtymäriittimme, yhteytemme luontoon ja ihmisyyteen, sekä oikeutemme tuohon yhteyteen.

Rakentamiseen tarvitaan ennen muuta selkeä käsitys siitä, mitä on rakentamassa. Kun rakentaa sanoilla, pitää käytössä olla siihen rakennukseen sopiva kieli. Tasa-arvon ja ihmisoikeuksien taloa ei voi rakentaa sanoilla, jotka on luotu erottelemaan, alistamaan ja tukahduttamaan. Fasismin sanasto on huipultaan eli näkyvimmältä osaltaan rajua ja provosoivaa, huomiota herättävää. Mutta pinnan alla avautuu todellinen jäävuorellinen termejä ja todellisuuden selitystä, jonka emme ehkä tiedosta olevan fasismin kielen kaikupohja ja tuki: talouden kieli, omistamisen kieli. Se on meille tuttua ja hyväksyttävää arkipäivän puhetta, jota sopivasti liittämällä äärisanaston tueksi muutetaan hitaasti käsitystämme siitä, mikä on oikein ja tavoiteltavaa – tai vähintäänkin välttämätön paha.

Tarvitaan uuttarakentavaa kieltä, uusia termejä hyvälle. Populismin heikkous on sen rikki repivässä ja ulossulkevassa luonteessa – kyvyttömyydessä rakentaa ehjää tulevaisuuskuvaa. Meidän on voitava luottaa siihen, että jokaisella on kyky rakentaa ja suojella elämää kaikissa sen muodoissa ja väreissä, joissa se ilmenee. Voimme pinnistää voimamme ja koettaa luoda uutta kieltä, jota käyttämällä otetaan tilaa uudelle maisemalle. Ensin voi kieltäytyä käyttämästä sitä sanastoa, jota meille niin ahkerasti tarjoillaan. Todellisuuskäsitys lakkaa olemasta kiveen hakattu kun sitä kuvaava kieli muuttuu.

On myös totta, että ennen kuin voi vapautuneesti luoda uutta, on jossain määrin hallittava tekniikka, jota aikoo käyttää. Jos aikoo muovata kieltä, on kohtuullisesti ymmärrettävä puhetta, jota siihen asti on käyttänyt ja jota ympärillä olevat ihmiset käyttävät. Ehdotankin, että hankit itsellesi vihkon, johon säntillisesti kirjaat itsellesi tuntemattomat tai muuten vain epäselvät sanat, joita tulee vastaasi. Etsi sanojen selitystä ja harjoittele käyttämään niitä, ottamaan ne haltuun tai päinvastoin boikotoimaan niitä. Sanojen kautta avautuu ideologioita mutta myös ihmisen historia ja ominaislaatu. 

Älä epäröi tutkia myös sellaista sanastoa, joka ei kiinnosta sinua suoranaisesti tai tuntuu olevan kovin kaukana kokemusmaailmastasi. Kun sanat saavat selityksen, alkavat ne liittyä ensin toisiinsa, sitten sinun elämääsi ja myös ympäröiviin järjestelmiin ja kokonaisuuksiin. Lopulta kokonaisuudet alkavat paljastaa rakenteita. Ja huomaa tämä: rakenteet eivät ole irrallisia meistä ihmisistä vaan ihmisten luomia illuusioita todellisuudesta. Mikään järjestelmä ei seiso ikuisuutta pystyssä, jos sen perustukset ovat mädässä ja ihmisen todellista onnellisuutta ja vapautta estävässä harhassa. Oppimalla sanat ja luomalla uusia ja parempia, karkoitamme lopulta harhan - ainakin toivottavasti.

-Saana (joka ei ole harkinnut raitistua idealismista)

Kasviliittolaiset

Tänä kuluneena kesänä olen alkanut pyrkiä poispäin aiemmasta asenteestani, jonka mukaan puutarhan pitäisi olla edes jotenkuten hoidettu ja siisti. Lohdullinen ajatus villiintyneen puutarhan hyödyistä pöyttäjille ja perhosille on ollut tukenani jo aiempinakin kesinä. Monessa puutarhassa nurmikenttien kulmauksia on ehkä muutettu kukkakedoiksi. Pihojen perälle on jätetty kenties ryjäkasoja ihan luvan kanssa – ja tarkoitan nyt lahoavia oksia ynnä muuta puutarhajätettä, en tietenkään ihmisten unohtamia tavaroita tai muutakaan luontoon kuulumatonta, vaikka niitäkin omasta puutarhastani löytyy liiankin kanssa.

Myös hyönteishotellit ja mehiläisbaarit ovat jo monta vuotta kuuluneet valistuneen luonnonystävän helläsydämiseen valikoimaan, kun hyönteisille on haluttu tarjota talvehtimispaikkoja ja kevään ensimmäisille herääjille ravintoa. Kukkapenkkeihimme olemme etsineet puutarhakaupoista kasveja, jotka parhaiten houkuttelisivat perhosia ja pölyttäjiä, joiden huolestuttavan vähentymisen moni on havainnut ihan käytännössä kesän mittaan.

Olen kuitenkin miettinyt, että ihmisen halu sivistää ympäröivää luontoa ”omaksi kuvakseen”, puutarhakseen, on lähtökohtaisesti ongelmallista. Kysymys tämän aiheen äärellä on ollut esimerkiksi: onko oma kauneuskäsitykseni parempi ja tuoko se lisäarvoa verrattuna luontoäidin alkuperäiseen suunnitelmaan? Ihmisen halu keräillä, luokitella, järjestellä, asetella, tunnistaa, hoivata ja omistaa saa loputtomasti tyydytystä puutarhassa. Sen sijaan vaikeutenamme on olla hetkessä, jättää silleen, nauttia valmiista, iloita syklisyydestä ja olla osa kokonaisuutta. Tämä tulee esiin siinä, miten toimintamme pyrkii jatkuvasti muuttamaan ja parantelemaan sellaista, missä elämä on epätäydellistä ja kaoottista. Tarkoituksenmukainen kypsyminen ja kuihtuminen, maatuminen ja muu kiertokulkuun liittyvä on meille välillä vaikeaa kohdata. Uskon, että se liittyy länsimaisen ihmisen lineaariseen aikakäsitykseen, jossa vanheneminen ja merkit päättymisestä herättävät meissä ahdistusta. Pelkäämme, että aika loppuu, vaikka aika on ikuista.

Kasvit opettavat paljon kuoleman kohtaamisesta. Jokaisena vuodenaikana saamme yhä uudestaan kulkea läpi myös ihmiselämän sykliset vaiheet. Luontoäiti koettaa kärsivällisesti opettaa meille, että kuihtumisesta kuolemaan on hyvä mennä. Lepo on välttämätön uudistumiselle. Siemenet vaativat usein kylmän kauden ja pimeyden voidakseen itää. Käpertyminen talven kohtuun vapauttaa valtavasti luovaa energiaa, kun jäämme kuuntelemaan sen sijaan, että täyttäisimme pimeyden ja hiljaisuuden tekemisellä ja puheella. Pimeydessä voimme rauhassa haparoida ja olla epätäydellisiä, vain kokeilla. Voimme hautoa hämärän huomassa jotakin uutta, jonka päästää valloilleen kevään koittaessa. Tyhjä tila tarvitaan myös sen pohtimiseen, mitä kesä ja elämä meille tällä kertaa opetti, jotta emme uudessa keväässä syöksyisi ajattelemattomuudessamme jälleen kohti samoja epäonnistumisia, vaan tekisimme mieluummin uudet virheet.

Takaisin järjestettyyn puutarhaan.

Voin istuttaa suositeltua Auringontähteä kukkapenkkiin ja iloita tiedoistani ja taidoistani kun onnistun houkuttelemaan perhosia sen avulla puutarhaani. Kuitenkin aiemmin niitin kaikki tontin nokkoset nurin niin tarkasti kuin saatoin, vaikka ne olisivat tarjonneet kodin suurelle määrälle nokkosperhosten toukkia.

Törmäsin kirjaan ”We are the Ark – returning our gardens to their true nature with acts of restorative kindness” ja puutarha-ajatteluni mullistui sen myötä. Kirjan yhtenä kantavana ajatuksena on palauttaa luonnolle puolet siitä, minkä olemme puutarhan myötä omineet itsellemme. Toisen puolen käyttäisimme viljelläksemme mahdollisimman suuren osan ravinnostamme itse. Omalla kohdallani tämä näyttää tällä hetkellä siltä, että en esimerkiksi poista nokkosia, vaan annan niiden rehottaa. Olen alkanut muodostaa niihin henkilökohtaisempaa suhdetta. Käytän niitä toki myös ravinnoksi ja kerään siemeniä rohdoskäyttöön. Ennen kaikkea olen harjoitellut näkemään nokkosen kasvikumppanina, jonka on tarkoitus elää kanssani rinnakkain. Ajattelen jopa niin, että kasvikumppani, liittolainen, ilmestyy sinne, missä ihminen tai eläin tarvitsee sitä tasapainon ja hyvinvoinnin vuoksi. Minä tarvitsen nokkosta. Kasvi on lahja, jonka hyödyt ovat ilmeiset ja jonka saan vain ottaa vastaan.

Kasviliittolaisten idea on selkiytynyt vähitellen opiskellessani enemmän luonnonkasveista; niiden rohdoskäyttöä, historiaa ja kansanperinnettä. Hauska esimerkki liittolaisen ilmestymisestä on jo usean vuoden takaa kun rakensimme puutarhaan yrttiympyrän. Kaivoimme maata ja nikkaroimme kehikon. Ympyrässä kasvatin ensimmäisinä vuosina muistaakseni kehäkukkaa, persiljaa, ryytineitoa ja tilliä ainakin. Yrttiympyrän ympärille maasta versosi runsas kasvusto sinnikästä rikkakasvia, niinkuin silloin ajattelin. Kasvi yritti vallata ympyräviljelmän yhä uudelleen. Leikkasin kasvuston aina matalaksi, kunnes lopulta kasveja tutkiessani tunnistin sen valkopeipiksi. Kasvi on yksi niinsanotuista naisten yrteistä, joilla on hormonaalisia ja hoitavia vaikutuksia naisille kaikissa ikävaiheissa. Sitä on käytetty erilaisiin vaivoihin ympäri Eurooppaa jo pitkään. Minun puutarhaani se päätti nousta juuri tuolloin ja kesti aikansa ennen kuin ymmärsin kuunnella.Yrttiympyrän ympärillä rehottaa nyt tärkeä osa luonnonapteekkiani.

Nykyisin näen luonnonkasvit lahjoina luontoäidiltä. Niitä tupsahtaa puutarhaani silloin, kun niitä ilmeisesti tarvitsen. Minun tehtäväni on opetella tunnistamaan alueelleni luontaiset kasvit, jotta tunnistan ne kun niitä minulle ojennetaan. Tarvitaan myös aikaa liikkua luonnossa tai puutarhassa silmät avoimina, jotta ehtii huomata niin poimulehdet, pihasaunion, valkopeipin ja mäkikuisman siinä kuin näyttävästi kasvavat nokkosen, ratamon, mesiangervon, puna-apilan ja siankärsämön. Kotiapteekin voi hyvin perustaa näiden luonnon tarjoamien parantajien varaan ja täydentää sitä viljellyillä yrteillä kuten rohtonukulalla, kehäkukalla ja mintuilla.

Vielä haluaisin lisätä tärkeän näkökulman, jota olen alkanut omaksumaan vähitellen. Näkökulma liittyy juuri ajatukseen kasviliittolaisista – siihen, että luonto ja ihminen ovat liitossa, samalla puolella ja samaa. Me olemme luonto. On lähtökohtaisesti tuhoisaa ajatella, että ihminen on täällä hallinnoimassa luontoa ja että meillä olisi sellaiseen oikeus. Lupa ottaa itsellemme hyöty muusta luonnosta ja elävistä olennoista vahvemman oikeudella. En sano vahvemman ja viisaamman, koska viisaudesta ei näy rahtuakaan siinä tilanteessa, johon olemme itsemme ajaneet kunnioituksen puutteessamme.

Kasvit ovat liittolaisia kuten muukin luonto pienimmistä hyönteisistä lähtien. Voimme harjoittaa inhimillisyyttämme ja taitoamme kunnioittaa vaikkapa katsomalla pieniin olentoihin sillä asenteella, että niillä on niiden oma pieni elämä (ja tarkoitus) joka ei ole vähäisempi kuin omamme. Filosofinen harjoite on asettaa keskiöön itse elämä ja tutkia missä muodoissa se virtaa ympärillämme ja miten voimme toimia niin, ettei meidän tarvitse puuttua muun luonnon oikeuteen olla olemassa samassa maailmassa kanssamme. Miten monta päivää pystyt elämään surmaamatta ketään tai mitään? Ja jos surmaat, miten voit liittää siihen kiitollisuuden, jota tunnet siitä hyvästä, että toisen elämä on annettu, jotta sinä voit jatkaa omaasi? Jos vielä pystyt ulottamaan saman kiitollisuuden ympärilläsi kukoistavaan kasvimaailmaan, saatkin olla läpi päiviesi hyvässä keskittymisen tilassa. Elämä voi olla yksi pitkä ja kokonaisvaltainen kiitollisuus siitä, miten meitä kannatellaan. Kasvit tarjoavat meille liki kaiken aina hapesta ravintoon asti. Vastapalveluksena ajattelen, että olisi suorastaan velvollisuus suojella kaikkea sitä, mitä emme välttämättömästi tarvitse elääksemme.

Tarvitaan askelia poispäin monesta meitä ohjaavasta narratiivista kuten siitä, että tarvitaan jatkuvaa kasvua. Että luontoa olisi oikeus hallita ja hyödyntää. Että meidän tulisi pohjata päätöksentekomme silkkaan tieteeseen. Tieteen antama tieto on vain liikkuva piste janalla, niin tärkeää ja mielenkiintoista kuin onkin. Ihmisellä on myös muuta tietoa luonnosta oman itsensä sisällä, koska olemme osa luontoa. Haluaisin, että voisimme muuttaa suhtautumistamme sanoihin ”taika” ja ”lumo” ja ”usko”. Taikausko on hyvin voimakas sana, joka pitää sisällään kokonaisen ihmistä vahvistavan elämänfilosofian. Se auttaa meitä muistamaan, että luonnonvoimia ovat elementit tuli, vesi, ilma ja maa – sensijaan että uskoisimme luonnonvoimiksi ihmisen luomia ilmiöitä kuten markkinataloutta, kuluttamista ja kasvua.

Pohjimmiltaan ajattelen, että vain palauttamalla ihmisen luontoon (ei vain yhteyttä siihen vaan sen sisälle osaksi sitä) voimme vaihtaa suuntaa ja välttyä tuhoamasta itseämme. Voimme koettaa tietopohjaisesti ohjata itseämme uudenlaiseen asennoitumiseen, mutta luulen ettei se riitä. Jos meiltä puuttuu usko taikaan, eli sen hyväksyminen, että ihminen ei tiedä eikä ymmärrä kaikkea itsestään ja varsinkaan ympäröivästä eliömaailmasta, emme pääse puusta pitkään. Tarvitaan toisenlaisia keinoja, jotta tavoitetaan se osa ihmisyyttä, joka on tiedon ulkopuolella.

- Saana

Utopia ja tie sinne

 Kuvittelen näkymättömän ideoiden maailman, jossa suvereniteetin ja vapauden jumalatar avaa portaaleja tälle puolelle, tähän aikaan. Me ihmiset olemme portaaleja, ei vain taiteen ja keksintöjen, vaan myös yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden portteja. Olemme aina pitäneet tällaisia avattuja portaaleja sankareina monissa muodoissaan. He eivät ainoastaan päästä lävitseen näkymiä oikeudenmukaisesta maailmasta, vaan heidän kauttaan voimme myös siirtyä hetkeksi toisaalle; utopiaan, joka on väläyksinä jo täällä. Minulle sankari on hän, joka valaisee sekä sanoillaan että teoillaan tietä ja näyttää, että sen kulkeminen on mahdollista. Hän on elävä todiste utopian olemassaolosta myös kollektiivisesti.

Käsitteinä sekä utopia että dystopia ovat sanastoa, jotka kuvaavat maailmoja, yhteiskuntia tai todellisuuksia, jotka ovat kuviteltavissa, mutta eivät vielä totta.Jostain syystä kirjoja ja elokuvia erilaisista dystopioista luodaan viihdyttämään ihmistä hänen arjessaan. Kun dystopia näyttäytyy tosielämässä, kuten Gazan kaistalla parhaillaan, emme jostain syystä tunnista sitä dystopiaksi ja käy taisteluun, jotta pahin kuviteltavissa oleva ei toteutuisi. Elokuvissa ja kirjallisuudessa nousemme hirviömäisen todellisuuden voimia vastaan keinolla millä hyvänsä. Kuvaus dystopiasta valaisee ikäänkuin sen inhimillisyyden, mikä ihmiskunnassa on jäljellä ja siitä inhimillisyydestä muovataan ainekset uuteen polkuun kohti parempaa. Ajattelen, että kyvyttömyys kuvitella, mielikuvituksettomuus, estää meitä tunnistamasta ja toimimasta. Luonnollinen yhteys ihmisestä toiseen, kokemusten välinen yhteys katkeaa.

Utopiaan suhtaudumme käsittämättömän kyynisesti. On helpompaa kuvitella maailmanloppu kuin vaikkapa kapitalismista luopunut talousjärjestelmä. Ehkä olemme kyynisiä siksi, että utopian tavoittaminen ihmisen saatavilla olevilla keinoilla näyttää huomattavasti mahdottomammalta kuin päätyminen dystopiaan. Utopian tavoittelijaa pidetään naivina, päinvastoin kuin synkkää tulevaisuutta ennustelevaa, joka on vain realistinen. 

Kuitenkin molemmat käsitteet ilmentävät mahdollista todellisuutta, joka ei ole vielä realisoitunut. Jotta vedämme kuvitteellisen todellisuuden tälle puolelle, tarvitsemme tekoja ja keskittymistä. Ilmeisesti utopian tavoittelu vaatii niitä moninkertaisesti verrattuna dystopiaan. Ehkä ihminen on taipuvaisempi päästämään mielikuvituksensa lävitse pahimman vaihtoehdon, eikä parhainta. Hieman kuin on asianlaita totuuden ja valheellisuudenkin suhteen. Totuudessa pysyminen on aina vaikeampaa kuin valheellisuus, sillä totuus on yleensä jakamaton, kun taas valheita voi olla loputtomiin.

Kaikkein ensimmäiseksi pitää kyetä kuvittelemaan oma utopiansa. Olen halukas uskomaan, että ihmiskunnan yhteinen utopia on kaikille tavoitettavissa oleva vaihtoehtoinen todellisuus, jonka osia yksittäiset yksilöt voivat nähdä heille suodun mielikuvituksen avulla. Kehitä siis mielikuvitustasi jos haluat voimallisesti edistää utopiaasi! 

Mielikuvituksen käyttäminen ei aina yhteiskunnassamme saa varauksetonta kannustusta, sillä vallalla on asenteellinen kuvitelma, että "realismi" (=kyky nähdä vain utopiasta irroitettu reaalitodellisuus) olisi ihailtavaa ja arvokasta. Ajattelen, että pelkkää järkeä käyttämällä ihminen ajautuu tarkoituksettomuuden tilaan, eräänlaiseen tyhjiöön, missä hän ei koe yhteyttä maahan, itseensä eikä toisiin ihmisiin. Yhteyden kokeminen tapahtuu mielikuvituksen ja rakkauden avulla ja sillä hetkellä kun yhteys utopian näkemiseen katkeaa, tulemme kykenemättömiksi vetämään puoleemme muita todellisuuksia ja olemme ohjailtavissa. Pahimmassa tapauksessa alamme nähdä fasismin realismina ja markkinatalouden luonnonvoimana todellisten luonnonvoimien sijaan.

Näen ihmiset portaaleina utopian maailmasta tähän aikaan ja paikkaan. Jotta voi toimia portaalina, pitää kyetä heijastelemaan sitä, mikä ei ole vielä täällä ajallisesti eikä kenties aatteellisestikaan. Haluan uskoa, että ihmisillä on kuitenkin kyky tunnistaa toisissaan edellä kuvaamani yhteisesti jaettu utopia. Tämä onkin loistava tapa vetää haluamaansa tulevaisuutta lähemmäs. Etsi ja tunnista aktiivisesti aikalaisiasi - niitä, jotka todistavat omakohtaisesti samoja tapahtumia ja ilmiöitä ajassa ja puhuvat samaa näkemisen kieltä. Inspiroidu ja rohkaistu heistä. Jokainen näyttää omalla esimerkillään, miten tietä kuljetaan, miten utopiaa vedetään yhä lähemmäs ja miten vahvistetaan mielikuvitusta, eli mielen kykyä muuttaa kuviksi se, mitä ei vielä voi nähdä.

Kaikki tehty ja rakennettu todellisuus (materiaalinen tai ei), mikä tällä hetkellä on aistiemme havaittavissa, on aiemmin ollut vain mielikuva jonkun toisen ihmisen sisällä. Se todistaa vahvasti ihmisen mielikuvituksen voimasta ja myös ihmiselle luontaisesta kyvystä toimia portaalina. Kollektiivinen alitajunta ulottuu aika-avaruudessa ihmiskunnan alusta sen hamaan loppuun asti. Se kulkee myös välittämättä maantieteestä tai edes tietoisuuden asteesta läpäisten ne hetket kun olemme hereillä tai unessa aina niihin, kun koemme ilmestyksiä, synkronisiteettia ja lumousta. 

Mitä vahvempi mielikuvittelun voima, sitä paremmat kyvyt tavoittaa kollektiivinen alitajunta aktiivisena toimijana. Aktiivisella toimimisella tarkoitan tässä harjoiteltavissa olevaa taitoa ottaa yhteys yhteiseen ihmisalitajuntaan tietoisesti ja hyödyntää sen loputonta potentiaalia oman utopiakuvan luomiseen konkretiaksi. Uskon myös niin, että kollektiivinen alitajunta sisältää kollektiivisen utopian ja kollektiivisen dystopian sen vastakohtana. Ne muuntuvat ihmisten läpi tullessaan erilaisiksi tarinoiksi ja narratiiveiksi siitä, mihin yhteisesti olemme kulkemassa.

Koska utopia ja kollektiivinen alitajunta läpäisee kaiken ihmisyyden ollen olennainen ihmismielen rakenne, voidaan kaiketi perustellusti sanoa, että ihmisyys on kiinteä yhteys ja kokonaisuus, mannerlaatta, jonka osasia kaikki ovat (riippumatta sijainnistaan ajassa tai paikassa). Jos jokin kohta mannerta vajoaa mereen, olemme pienentyneet ja meillä on hengen tasolla vähemmän tilaa. Vähemmän tulkintoja ihmisyydestä, vähemmän kykyä vetää yhteistä utopiaa luoksemme. "Kukaan ei ole vapaa, ennenkuin jokainen on vapaa" tarkoittaa konkreettisen vapauden lisäksi minulle myös vapautta elää kuvittelunsa rajoissa toteutuvaa elämää. Jos maailmassa liian suuri määrä portaaleja on suljettuna, eli ihmiset elävät kolonisoituina palvelemaan muita isäntiä kuin omaa ainutkertaista mahdollisuuttaan tuoda aikaan se, mihin hänen kuvittelukykynsä antaa avaimet ja mahdollisuudet, ei yhteys kollektiivisesta alitajunnasta aikaan voi toimia täysipainoisesti. Osa palapelin paloista jää ikäänkuin ainiaaksi kadoksiin.

-Saana

tekstissä vahvoja vaikutteita seuraavista:

- C.G.Jungin teoria kollektiivisesta alitajunnasta

-John Donnen runo "No man is an island"

- Sarah Lyonsin kirja "Revolutionary Witchcraft" ja erityisesti siinä esitetyt ajatukset lumosta riisutusta maailmasta

Valmennuksen aikaan

Viimeiset viikot olen viettänyt valmennuksen merkeissä. Vuodesta 1991 asti olen opettanut aikidoa. Ero opettamisen ja valmennuksen välillä on vaikeasti sanoitettavissa. Aiemmin kun opetin aikidoa pidin eroa selvempänä. Silloin en ollut itse tehnyt valmennusta ollenkaan. Vuosien ajan esimerkkinäni perustavaa laatua olevasta erosta on ollut se, ettei kukaan 100 metrin valmentaja pysty juoksemaan valmennettavan tavoiteaikaan on se sitten 10 tai 12 sekuntia. Melko usein valmentajat ovat itse entisiä urheilijoita. Ero opettamisen ja valmentamisen välillä ei kuitenkaan taida olla niin selvä.

Aikidossa kuten muissakin budolajeissa opettaja usein on esikuvana muutenkin kuin lajinsa taitajana. Siitä en ole oikein koskaan välittänyt. Itsekin olen pitänyt joitakin opettajiani esikuvina myös ihmisyydessä. Se lienee luonnollista. Jokainen meistä tekee virheitä niin tavallisessa elämässä kuin opettamisessa tai valmentamisessa. Erityisesti siksi olisi arvokasta muistaa menestyksen tai tappion hetkellä pyrkimykseen ja tavoittelemiseen kuuluvan erehdyksen ja onnistumisen sekä  onnen ja epäonnen vääjäämätön vaihtelu. Hyvä esikuva toimii esimerkkinä niin onnistumisessa kuin epäonnistumisessakin.

Valmennettuani muutamia yleisurheilijoita olen ihaillut heidän sitoutumistaan urheiluun, harjoitteluun. Olen todennäköisesti mukana heidän taipaleellaan vain vähän matkaa. En välttämättä näe harjoittelun tuloksia, uusia ennätyksiä, tulevia kisoja ja niissä saavutettuja voittoja. Olen jo nyt näiden viikkojen aikana kokenut voitoksi myös harjoitukset joissa on ylitetty itsensä. Kun viimeisten vetojen jälkeen urheilija kaatuu väsymyksestä läähättäen voi nähdä hänen antaneensa kaikkensa. Omia rajoja voi ylittää monella tavalla ja jokainen niistä on voitto.  

Aikidossa kun ei kilpailla, näen voiton sinnikkyydessä jatkaa viikosta toiseen ja korkeammalla tasolla vuodesta toiseen tai jopa vuosikymmenestä toiseen. Voin olla ylpeänä yksi tuhansista, kymmenistä tuhansista, ties kunka monista aikidon harjoittelijoista jotka ovat harjoitelleet yli vuosikymmenten viikoittain. Onnekseni on viime vuosina omaan dojoon kerääntynyt niin aikuisia kuin lapsiakin jakamaan tätä matkaa. 

Kohta olemme tehneet 400 päivää päivittäistä treenailua miekan kanssa. Kiitos siitä rakas kun jaat tuota matkaa kanssani. Olet jakanut tätä maallista ja taivaallista taivalta jo muutenkin päivittäin melkein kolme vuosikymmentä. Siitä olen vielä ylpeämpi tai oikeastaan onnellinen, että minua rakastetaan ilojen ja surujen, onnistumisten ja erehtymisten, jännityksen ja tylsyyden, kaiken eletyn jälkeen aina vaan. Kuten vihittäessä sanotaan: niin myötä kuin vastamäessä.

Kun kävimme yhteen, kuten nyt ihmiset aina käyvät kun rakastuvat ja haluavat olla yhdessä koko ajan, muu  maailma sulkeutui pois. Muu maailma ja elämä on kuitenkin olemisemme koti. Valllitseva maailmanjärjestys antaa meille olemisen tapojen mahdollisuudet. Olemme itse valinneet näin, luoden kuvaa itsestämme, kertoen tarinaamme. Sinä koputtelet itseäsi veistäen uutta kuvaa patsaasta. Onneksi olet elävä veistos: aina jo valmis ja kaunis sellaisena veistelevänä. Itsestäni tiedän sen, että  valitsin sinut jo nuorena ja siihen tarrautuen olen antanut sinun ja muutaman taidon koputella ja punoa minuuttani. 

Meille on annettu viisi kertaa uuden elämän ihme. Nyt he peilaavat omine särmineen kuviamme välillä liiankin kirkkaasti. Omat henkilökohtaiset valmentajamme, opettajamme ja ohjattavamme, opetettavamme.

Shinto-peilin heijastus näyttää sisäisen minämme ja muistuttaa vastuusta omien tekojemme edessä.

-Jani

Isän luut

Metsäretki syksyiseen sienimetsään. Otimme kuvia ystävän kanssa maisemasta ja toisistamme. Kurkistin välillä uteliaana puhelimen kameraan, jossa oli jo muutamia kuvia minusta. Miten valo ja maisema ovat suhteessa väreihin? Pysäyttävän hetken ajan katselin näytön pienestä ruudusta isäni kasvoja. Tällä kertaa yhdennäköisyys löi vastaan ihan samantien. Aiemmin olen aistinut siitä viitteitä, mutta vain aavistuksenomaisesti.

Suunnilleen vuosi sitten lokakuussa olin metsässä yksikseni ottamassa kuvia ihan vain itsestäni metsässä. Minulla oli punainen mekko mukana, koska halusin kuvista punaisia ja vihreitä. Silloin sukulaiseni sanoi minulle yhtä tuollaista metsäkuvaa katsoessaan, että kasvoni ja ilmeeni ja asentoni tuovat mieleen isäni. Tutkin silloin sitä kuvaa kauan ja hartaasti etsien tuota yhdennäköisyyttä sitä kuitenkaan löytämättä. Isän kuolemasta oli kulunut kaksi vuotta ja hänen lähtönsä oli edelleen tuoreessa muistissani. Olin vasta hyväksymässä sitä tosiasiaa, että hän oli lähtenyt pois. Olisin halunnut nähdä hänet kuvassa ja itsessäni.

Minun kasvoissani ovat isäni luut. Kun olen totinen tai väsynyt, tulevat ne erityisesti esille, kuin naamio. Vai pikemminkin toisinpäin: kun naurun ja hymyn naamion siirtää pois kasvoilta, jäävät luut siihen paikoilleen, asentoon, jonka isä on perinnöksi jättänyt. Luonto ei salli ihmisen unohtaa sitä, mistä on tullut. Kenestä on tullut.

Tuttavat usein mainitsevat lapsista, että he näyttävät jommalta kummalta; minulta tai Janilta. Tai toisiltaan, miten milloinkin. Pienin muistuttaa aina isompaa sisarustaan. Joku on toisensa näköinen hymyillessään. Minä en ole koskaan nähnyt näitä yhdennäköisyyksiä lapsissamme, mutta olen ajatellut, että olen niin lähellä. Läheltä katsoen ei erota muuta kuin olennaisen, eli luonteen ja tunteet vaikkapa. Etäämmältä voi erottaa piirteet ja niiden yhtäläisyydet. 

Vielä vuosi sitten näin isän melkein jokaisella kauppareissulla. Jokainen tietynikäinen mies, jokainen kaljupää, jokainen samantapaisessa takissa sai aikaan lämpimän ailahduksen ja ikävän. Olisin halunnut  mennä hetkeksi viereen seisomaan ja kuunnella, olisiko hänellä samanlainen ääni kuin minun isälläni. Sitten tuli hetki, kun huomasin, etten enää kesken kotiaskareiden luullut isän tulleen kylään kuullessani pihasta auton äänen. Miten kauan siinä meni? Kauan. Odotus ja ennakointi, luuleminen ei lähde meistä pitkään aikaan, vaikka tiedämmekin, että hän ei tule enää. Silti sydän luulee niin, vielä pitkään, ennenkuin luopuu toivosta.

Tästä on pakko vetää se johtopäätös, että isä on siirtynyt etäälle. Joko minä olen kulkenut polkuani poispäin tai hän on tiellään kulkenut mutkitellen niin, etten enää erota hänen varjoaan vaan pelkän muiston. Isän hahmo on alkanut sisäistyä minuun, sulautua osaksi minua. Näen hänen kasvonsa omissani. Kohta ehkä kuulen hänen puhuvan äänelläni tai ajattelen niitä ajatuksia jotka joskus olivat hänen. Sillä tavoin hän jatkaa elämäänsä täällä. Muut näkevät hänet minussa ja vähitellen opin itsekin näkemään hänet siellä, piilottelemassa leukaluun kaaren alla, poskipäiden kohoumassa ja lommolle käyvissä poskissa. Näen siellä samoissa kaarteissa myös isäni siskot ja toisinaan, hyvin harvoin vielä, myös isäni äidin, kauan sitten poisnukkuneen.

Ajattelin eilen kahvipöydässä, kun ystävien kanssa jutellessa sivuttiin isovanhempien aikaisia tarinoita, sukujen kohtaloita, mennyttä aikaa, että niin äkkiä se kävi. Nimittäin se, että omat vanhempani siirtyivät legendojen joukkoon, menneeseen, pysähtyneeseen aikaan, jossa he ovat voimattomia muuttamaan enää askeltensa suuntaa, saamaan aikaan uusia skandaaleja, kykenemättömiä selittämään tekojensa syitä. Yhtäkkiä olemme me jälkipolvet jäljellä käsissämme heidän elämäntarinansa, kohtalonsa. Valmiiksi punotut runoelmat, vaikka keskeneräiset, niin kuitenkin valmiit. Olen alkanut lukea niitä uusin silmin. Ensin niin surullisena, nyt välillä uhmakkaanakin. Olen alkanut valikoimaan, mitä haluan itselleni, minkälaisen perinnön. Olen myös alkanut pyristellä poispäin siitä ajatuksesta, että en voisi muuttaa omaa tietäni. 

En halua unohtaa sitä, mitä olen oppinut vanhemmiltani elämisestä. Olen oppinut enimmäkseen asioita, joita en tahdo tehdä itse. Näen juuri nyt kaikki ne lukemattomat virheet, teot jotka johtivat toisiin, erehdykset, jotka muuttivat kaiken. Kaikki tuo on omalla kohdallani vielä piilotettua. Vaikka kuinka koetan avata silmäni niin suuriksi kuin pystyn, ovat ne täynnä sumua ja usvaa. Olen sokea näkemään, miten toimin ja mihin itseäni kuljetan. Yritän myös rohkaista mieleni ja oppia vanhemmiltani kuoleman opetuksia. Jos he pystyivät tekemään sen, kuolemaan edessäni sillä tavalla, on minun kai vähintäänkin opittava siitä jotakin. Haluaisin katsoa jo poispäin ja antaa itseni unohtaa ja jatkaa elämääni. Elää vain eteenpäin huolettomin mielin. Mutta en sittenkään tahdo. Tahdon katsoa kohti ja koskettaa muistissani juuri niitä kohtia, joissa piilee totuus. Miten minä haluan kuolla? Mitä haluan kokea siinä hetkessä ja se tärkein: mitä haluan tuntea silloin. Voinko valita sen jo nyt? Voinko rakentaa elämäni pitäen mielessäni sen, miten tahdon lähteä? Jokaisessa tienristeyksessä, jokaisessa valinnassa: uskallanko elää niin, että kysyn itseltäni, millaista kuolemaa kohti kuljen, jos menen tätä tietä?

-Saana 

 

Ekat treenit navetanvinttidojolla?

Aleksis Kiven päivänä. Eilen näimme telkkarista Ressu Redfordin muisteloita. Muistan Bocart companyn nimen ja biisejä kuullessani niitä. Muuten ne ja monet muut itselle tärkeät laulut ovat unohtuneet. On tullut uusia kuunneltavia artisteja ja kappaleita. Jotkin laulut  pysyvät muistissamme jos ne meitä todella ovat koskettaneet. Ne yhä uudelleen haluan kokea ja saada soimaan niin että koko mielen metsä raikaa. Metsän poika tahdon olla alkaa helposti soimaan metsässä tallustaessa. Lapset jopa sen alkua lausuttua osaavat alkaa sitä laulamaan ja makeasti oravainenkin makaa sammalhuoneessansa ja metsolan kantele soi!

Metsämiehen laulu

Terve, metsä, terve, vuori,
terve, metsän ruhtinas!
Täs on poikas uljas, nuori;
esiin käy hän, voimaa täys,
kuin tuima tunturin tuuli.

Metsän poika tahdon olla,
sankar jylhän kuusiston,
Tapiolan vainiolla
karhun kanssa painii lyön
ja mailma Unholaan jääköön.

Viherjäisel laattialla,
mis ei seinät hämmennä,
tähtiteltin korkeen alla
käyskelen ja laulelen
ja kaiku ympäri kiirii.

Kenen ääni kiirii siellä?
Metsän immen lempeän;
liehtarina miehen tiellä
hienohelma hyppelee
ja kultakiharat liehuu.

Ihana on täällä rauha,
urhea on taistelo:
myrsky käy ja metsä pauhaa,
tulta iskee pitkäinen
ja kuusi ryskyen kaatuu.

Metsän poika tahdon olla,
sankar jylhän kuusiston,
Tapiolan vainiolla
karhun kanssa painii lyön
ja mailma Unholaan jääköön.

Aleksis Kivi

Eilen tosiaan Vesku Jokinen aloitti biisillä Kun päättyy tää (Muisto vain jää). Upeat ovat suomenkieliset  versiot Ressulta ja se ensimmäinen Joukolta ja Kostilta, sekä vielä Harri Marstion tulkinta. Kaikissa näissä on  Juha Vainion käännös, jossa kuulen enemmän päättyneen elämän ja sen jälkeen vain muiston jääneen. Alkuperäisessä teoksessa  "Only A Fool Breaks His Own Heart"  (Arthur Prysock) on kyseessä selvästi rakkauslaulu. 

Muisto vain jää

Päivä kaunein sammuva on,
kukka kuolee korvaamaton.
Kun päättyy tää,
muisto vain jää

Kun sä lähdet tänään pois,
huomiseen en uskoa vois.
Kun päättyy tää,
muisto vain jää

Kuiskeen nyt vain tuulen, mua saa muistuttaa.
Sun nimes kuulen, kuin kutsun jostain kauempaa.

En viestiin vastata mä voi,
kutsu tuuleen turhaan nyt soi.
Kun päättyy tää,
muisto vain jää.
Muisto vain jää.

Kuiskeen vain nyt tuulen, mua saa muistuttaa
Sun nimes kuulen, kuin kutsun jostain kauempaa

Päivä kaunein sammuva on,
kukka kuolee korvaamaton.
Kun päättyy tää,
muisto vain jää.

J. Vainio

Tykkään todella tuosta J. Vainion luomasta uudesta ytimekkäästä runosta. Eittämättä laulaen esitetyt runot jäävät elämään tai saavat elämän kuten Eino Leinon runot Vesa-Matti Loirin esittämänä. Mitenköhän tulevaisuudessa, miten pitkään nuo Aleksis Kiven runot soivat tulevien sukupolvien suulla? Ihan pakko tunteilla kiitollisuutta Aleksis Kivestä ja hänen runoistaan.

Saana tykkäsi eniten Stigin esittämästä Kuka on se oikea-biisistä. Sen vanhassa musavideossa kulkee Ressu Turun maisemissa. Taidemuseolla ja Jokirannassa ainakin, mikäs sen nostalgisempaa katseltavaa.

Alunperin otsikkona oli urheiluopistolla. Siis siellä Suomen urheiluopistolla, jonka Lauri "Tahko" Pihkala on perustanut. Maanantaista torstaihin sain kulkea perinteikkäissä maisemissa, joissa on läsnä vanhanajan urheilun ja kisailemisen henki. Ilman huippu-urheilijan kuntoa oli viikko melkoinen voimain koitos. Sekä kestävyys- että maksimi- ja nopeusvoima olivat koetuksella. Väillä oli onneksi luentoja ravitsemuksesta, palautumisesta ja levosta. Kaikki ne tietysti kuuluvat yhteen.

Unen merkitys nousi tärkeimmäksi jälleen. Moneskohan kerta olikaan oivaltaa että riittävä uni on välttämätön palautumiselle, terveenä pysymiselle ja huippusuoritusten saavuttamiselle. Erityisesti suoritusten reaktionopeuteen vaikuttaa unen määrä välittömästi. 7 tuntia on riittämätön määrä unta yössä. 10 tunnin yöuni johtaa mm. reaktionopeuden parantumiseen mikäli tätä riittävää 10 tunnin määrää on saanut yli kuuden viikon ajan! Tässä on tehtävä muutos ja niin olen tehnytkin. Vähintään 8 tuntia on ollut tavoitteena ja siihen on tuntunut olevan mahdollista päästä. Toki nukun helposti päivälläkin tarpeen mukaan, sekin auttaa kyllä! Sängyssä vietetty aika leväten kuulemma riittää aluksi ja olisi hyvä olla rentoutunut uneen käydessä. Voi käyttää youtuben unirentoutusvideoita. Kokeilin sellaista paluuillalla torstaina kotona ja kuulin rentouttavan musiikin lisäksi alkusanat: ota mukava asento ja hengitä rauhallisesti kunnes sain kuulla sen häiritsevän ja suljin kännykän ja nukuin hyvin heräten erityisen levänneen oloisena perjantaihin. 

Nyt on jo tiistai-ilta ja syyslomaa on ollut tänään ohjaamisesta. Tai ei sentään, olinhan päivällä liikuttamassa 16 lasta Mietoisten Maamiesseuran talolla. Se oli hauskaa.

18.8.1999 Jussi, Suvi, Susanna ja Jani 
siirtämässä olkia nykyiseltäkin dojon lattialta.
Tatamit vielä pinossa.

Huomenna matkani käy Kuusistoon jossa ehkäpä pääsen kaatamaan muutaman koivun tuttavan mökin pihapiiristä. Sinne olimme päätyä 90-luvun lopussa asumaan. Onneksi päädyimme tänne Mietoisiin, vaikka Kuusiston salmen rannalla olevaan projektitaloon muutto olisi voinut johtaa aivan toisenlaiseen elämään. Olisikohan sinnekin tontille rakennettu dojo, jossa olisi oma treeniporukka?  Yksi painava syy tänne muuttoon Saanan isän kodin läheisyyden lisäksi oli tämän vanhan maatilan navetanvintti jossa näin dojonpaikan. Olen onnellinen navetanvinttidojosta. Muistan sen päivän kun isosetä Pertti toi vanhoja Meidokan-dojolta poistettuja tatameja. Ne oli hankittu aikoinaan 70-luvulla judon Em-kisoja varten. Siitä on jo 20-vuotta kun Kanniityn navetanvintti-dojolla heitettiin ekat ukemit. Ja huomenna taas jatketaan, kasvomaskit mukana lentäen!

Oljet ja heinät on siirretty ja tatamit ovat paikoillaan.
Ekat treenit ja Kimin kokyonage.

Kuivat herneet

Leivoin tänään pullaa. Se on puuhaa, mihin ryhdyn harvoin, koska en lopultakaan oikein pidä sotkuisten asioiden tekemisestä ja pullataikinan kanssa on todella vaikeaa välttää taikinaa sormissa. Jos on tarve herkutella, paistan mieluummin lettuja, vaikka niiden parissa kuluu vielä enemmän aikaa, kuin pullanleivonnan. Koska sormia ei tarvitse työntää sotkuiseen taikinaan, niin se on. Silti pullahommista saan aina niin hyvän äitifiiliksen, että melko usein kuitenkin siihen ryhdyn.

Siinä leipoessani annoin ajatusten vaeltaa ja niinkuin nykyään usein, vaelsivat ne lapsuuteen. Minulle palasi mieleen tv-mainos ajalta, jolloin olin varmaankin ala-asteella. Siinä pieni koululainen kulki koulusta kotiin ja tunsi jo rappukäytävään pullantuoksun kotoaan. Oven auetessa juoksi hän keittiöön, missä äiti oli leiponut pullaa ja huusi silmät loistaen: Mä arvasin! Mainos on syöpynyt mieleen. Koin lapsena voimakasta haikeutta kuvitellessani, miltä tuosta lapsesta tuntui.

Meillä ei koskaan tuoksunut pulla, koska äitini ei välittänyt leipomisesta. Jouluna leivottiin piimäkakkua, mutta muuten ei. Koulusta saapuessa ei tuoksunut mikään muukaan syötävä, sillä vanhemmat olivat töissä useita tunteja vielä kotiinpaluuni jälkeen. Ruokaa laitettiin iltapäivällä. Lapset kyläilivät toistensa luona koulun jälkeen miten sattui. Tykkäsin kovasti mennä koulusta erään tyttökaverin luo, missä oli äiti kotosalla. Heillä mentiin suoraan pöydän ääreen ja saatiin valmiiksi tehtyjä voileipiä, missä oli päällä lauantaimakkaraa. Se oli ihanaa. Lapsena koin tällaiset ruoka-asiat hemmotteluna ja erityisenä huolenpitona aikuisten taholta. Siksi kai edelleenkin lataan omassa vanhemmuudessani niihin samankaltaisia tunnelmia. Jos haluan olla erityisen huolehtivainen, osoitan sen helpoiten ruuan avulla.

Kun minä saavuin koulusta kotiin, menin toisinaan jonkun kaverini kanssa leikkimään köyhää. Se oli eräs suosikkileikeistämme. Sitä leikittiin niin, että oltiin parvekkeella ja riisuttiin vaatteita, kunnes tuli hiukan vilu. Sitten syötiin jotain sellaista, mikä vaikutti oikein köyhältä, kuten näkkileipää ilman päällisiä tai suosikkiani: kuivia herneitä pussista. En tullut ajatelleeksi, että ne olivat hiukan liiankin kovia hampaille. Tykkäsin niistä joka tapauksessa; kuiva herne maistuu mielenkiintoiselle ja oli aina jotenkin jännittävää, kuinka kovaa sitä piti purra, että sen sai halkaistuksi kahteen osaan. 

Ensimmäisen kerran saavuin pullantuoksuiseen kotiin noin kolmetoistavuotiaana, kun olin saanut ensimmäisen pikkusisarukseni ja äitini oli äitiyslomalla. Hän oli taivaallisen onnellinen uudesta vauvasta ja siitä, että sai olla kotona. Hän haravoi syksyistä pihaa, teki vaunulenkkejä ja leipoi pullaa. Eräänä kertana minulla oli kaveri koulusta mukana. Kaveri, joka ei yleensä koskaan tullut meille. Kun söimme pullaa, sanoi hän kuivahkosti, että täällä teillä onkin nyt vähän erilaista kuin viimeksi. Silloin söimme kuivia herneitä. Tuo lauselma on painunut syvälle mieleeni, sillä ymmärsin jo silloin sen sisällön olleen tarkoitushakuisen haavoittava. Kyseinen kaveri ei vieraillut meillä enää myöhemmin. Sanotaanko että joidenkin ihmisten kanssa sitä vaan on samalla aaltopituudella, oli sitten lapsi tai aikuinen. Olivat sitten kyseessä herneet taikka pullat. 

Kun muistelen itseäni tuon ikäisenä, noin kymmenkesäisenä, oli tovereiden kodeissa tietenkin paljon muutakin mielenkiintoista ja hauskaa kuin se, mitä siellä syötiin. Eräs hyvä ystäväni oli kovin vapaa menemään ja tulemaan. Heidän keittiönsä oli aurinkoinen, häkissä lauloivat undulaatit, kasettisoittimessa soi Bogart Co ja selailimme Aku Ankkoja tai harjoittelimme playback-tanssiesityksiä. Sielläkään ei ruokaa ollut tarjolla, mutta minua kehityksessä paljon edellä ollut tyttökaveri oli jännittävä ja hänen kanssaan aika lensi. Vanhempiaan näin tuskin koskaan. 

Minun äitini ei leiponut, mutta hän jutteli. Tuskin mielessäni liikkui tuohon aikaan mitään sellaista, mitä en olisi jakanut äidin kanssa keskustellen. Monet kaverini olivat asiasta kummissaan, he kysyivätkin välillä, että oikeastiko olet puhunut tällaisesta äitisi kanssa. Minusta se oli luonnollista ja itsestäänselvää. 

Minun äitini myös luki. Hän luki itsekseen sohvalla tai sängyssä, mutta paljon myös minulle. Hän luki kaikki muumit, Astrid Lindgrenin kirjat, Fedja-sedät ja paljon muuta. Vaikka opin itse lukemaan, hän luki minulle silti. Kasasimme tyynyjä sängynpäätyyn ja nojailimme ja luimme. Pyyntöni vielä seuraavan luvun lukemisesta sai usein vastakaikua, sillä äiti tykkäsi lukuhetkistä yhtä paljon kuin minäkin.

Minun äitini myös kulki metsissä. Hän keräsi sieniä ja marjoja kesät ja syksyt läpeensä, kun vietimme aikaa kesämökillä. Sen lisäksi hän päästi minut vapaaksi metsään, vaikka olin vasta ykkösluokalla kun vuokrasimme mökin ensimmäistä kertaa. Sain kulkea rantoja ja kallioita mihin tahdoin ja tulla vasta hämärissä kotiin. Mökkimme oli melko ulkosaaristossa. Muistan lapsuuskesistä erityisen suhteen saaristoluontoon ja yksin vietetyt tunnit lintujen, kaislojen ja aaltojen seurassa. Olin ainoana lapsena hyvä olemaan itsekseni. 

Vanhempani lahjoittivat minulle mahdollisuuden luoda oma suhteeni ympäröivään luontotodellisuuteen ja sen vivahteisiin. He eivät välittäneet, vaikka viihdyin ilataisin mökillä pöytien ja tuolien alla piirtelemässä mielikuvutusjuttujani istuinten alapintoihin. Sain istua rapulla auringossa ja lukea kesämökin ainoaa kirjaa, Linnut värikuvina, kunnes se oli resuinen. Sain istua rannassa kuumalla kivellä pesemässä päivällisastioita ja tehdä siitä leikin. Minulla oli astiakauppa ja aina kun pesin astian puhtaaksi, kuvittelin samalla, mitä sanoisin ostajalle juuri siitä astiasta ja sen kauniista ruusukuvioista tai raidoista. Astioita ja kulhoja oli lopulta kaikilla kivillä.

Omat vanhempamme lähtevät välttämättä luotamme jonakin päivänä. Suruun ei voi oikeastaan varautua. Vielä vähemmän osasin kuvitella, minkälaisen muistojen näytelmän saisin katseltavakseni näihin päiviini kun muistelen heitä. Muistan suoria lauseita keskusteluista, muistan mitä syötiin, minkälainen ilma oli, minkälaiset ilmeet. Muistan musiikin, mitä ohjelmia tuli televisiosta, muistan makkaraperunat grillistä ja talvisen lumen narskeen kenkien alla kun äidin vieressä kävelin grilliä kohti. Arjen juhlahetkelle, ranskiksille ihan tavallisena iltana. Koska äiti ei viitsinyt leipoa pullaa. Mutta kaikkea muuta hän kyllä viitsi. Ja sen kaiken muistan.

Mitä siitä, että meillä ei tuoksunut pulla kun tulin koulusta kotiin. Talo oli tyhjä ja minulla oli tapana laittaa levysoitin täysille. Soittimessa oli yleensä lempilevyni tuohon aikaan; Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen -leffan soundtrack ja tanssin villisti sen mukana huoneesta toiseen. 

-Saana

Kolmesataa päivää

Huomenna juhlistamme Janin kanssa kolmeasataa päivää yhtäjaksoista treeniä sekä kirjoittamista. Aloitimme kolmesataa päivää sitten yhteisen miekkatreenin, joka tehdään joka päivä. Välillä päivittäinen treeni kestää useamman tunnin, välillä vain vartin. Pääasia on, että treeni tehdään. Tarkoitus on jatkaa, kunnes tuhat päivää on täynnä. Mitä sen jälkeen tapahtuu, en vielä tiedä.

Samana päivänä aloitin myös kiitollisuuspäivitysten kirjoittamisen facessa. On ollut helppoa pysyä kärryillä treenipäivissä, kun ne ovat täsmälleen samat kuin päivitysten määrä. Huomenna olemme päivässä numero 300. Pyöreitä satoja olemme juhlineet yhtä monella katalla, kuin päiviä on kertynyt. Huomenna siis kolmesataa tekniikkaa, mikä ei ole ihan vähän. Yhdessä päivässä pystymme sen ehkä jotenkuten tekemään, mutta paikat saattavat olla todella kivistävät sen jälkeen.

Olen näiden päivien mittaan huomannut, että fyysinen ja henkinen ponnistelu ovat omalla kohdallani hyvinkin erilaisia asioita, vaikka molemmat vaativatkin sinnikkyyttä. Kirjoittaminen on selkeästi helpompaa. En joudu pakottamaan itseäni millään tavalla, vaan voin päivittäin melko vapautuneesti antautua tekstille. Eniten vaikeutta tuottaa tiivistäminen ja asioiden kertominen lyhyesti. Olen lavea tarinoidessani ja tiedän sen.

Miekkatreeni on samaan aikaan rakentanut ja rikkonut minua, siltä tuntuu. Vähän niinkuin vanhaa kehoa, vanhaa minää pitäisi pikkuhiljaa kopautella palasiksi, jotta uusi ja parempi mahtuisi tulemaan kauttani esille. Uusi keho ja uusi minä ei mahdu vanhan sisälle, siltä tuntuu. Sanalla sanoen; kipua on ollut. Ja itsepäisyyttä tavoitteen suhteen siinä määrin, etten ole kivun vuoksi suostunut luopumaan yhdestäkään kerrasta näiden kolmensadan joukossa. Voi olla, että vastaan tulee se päivä, jolloin oikeasti olen niin kipeä, etten pysty suorittamaan edes minimiä. Olen ajatellut niin, että tänään ei ole se päivä.

Paljon mielenkiintoisia ajatuksia on liikkunut mielessäni kuluneiden kuukausien mittaan. Päällimmäisenä ehkä innostus ja tajuaminen, että voisin tehdä oikeastaan mitä vain päätän ja haluan. Sitä pitäisi vain tehdä joka päivä, jotta saisi sen kasvattamaan juuret omaan minään ja omiin tapoihin. Voisin tulla hyväksi ihan missä hyvänsä. Jos aloittaisin tänään harjoittelemaan vaikkapa ruuanlaittoa ihan uudella keskittymisellä ja tekisin joka päivä uuden reseptin mukaan, tavoitteena toimia niin vaikkapa saman tuhat päivää, kuin nytkin meillä on tavoitteena, voisi tuloksena olla aika uskomaton kehitys sillä alueella.  Samoin voisi ajatella vaikkapa oman henkisen alueen kehittämisen suhteen. Voisin antaa aikaani maailman kaikille viisaille filosofeille joka päivä vaikkapa kahden tunnin ajan lukemalla pikkuhiljaa kaiken sen, mitä kirjahyllyihin on tullut kerättyä.

Sitten taas paremmaksi tulemisen voi nähdä myös ihan eri tavalla. Mitä jos en haluaisikaan tulla itse paremmaksi jossakin konkreettisessa taidossa, vaan pikemminkin parantaa vaikkapa ystävyyssuhteitani. Mitä jos tietoisesti keskittyisin tuhat päivää tai vaikka elämäni loppuun saakka siihen, että jokaisena päivänä teen tekoja tai edes yhden teon, joka tuo minua lähemmäs ympärilläni olevia ihmisiä. Tämä kuulostaa omissa korvissani jo paljon vaativammalta, mutta toisaalta tärkeämmältä kuin moni muu asia. Yhtä lailla voisin ajatella, että päivittäin keskittyisin puolisoon tai lapsiin (vaikka niinhän minä muutenkin teen) pyrkimällä sinnikkäästi väärinkäsitysten tai arkiväsymyksen  muurien ylitse. Loppujen lopuksi kyse on ajasta ja omista valinnoista ja päättäväisyydestä. Ja siitä, mikä on juuri se lahjakkuus, mikä meille itse kullekin on annettu. 

Jani on kuunnellut viime aikoina Stephen Kingin kirjaa Kirjoittamisesta. Olen kuunnellut sitä siinä sivussa mikäli olemme olleet samassa huoneessa tai muuten samoissa puuhissa. Kirjassa on ollut vaikka millä mitalla pysäyttäviä ja inspiroivia ajatuksia, mutta yksi tärkeimmistä oli kirjailijan ajatus siitä, että itse kunkin pitäisi keskittyä todella kehittämään itsessään sitä erityistä lahjakkuutta, jonka olemme syntymälahjana (tai Luojalta, ihan miten vain) saaneet. Että mikään muu kuin itsensä täydellistäminen tuossa erityisessä taidossa tai ominaisuudessa ei ole hyväksyttävää. Tekosyyt sikseen! 

 Minusta on alkanut tuntua viimeisten kolmensadan päivän aikana, että olen päässyt lähemmäs omaa ydintäni ja oppinut ymmärtämään, että siitä luopuminen olisi petos. Ei ainoastaan itseäni vaan myös puolisoa, lapsiani, ystäviäni ja vanhempianikin kohtaan. Elämä on kovin helppoa kuljeksia läpi heittäen päivittäin hukkaan sellaista, mitä pitäisi päinvastoin tuoda esille ja rakentaa vakaasti yhä vahvemmaksi. En haluaisi omalla esimerkilläni antaa lapsilleni käsitystä, että elämä pitäisi elää sillätavoin. Pienikin veteen heitetty kivi tekee renkaita, jotka kulkevat yhä laajemmalle. Haluaisin nähdä, että minun aikaansaamani renkaat ympärilläni saisivat läheiseni hakemaan itsessään piileviä taitoja esiin niin, etteivät he kulkisi tietään uskottomina omille voimilleen elämässä.

Muistan

Jälleen ajattelin muistamista. En kuten yleensä anamnesis-tyyppisenä totuuden ilmenemisenä ajassa. Voihan sekin tapahtua, mutta ajattelin toisenlaista muistamista.

Yritin selittää sitä sinulle, jollekulle jonka tapaisin pian. Niin usein teen. Pääni sisällä selitän jotenkin eri tavalla ymmärrettyä asiaa. Yritän saada sinut näkemään samanlaisia asioita kuin itse näen.

Selvittelyt etenevät kuin itsestään ja näen asiat vähitellen itsekin selvemmin tai niin ainakin uskon oman mieleni sisällä. 

Mitä sinä sanoisit kun esitän vanhan opettajani toisinaan kertoman 1800-luvun alun runon? (Olisiko ollut Novaliksen tai Hölderlinin? )'Vain harvat tuntevat rakkauden salaisuuden.'

Tuo oli mielikuvituskeskustelun johtopäätelmä muistamisesta. Selitin nopeasti elämän jakamisesta, kanssatodistamisesta. Miten olemme olemassa enemmän kun joku muistaa meidät, kun joku jakaa kokemamme asiat ja vieläpä osallistuu niihin. Tämä oli ajankohtaista meille kun Pekka kuoli. Silloin oma oleminen tuntui kapenevan, olimme vähemmän olemassa. Ja tänä kesänä jälleen.

Torstaina sain olla mukana vanhan oppilaani viimeisellä matkalla. Olin ajatellut osamme toisinpäin, hän olisi kantanut minua. Sillä tavalla jotkut tulevat läheisiksi, voit luottaa heihin. Vaikka viimeksi olimme tekemisissä yli kymmenen vuotta sitten, oli hän elämäni taustalla. Joskus olen kertonutkin siitä miten me treenasimme. Paljon. Meillä oli yhteinen päämäärä. Silloin en vielä ymmärtänyt, että se oli jo siinä.

Olin sisäisessä keskustelussani selkeämpi, johdonmukaisempi. Itseni kuulijana ymmärsin mitä tarkoitin. Silti muistaminen muutti muotoaan.

Kun muistan sinut, selitin itselleni, muistan olemisesi. En miltä näytät. En minkälainen olet. Se oli helppo selittää. Mutta mitä tarkoitin? Oikeastaan aika yksityinen keskustelu ja liittyy Onko siitä vaiettava, mistä ei voi puhua? -tekstiin. Ei kuitenkaan niin, että olisit kuka tahansa oleva ihminen, sellainen eksistoiva minä. 

Muistan olemassaolosi. Sillä minkälainen olet, että sinulla on jokin olemus, on sivuseikka. Fenomenologinen opetus ihmisyydestä: oleminen on ennen olemusta. Se koskee tätäkin. Kun muistan sinut, muistan olemisesi. En sitä minkälainen olet tai kuvittelen sinun olevan tai miten muut sinut näkevät.  Kyse on siis personan eli maskin kantajasta, ei personasta siis näyttelijän henkilöhahmon tunnistettavaksi tekevästä hahmosta. 

Vain harvat ovat jakaneet olemisemme melkein paljaana. Ennakkokäsitys estää kykyämme kohdata aidosti toistemme olemista. Jotkut ovat vapaampia siinä suhteessa. On hienoa kun ei tule määritellyksi jo ennen kohtaamista ja olemista. 

Voisiko silleen jättävä tapa kohdata olla mahdollinen? Olen hakoteillä taas. Muistin kaiken niin kirkkaana ja selkeänä luullen itse ymmärtäväni rakkauden olevan sellaista. Kun vaalien rakastaa, antaa toisen olla olemassa oman olemisensa kautta.

Luulin voivani muistaa miten ajatuskulkuni meni. Noin se ei mennyt. Minulla ei ole aavistustakaan miten runo jatkuu ja paljastuuko siinä rakkauden salaisuus. 

Olemme olleet yhdessä kohta kolmekymmentä vuotta luoden itseämme päivä päivältä. Jotta voisimme ymmärtää todellisuuden samoin tulisi meidän tietoisuutemme olla samanlaiset. Eihän niin voi olla. Silti tiedämme miten suhtaudumme joihinkin asioihin. Kirjassaan Kirjoittamisesta Stephen King esittää, että meillä on kyky telepatiaan. Muutamin lausein hän kertoo miten se käy. Tässä lyhennettynä: 

Katso! Valkoinen kani punaisella pöydällä, sillä on sininen numero kahdeksan selässään. 

Ja nyt sinäkin voit nähdä sen. Ilman saivarteluja, hän lähetti sen minulle ja minä vuorostani sinulle.

"Antaessani alhaiselle korkean tarkoituksen, tavalliselle salaperäisyyden verhon, tutulle tuntemattomuuden arvon, äärelliselle äärettömän vaikutelman - minä romantisoin.“

Novalis: Heinrich von Ofterdingen

Taas  muistan Platonia. Jokaisessa voikukassa  on voikukan ikuinen idea. (Ja tähän hymiö.)  

Jokaisessa hymiössä on naamalle jähmettynyt ilme - aina sama, eri paikoissa ja tilanteissa tosin. Määrääkö tilanne ilmeen merkityksen? Onko asetettu tunne halua ohjata toisen olemista? Nyt kuuluu hymyillä, nyt on aika närkästyä, entä jos ei hitto hymyilytä?

-Jani